Nyt on kaksi viikkoa mennyt avioliitossa ja mikä merkittävintä on että vihdoin saan olla enemmän suuren ihmeellisen Jumalan lahjan kanssa, kyllä Jumalan johtama avioliitto on pala taivasta maan päällä, olen todella kiitollinen Jumalalle tästä.

Hänen tiensä on ihmeelliset, oikeat ja viisaat, autuas se ihminen jonka Jumala Herra on, kaikki on mahdollista Jumalalle, Hänen hyvyytensä on mittaamaton, Jumala siunatkoon sinua!
Meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä!

Huhtikuun 27 päivä menin kihloihin ja 25.7 avioliittoon jonka aikana on myös kaksi muutto, mutta suurin aika meni jatkuvaan yhdessäoloon tulevan puolisoni kanssa, nyt kun olemme muuttaneet yhteen 25.7 siis avioliittoon, jonka Jumala järjesti minulle suurena yllätyksenä, kiitos siitä Hänelle, joten nyt taas yritän edeskerran viikossa päivittää, on todella ihmeellinen juttu.

HEINÄKUU 4 Herran lamppu
”Ihmisen henki on Herran kynttilä; se tutkistelee sydämen kammiot kaikki.”
Sanal. 20:27 engl. käänn.
Suomenkielisessä Raamatussa tämä jae kuuluu:
”Ihmisen henki on Herran lamppu…” Oletan,
että nykyaikana voitaisiin sanoa: ”Ihmisen henki
on Herran hehkulamppu…”
Tällä Raamatun kohdalla tarkoitetaan sitä, että
Jumala valaisee meitä ja että Hän ohjaa meitä
henkemme kautta.
Kuitenkin uskovat etsivät johdatusta kaikilla
muilla tavoin, kuin millä Jumala sanoi sen tulevan.
He arvostelevat Jumalan johdatusta fyysisten aistiensa avulla, vaikka ei missään Raamatussa sanota, että Jumala johdattaisi meitä aistiemme tai ruumiinjäsentemme kautta. Tai he katsovat asioita
järjen näkökulmasta, vaikka ei missään Raamatussa sanota, että Jumala johdattaisi meitä järkemme
tai mielemme kautta.
Jumala sanoi, että ihmisen henki on Herran
lamppu tai kynttilä. Hän ohjaa meitä henkemme
kautta. Hän johdattaa sinua henkesi kautta.

Tunnustus: Olen henki, minulla on sielu, ja asun
fyysisessä ruumiissa. Henkeni on Herran lamppu.
Jumala, Isäni, valaisee minua henkeni kautta. Hän
johdattaa minua henkeni kautta.

HEINÄKUU 5 Hengen johdatus
”Sillä kaikki, joita Jumalan Henki kuljettaa, ovat
Jumalan lapsia.”
Room. 8:14
Jumalan lapset voivat odottaa, että Jumalan Henki johdattaa heitä.
Uskovat voivat odottaa ja luottaa siihen, että
Pyhä Henki opastaa ja johdattaa heitä. Jeesus sanoi kertoessaan Pyhän Hengen tulosta: ”Hän johdattaa teitä.” Meidän ei tarvitse kääntyä ihmisten
puoleen etsiessämme elämäämme johdatusta. Se
on epäraamatullista. Kaikki Jumalan lapset omistavat Jumalan Hengen ja voivat myös odottaa Hänen johdattavan heitä.
Helmikuussa 1959 Jeesus ilmestyi minulle näyssä. Kuulin Hänen askeleensa Hänen astuessaan
huoneeseeni. Hän istuutui tuolille sänkyni viereen
ja puhui minulle puolitoista tuntia profeetan tehtävästä. Hän sanoi mm.: ”Profeetan tehtävää ei ole
annettu seurakunnalle johdattamaan sen jäseniä ja
kertomaan heille, miten heidän tulee menetellä.
Vanhan liiton aikana ihmiset kyllä kääntyivät profeetan puoleen saadakseen neuvoja, ohjausta ja johdatusta, koska hänessä asui Jumalan Henki. Vanhassa liitossa eivät ketkään muut omistaneet
Pyhää Henkeä kuin kuninkaat, papit ja profeetat.
Ihmiset eivät tienneet mitään Hengen johdatuksesta. Mutta uudessa liitossa on toisin. Ei enää sanota: ’Sillä kaikki, joita profeetat johdattavat, ovat
Jumalan lapsia’, vaan ’kaikki, joita Jumalan Henki
kuljettaa, ovat Jumalan lapsia.’”

Tunnustus: Olen Jumalan lapsi. Voin odottaa Jumalan Hengen johdattavan minua. Hän johdattaa minua nyt.

HEINÄKUU 6 Hengestä syntynyt
”Mikä lihasta on syntynyt, on liha; ja mikä Hengestä on syntynyt, on henki. Alä ihmettele, että minä sanoin sinulle: teidän täytyy syntyä uudesti, ylhäältä.”
Joh. 3:6, 7
Uudessa liitossa Jumalan Henki asuu jokaisessa
Jumalan lapsessa, sillä he ovat Hengestä syntyneitä. Tämän lisäksi he voivat täyttyä Pyhällä Hengellä. Ja he voivat odottaa Hengen johdattavan heitä.
Hengestä syntynyt. Henki-ihminen on se osa ihmistä, joka on uudestisyntynyt. Uskovan hengessä
on Jumalan elämä ja luonto. Tämä sisäinen ihminen on Jumalan Hengestä syntynyt, ja hänessä on
Jumalan Henki.
Hengellä täytetty. Uudestisyntynyt kristitty voi
täyttyä sillä Hengellä, joka hänessä jo on. Ja kun
hän on täyttynyt tuolla Hengellä, niin hänen henkensä on ylitsevuotavainen. Hän puhuu uusin kielin, mitä Henki hänelle puhuttavaksi antaa (Ap. t.
2:4).
Hengen johdattama. ”Sillä kaikki, joita Jumalan
Henki kuljettaa, ovat Jumalan lapsia.” Jopa juuri
uudestisyntynyt ihminen, joka ei vielä ole täyttynyt Hengellä, mutta jossa kuitenkin Jumalan Henki asuu, voi odottaa, että Jumalan Henki häntä
johdattaa ja opastaа.

Tunnustus: Olen Jumalan lapsi. Olen Jumalan Hengestä syntynyt. Jumalan Henki johdattaa minuа.
Hän johdattaa minua nyt. Hän kasvaa minussa suureksi. Hän valaisee mieleni. Hän johdattaa henkeäni. Jumalan Henki johdattaa minua.

HEINÄKUU 10 Katso sisimpääsi
”Kuinka siis on? Minun on rukoiltava hengelläni,
mutta minun on rukoiltava myöskin ymmärrykselläni; minun on veisattava kiitosta hengelläni, mutta mіnun on veisattava myöskin ymmärrykselläni.”
1 Kor. 14:15
Olen monien, monien vuosien aikana oppinut jokaisessa elämäni kriisitilanteessa kääntymään sisimmässä olevan henkeni puoleen. Olen oppinut rukoilemaan kielillä. Ja rukoillessani kielillä sisimmästäni tulee johdatus, sillä juuri silloinhan henkeni on
toiminnassa. Ruumiini ei toimi eikä mieleni, mutta
henkeni toimii — ja juuri henkeni kautta Hän johdattaa minua.
Joskus rukoillessani kielillä saan myös selityksen, jonka kautta tulee jonkin verran valoa ja
opastusta. Mutta useimmiten ei näin tapahdu.
Useimmiten rukoillessani kielillä, jostain syvältä
sisimmästäni nousee johdatus. On vaikeata selittää
näitä hengellisiä asioita luonnollisesti, mutta jostain vain se todistus ja varmuus tulee. Voit tuntea
aivan kuin se, mikä sisimmästäsi nousee, alkaisi
hahmottua ja muotoutua. Et voi järjelläsi selittää
tätä kenellekään toiselle, koska ymmärrykselläsi ei
ole mitään tekemistä sen kanssa. Mutta itse tiedostat asian tarkoin sisimmässäsi.

Tunnustus: Kuuntelen sydäntäni. Katson sisimmässä
olevan henkeni puoleen. Olen tietoinen hengestäni,
koska Pyhä Henki asuu hengessäni. Hän ohjaa henkeäni. Hän johdattaa minua henkeni kautta.

HEINÄKUU 12 Numero 1 Sisäinen todistus
”Joka uskoo Jumalan Poikaan, hänellä on todistus
itsessänsä…”
1 Joh. 5:10
Jos kerran elämäsi tärkein tapahtuma on se, että sinusta tulee Jumalan lapsi, ja kun Jumala sitten tiedottaa tästä tosiasiasta, että olet Jumalan
lapsi, ja Hänen Henkensä todistaa siitä sinun hengellesi (Room. 8:16), niin ymmärrät, että Jumala johdattaa lapsiansa ensisijaisesti sisäisen todistuksen kautta.
Ainakin minua johdatetaan melkein aina tällä
tavalla. Minulla on ollut ilmestyksiä, ja Jumala on
johdattanut muillakin tavoilla. Mutta useimmiten,
melkein aina, minua johdatetaan sisäisen todistuksen kautta.
Ja niin sinuakin johdatetaan!

Tunnustus: Olen Jumalan lapsi. Olen uudestisyntynyt. Olen Jumalan Hengestä syntynyt. Jumalan Henki todistaa minun henkeni kanssa, että olen Jumalan
lapsi. Kaikki, joita Jumalan Henki kuljettaa, ovat Jиmalan lapsia. Olen Jumalan lapsi. Jumalan Henki kuljettaa minua. Hän johdattaa minua juuri nyt. Luotan Häneen. Hän kasvaa suureksi sisimmässäni.
Hän valaisee mieleni. Hän antaa ohjausta hengelleni, sillä olen Jumalan lapsi. Jumalan Henki johdattaa minua. Hän johdattaa minua ensisijaisesti ihmeellisen sisäisen todistuksen kautta.

HEINÄKUU 13 Yliluonnollinen johdatus
”Ja minä olen rukoileva Isää, ja hän antaa teille toisen Puolustajan olemaan teidän kanssanne iankaikkisesti, totuuden Hengen, jota maailma ei voi ottaa
vastaan, koska se ei näe häntä eikä tunne häntä;
mutta te tunnette hänet, sillä hän pysyy teidän tykönänne ja on teissä oleva.”
Joh. 14:16, 17
Sisäinen todistus on aivan yhtä yliluonnollinen
kuin näkyjen, enkelien jne. kautta tapahtuva johdatus. Se ei tunnu yhtä ihmeelliseltä, mutta se on
aivan yhtä yliluonnollista.
Monet ihmiset odottavat mahtavaa ilmestystä, ja
heiltä jää huomaamatta se yliluonnollinen, joka on
ollut olemassa koko ajan.
Haluan kertoa teille, mitä Jeesus sanoi minulle
helmikuussa 1959, kun Hän ilmestyi minulle näyssä El Pasossa Teksasissa. Kuulin Hänen askeleensä, kun Hän oli tulossa käytävää pitkin, ja katsoin, kuka oli tulossa. Nähdessäni Hanet hiukseni
tuntuivat nousevan pystyyn, kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitäni ja ihoni nousi kananlihalle.
Hänellä oli päällään valkoinen viitta ja jaloissaan
roomalaiset sandaalit. Hän oli noin 178 sentin pituinen ja noin 80 kilon painoinen. Hän istuutui
tuolille sänkyni viereen. Hän puhui kanssani puolitoista tuntia ja tuolloin Hän sanoi minulle: ”Johdatan lapsiani ensisijaisesti sisäisen todistuksen kautta.”

Tunnustus: Jumalan Pyhä Henki asuu minussa.
Hän on minussa auttaaksensa, ohjataksensa ja johdattaaksensa minua. Ensiksikin Hän todistaa hengelleni, että olen Jumalan lapsi. Hän myös todistaa hengelleni ja johdattaa minua näin kaikilla elämän
alueilla.

HEINÄKUU 14 Punainen valo
”Mutta kun hän tulee, totuuden Henki, johdattaa
hän teidät kaikkeen totuuteen ..”
Joh. 16:13
Kolmena päivänä ennen edellä mainittua ilmestystä olin yrittänyt saada aikaan kirjettä eräälle
pastorille sopiakseni kokouspäivistä ja -ajoista.
Kuitenkin sisäisen todistuksen estämänä en saanut
kuin puoli sivua kirjettä kirjoitetuksi, sen jälkeen
revin sen ja heitin paperikoriin. Sama toistui myöS
seuraavana päivänä ja kolmantenakin.
Istuessaan sänkyni vierellä Herra sanoi minulle:
”Tulen näyttämään sinulle, miten sisäinen todistus
toimii, ettet enää tekisi niitä virheitä, mitä ennen
olet tehnyt. Näet minut nyt tässä istumassa ja puhumassa sinulle. Tällä tavalla profeetan palvelutehtävä ilmenee — ja samoin myös henkien erottamisen armolahja. (Henkien erottaminen on kyky
nähdä henkimaailmaan.) Kuulet minun puhuvan sinulle. Ja näyn kautta tuon sinulle tiedon sanan ja
viisauden sanan. Sanon sinulle, älä mene tuohon
seurakuntaan. Tuo pastori ei hyväksy sinun tapojasi. Tästä lähtien en enää koskaan johdata sinua tällä tavalla (eikä Hän ole johdattanutkaan). Jatkossa johdatan sinua koko ajan sisäisen todistuksen
kautta, mikä tässäkin tapauksessa sinua johdatti.
Se oli tuo epäröinti sisimmässäsi, ja se esti sinua
kirjoittamasta tuota kirjettä. Juuri tällä tavalla tulen johdattamaan sinua.”
Sisäinen epäröinti on kuin pysähdysmerkki. Se
on kuin punainen valo syvällä sisimmässäsi.

Tunnustus: Totuuden Henki on tullut. Hän asuu minussa. Hän ohjaa minua. Hän johdattaa minua nyt

HEINÄKUU 15 Vihreä valo
”Näin sanoo Herra, sinun lunastajasi, Israelin Pyhä: Minä olen Herra, sinun Jumalasi, joka opetan
sinulle, mikä hyödyllistä on, johdatan sinua sitä tietä, jota sinun tulee käydä.”
Jes. 48:17
Eräs pastori kysyi minulta: ”Veli Hagin, onko sinulla koskaan tapana vierailla pienissä seurakunnissa puhumassa.” ”Kyllä”, vastasin, ”menen minne tahansa Herra käskee minun mennä.” Hän kertoi minulle seurakunnastaan ja sanoi: ”Jos Jumala
koskaan puhuu sinulle tästä meidän seurakunnastamme, niin tiedä, että haluamme sinun tulevan.”
No niin, unohdin sen jälkeen koko asian.
Mutta muutamia kuukausia myöhemmin rukoillessani aivan jotain muuta asiaa, tämä keskustelu
tuli yhtäkkiä mieleeni. Näin tapahtui myös seuraavina päivinä. Lopulta neljäntenä päivänä kysyin:
”Herra, haluatko, että menen tuohon seurakuntaan?” Ja mitä enemmän rukoilin tuota asiaa, sen
paremmalta sisimmässäni alkoi tuntua. Se ei ollut
mikään fyysinen tunne, vaan tunne hengessäni.
Istuessaan sänkyni vieressä Jeesus oli puhunut
tästä minulle: ”Mitä enemmän ajattelet asiaa, sen
paremmalta sinusta alkaa tuntua. Sinulla on sametinpehmeä tunne hengessäsi. Se merkitsee vihreää
valoa. Se on merkkinä ja todistuksena hengessäsi,
että nyt saat lähteä. Näet minut nyt tässä ja sanon
sinulle, että mene tuohon seurakuntaan. Mutta tällä tavalla en enää koskaan sinua johdata. Tästä
lähtien johdatan sinua, niin kuin ketä muuta uskovaa tahansa, sisäisen todistuksen kautta.”

Tunnustus: Herra johdattaa minua sitä tietä, jota mіnun tulee käydä. Hän johdattaa minua sisäisen todistuksen kautta.

HEINÄKUU 16 Yltäkylläisyys
”… ja sanokoot aina: ’Ylistetty olkoon Herra, joka
tahtoo palvelijansa parasta.’ ”
Ps. 35:27
Haluan kertoa sinulle vielä, mitä muuta Herra
paljasti minulle tuon näyn aikana, joka ei ole tarkoitettu vain minulle hyödyksi vaan myös sinulle.
Hän sanoi: Jos sinä opit seuraamaan tätä sisäistä
todistusta kaikilla elämäsi alueilla (toiset luulevat,
että Herra on vain kiinnostunut hengellisestä
alueesta eikä mistään muusta, mutta Hän on kiinnostunut kaikesta, mistä me olemme kiinnostuneita), niin minä teen sinusta rikkaan. Minä johdatan
sinua kaikissa elämäsi asioissa, niin taloudellisissa
kuin hengellisissäkin asioissa. En ole rikkautta vastaan lasteni elämässä, mutta ahneutta vastaan kylläkin.”
Hän on toiminut elämässäni aivan sanomallaan
tavalla. Hän on tehnyt minusta rikkaan.
Olenko miljonääri? Ei sana rikas sitä tarkoita.
Se tarkoittaa, että tarpeemme ovat täytetyt, varastomme ovat täynnä, meillä on yltäkylläisesti.
Omistan enemmän kuin kyllin, sillä olen oppinut
seuraamaan Hengen johdatusta, joka on tullut sisäisen todistuksen kautta.
Samoin Hän on tekevä sinulle, jos opit kuuntelemaan sisäistä todistuksen ääntä. Hän sanoi minulle
näyssä: ”Mene nyt ja kerro kansalleni, kuinka
Henkeni haluaa johdattaa heitä.”

Tunnustus: Jumalan Henki johdattaa minua kaikilla
elämäni alueilla. Hän johdattaa minua hengellisissä
asioissa. Hän johdattaa minua taloudellisissa asioissa. Kuuntelen sisäisen todistukseni ääntä.

HEINÄKUU 17 Loista lamppuni
”Sillä sinä annat minun lamppuni loistaa; Herra,
minun Jumalani, valaisee minun pimeyteni.”
Ps. 18:29
Joskus ihmisillä on sisäinen todistus, mutta he
eivät huomaa tai tunnista sitä.
Rukoillessani kielillä seurakuntani sunnuntaisten
päiväkokousten puolesta, rukousaiheeksi sisimmässäni nousi seurakunta, jossa aikaisemmin olin toiminut pastorina. (Muista, että rukoillessasi kielillä,
henkesi rukoilee, ja ihmisen henki on Herran
lamppu.) Noin kuukauden kuluttua sanoin: ”Herra, tarkoittaako tämä sitä, että minun tulisi palata
takaisin tuohon seurakuntaan? Jos tarkoittaa, niin
puhu siitä vaimollenikin. Hänkin osaa kuunnella.”
Eräänä päivänä sanoin vaimolleni: ”Kultaseni,
jos Herra puhuu sinulle jostakin, niin kerrothan
minulle.” Odotin sen jälkeen noin kuukauden ennen kuin kysyin: ”Onko Herra puhunut sinulle
mistään?”
Hän vastasi: ”Jos Hän on, niin en ole huomannut sitä.”
Kävin suoremmin asiaan ja sanoin: ”Onko Herra puhunut sinulle mitään palaamisesta — ?”
”Voi”, hän sanoi, ”luulin aivan, että se olin
vain minä, joka sitä ajattelin.”
Tarkastelkaamme tätä vastausta. Jos hän sanoessaan ”minä” tarkoitti omaa lihaansa, niin ajatus ei
olisi ollut oikea. Mutta jos hän tarkoitti todellista
sisäistä ”minäänsä”, joka on Herran lamppu, niin
silloin vastaus ei olisi hänestä itsestään vaan Herrasta, joka valaisee lampun!

Tunnustus: Herra antaa lamppuni loistaa. Hän valaisee minut.

HEINÄKUU 18 Sisäinen varmuus
” ’Minä opetan sinua ja osoitan sinulle tien, jota sinun tulee vaeltaa; minä neuvon sinua, minun silmäni sinua vartioitsee.’ Älkää olko niinkuin järjettömät
orhit ja muulit, joita suitsilla ja ohjaksille, niiden valjailla, suistetaan …”
Ps. 32:8, 9
Tiesin sisäisen todistuksen kautta, että minun oli
palattava tuohon seurakuntaan. Tiesin myös, että
vaimoni oli saanut asiasta sisäisen varmuuden.
Mutta odotin kuitenkin, että Herra puuttuisi
asiaan vielä jollakin ”yliluonnollisella” tavalla.
(Olin silloin vasta 23-vuotias.) Halusin Jumalan antavan minulle vielä sanan, kielet ja selityksen, profetian tai vaikkapa kirjoituksen taivaalle: ”MENE
TAKAISIN TUOHON PAIKKAAN.”
Niinpä rukoilin ja paastosin kolme päivää. Kolmantena päivänä oli polvillani ja rukoilin, kerjäsin
ja huusin Herran puoleen, kun en tiennyt parempaa keinoa, ja sanoin: ”V-o-i, r-a-k-a-s J-u-m-al-a.
Ja Hän vastasi minulle ja sanoi, että Hän johdattaa niin sisäisen äänen kuin sisäisen todistuksenkin
kautta, ja lisäsi: ”Nouse ylös siitä ja lopeta tuollainen käytös.”
Nousin ylös ja sanoin: ”Herra, jos Sinä vain antaisit jonkin yliluonnollisen merkin, niin minusta
tuntuisi paljon paremmalta.”
Hän vastasi: ”Sinulla on jo kaikki, mitä aion sinulle antaa. Et tarvitse mitään merkkiä. Et tarvitse mitään kirjoitusta taivaalle. Et tarvitse kielillä
puhumista ja sen selitystä. Et tarvitse mitään profetiaa. Tiedät sisimmässäsi, mitä sinun tulee tehdä.
Joten tee se!”
Tunnustus: Ymmärrykseni silmät valaistaan. Tiedän
sisimmässäni, mitä minun tulee tehdä. Jumala johdattaa minua ihmeellisen sisäisen todistuksen kautta.
Ja minä kuuntelen.

HEINÄKUU 19 Sisäiset merkit
”Kuka on pannut viisautta sisäisiin osiin tai kuka on
antanut sydämelle ymmärrystä?”
Job 38:36 engl. käänn.
Jumala johdatti meidät muuttamaan Tulsaan 60-
luvun loppupuolella sisäisen todistuksen kautta.
Kotimme oli ollut Dallasin esikaupungissa Garlandissa Teksasissa 17 vuoden ajan, eikä meillä ollut
mitään aikomusta muuttaa sieltä. Itse asiassa, koska evankelioimistyömme kasvoi, olimme suunnitelleet muuttavamme koko kotimme toimistoksi, joka meillä tuolloin oli vajassa ja autotallissa, ja
olimme jopa ajatelleet rakentavamme lisätiloja
tontillemme tarpeen mukaan.
Jouduin Tulsaan työmatkalle. Eräs ystävä, jonka luona yövyin, sanoi minulle: ”Veli Hagin, sinun tulisi muuttaa Tulsaan asumaan. Minulla on
paikkakin katsottuna sinulle. Veli T.L. Osbornin
vanha toimistorakennus on myytävänä, ja minua
on pyydetty myymään sitä. (Monet olivat yrittäneet ostaa sen, mutta kaupoista ei tullut vain mitään, ja niin se seisoi tyhjänä.) Tule, haluan näyttää sen sinulle.”
Totta puhuakseni en todellakaan ollut siitä kiinnostunut. Mutta ajattelin vain kohteliaisuudesta
mennä sitä nyt katsomaan.
Sillä hetkellä, kun astuin tuohon rakennukseen
- vaikka en sanonut ystävälleni sanaakaan – sisimmässäni tuntui aivan siltä, kuin joku olisi painanut soittokelloa tai kääntänyt summeria. Joskus
tuntuu tältä. Summeri soi hengessäni aivan sisimpiäni myöten. Tätä on vaikea kuvata, mutta tiedät sen sisimmässäsi.

Tunnustus: Pyhä Henki asuu hengessäni. Viisaus on
sisäisissä osissani. Ymmärrys on sydämessäni. Kuuntelen sydämeni ääntä.

HEINÄKUU 22 Opi kuuntelemaan
”Mutta kun hän tulee, totuuden Henki… tulevaiset hän teille julistaа.”
Joh. 16:13
Eräs pastoriystäväni joutui vajaan kymmenen
vuoden aikana kolmeen vakavaan auto-onnettomuuteen. Ihmisiä kuoli. Hänen vaimonsakin melkein kuoli, ja hän itse loukkaantui vakavasti. Mutta Jumala nosti ja paransi heidät molemmat. Kun
pastori kuuli minun opettavan näistä asioista, hän
sanoi: ”Veli Hagin, olisin voinut säästyä noilta kaikilta onnettomuuksilta, jos vain olisin kuunnellut
sisäistä vaistoani ja todistustani.”
Ihmisten on tapana sanoa: ”En ymmärrä, miten
tämä saattoi tapahtua sellaiselle hyvälle uskovalle.
Hän on saarnamies.”
No niin, hänen tulee kuunnella henkensä ääntä,
aivan kuten sinun tulee kuunnella oman henkesi
ääntä.
Ihmiset haluavat sysätä nämä asiat Jumalan vastuulle sanoen, että Jumala salli näin tapahtuvan.
Mutta aivan kuten tämä pastori kertoi minulle:
”Jospa olisin kuunnellut sisäistä todistustani, joka
tiesi, että jotain oli minulle tapahtumassa, ja olisin
vain odottanut ja rukoillut sen sijaan, että sanoin:
” ’Minulla on nyt kiire, en ehdi rukoilla!’ .”
Jos me vain odottaisimme, Jumala voisi näyttää
meille edeltä asioita, ja sillä tavalla välttyisimme
paljosta pahasta. Mutta älkäämme marisko ja valittako menneistä epäonnistumisistamme. Ottakaamme tulevista tilaisuuksista vaarin ja katsokaamme,
ettei näin enää tapahdu. Oppikaamme kehittämään henkeämme ja kuuntelemaan sitä.

Tunnustus: Olen kasvamassa henkitietoiseksi ihmiseksi. Kehitän henkeäni. Kuuntelen sen ääntä.

HEINÄKUU 24 Numero 2 Sisäinen ääni
”Minä sanon totuuden Kristuksessa, en valhettele -
sen todistaa minulle omatuntoni Pyhässä Hengessä.”
Room. 9:1
Henki johdattaa meitä ensisijaisesti sisäisen todistuksen kautta. Toiseksi Hän johdattaa meitä sisäisen äänen kautta.
Sisäisellä ihmisellä on ääni aivan niin kuin ulkonaisella ihmisellä. Me kutsumme tätä ääntä omaksitunnoksi. Joskus sitä kutsutaan vaistoksi, sisäiseksi johdatukseksi, sisäiseksi todistukseksi jne. Mе
kutsumme tätä ääntä pieneksi, hiljaiseksi ääneksi.
Se ei ole Jumalan Hengen ääni puhumassa meille
- Pyhä Henki puhuu arvovallalla. Pieni, hiljainen
ääni on meidän oman henkemme ääni. Henkemme saa sen kyllä Pyhältä Hengeltä, joka asuu meissä.
Esimerkiksi heinäkuun 19. päivän kohdalla kertomassani tapauksessa, jolloin astuin mainittuun
toimistorakennukseen, sisäisenä todistuksena aivan
kuin summeri alkoi soida sisimmässäni. Tiesin
tämä on se rakennus! Mutta en halunnut kuunnella
henkeni ääntä. Kun vaimoni kysyi talosta, vastasin: ”Me jäämme tänne, emmekä muuta minnekään.” Mutta kun menin sänkyyn, en saanut unta.
Omatuntoni soimasi minua. Henkeni tiesi, etten
ollut kuunnellut sitä.
Joten sanoin: ”Herra, inhimillisesti katsoen en
halua muuttaa sinne. Mutta jos se on, mitä Sinä
haluat, niin en halua olla esteenä.” Sen jälkeen sisimmässäni kuulin pienen, hiljaisen äänen sanovan: ”Minä annan sinulle tuon rakennuksen, saat
nähdä minun tekevän sen.” Hämmästyisit, jos kuulisit, miten Jumala antoi sen.

Tunnustus: Kuuntelen henkeni ääntä.

HEINÄKUU 27 Pyhä Henki ei syytä
”… jos sydämemme syyttää meitä, niin Jumala oоn suurempi kuin meidän sydämemme ja tietää kaikki.
Rakkaani, jos sydämemme ei syytä meitä, niin meillä
on uskallus Jumalaan.”
1 Joh. 3:20, 21
Syyttääkö Pyhä Henki sinua, jos kristittynä toimit väärin?
Ei! Se on oma henkesi, joka syyttää sinua.
Tämä meidän tulee painaa mieleemme. Emme
ole sitä vielä oppineet, koska meitä on opetettu
väärin. Pyhä Henki ei syytä sinua. Miksi ei? Koska Jumala ei syytä sinua. Lue, mitä Paavali kirjoitti kirjeessään roomalaisille. Hän kysyi: Kuka on
se, joka syyttää? Syyttääkö Jumala? Ei! Jumala on
se, joka vanhurskauttaa.
Jeesus sanoi, että ainoa synti, josta Pyhä Henki
tuomitsee maailman, on Jeesuksen hylkäämisen
synti (Joh. 16:7—9).
Olen itse saanut todeta, että kun en huomaa totella, Pyhä Henki järjestää toisen mahdollisuuden,
toisen ulospääsyn tilanteeseen. Hän lohduttaa minua, Hän auttaa minua. Hän ei tuomitse minua.
Huomaa, että se on oma omatuntosi, henkesi
ääni, joka syyttää sinua, kun et huomaa totella.
Henkesi ilmoittaa sinulle heti, kun olet tehnyt
jotain väärin.

Tunnustus: Henkeni on Jumalasta syntynyt. Se saa
ravintonsa Hänen Sanastaan. Pyhä Henki asuu hengessäni. Sen vuoksi se on turvallinen opas. Kun henkeni varoittaa minua väärästä, niin tottelen sitä välittömästi. Sillä jos sydämeni ei syytä minua, minulla
on uskallus Jumalaan.

Poimin muutamia kohtia kirjasta ”Uskon ruokaa kesän jokaiselle päivälle”

Raamattu sanoo, että usko on luja luottamus siihen, jota toivotaan, ojentautuminen sen mukaan,
mikä ei näy. Ilman todellista päämäärää sinun uskosi ei voi kehittyä.
Minä opin tämän läksyn kaksikymmentä vuotta sitten, aloittelevana saarnaajana.
Minä pidin kokouksia eräässä amerikkalaisessa teltassa. Meillä ei ollut penkkejä, vaan kansa istui kaislamatoilla.
Siihen aikaan minulla ei ollut minkäänlaisia tuloja, joilla olisin elänyt. Minulla on tapana sanoa, että
minä olin hyvin hengellinen siihen aikaan, sillä minä paastosin ja rukoilin niin paljon.
Paastoamiseni ei varsinaisesti johtunut siitä, että olin niin hengellinen, vaan siitä, että minulla ei ollut yksinkertaisesti mitään syötävää. Minä asuin pienessä vuokraamassani huoneessa. Minulla ei ollut pöytää, ei tuolia eikä mitään muitakaan huonekaluja.
Mutta kerran kun istuin lukemassa Raamattua, minä koin Jumalan sanan valtavalla voimalla. Minä ajattelin, että koska minä olen Jumalan, kuninkaitten Kuninkaan, herrojen Herran poika, niin silloin minun täytyy saada tuoli ja pöytä!
Jouduin useasti myös kulkemaan pitkiä saarnamatkoja, joten tarvitsin todella myös polkupyörän. Mutta minulla ei ollut yhtään rahaa. Minä polvistuin ja rukoilin.

Isä, anna minulle pöytä, tuoli ja polkupyörä.Minä uskoin, että tulisin saamaan rukousvastauksen, ja ylistin siitä Jumalaa.
Kuukausi kului. Kaksi kuukautta kului – kolme,neljä, viisi… Ei vieläkään mitään vastasta. Olin hyvin pettynyt. Minä kysyin Jumalalta:
Jumala, mikä on vikana? Etkö ole kuullut rukoustani? Minä uskoin ja rukoilin mutten saanut minkäänlaista vastausta. Minähän tiedän, että Sinä et koskaan valehtele, minä tiedän, että Sinä tulet vastaamaan minulle, mutta jos Sinä et vastaa rukoukseeni ennen kuin minä olen kuollut, niin silloinhan minulla ei ole mitään hyötyä pyytämistäni asioista. Jumala, kuinka minä voin saarnata evankeliumia, kun minä itse en saa kokea, että kannattaa uskoa? Ja sitten minä istuin siinä ja itkin.

Äkkiä minä tunsin ihmeellisellä tavalla PyhänHengen läsnäolon. Minä kuulin sielussani hiljaisenäänen:
Minun poikani. Minä olen kuullut rukouksesi, ja Minä lähetän rukousvastauksen.
Mutta missä ovat pöytä, tuoli ja polkupyörä?-
Minä vain odotan, kunnes sinä tarkemmin määrittelet toivomuksesi rukouksessasi.
Monet lapsistani rukoilevat niin ympäri pyöreitä ja heikosti muotoiltuja rukouksia, että Minä en voi niihin vastata.
Sinä pyysit pöytää, tuolia ja polkupyörää. On olemassa tusinoittain pöytiä, tuoleja ja polkupyöriä.
Minkälaisen pöydän ja tuolin haluat saada? Ja minkälaisen polkupyörän pitää olla? Kun sinä menet
tavarataloon, sinä et kai sano: ”Lähettäkää kotiini pöytä, tuoli ja polkupyörä.”
Minä tahdon, että sinä tarkemmin määrittelet toivomuksesi.
Tämän Jumala paljasti minulle, kun rukoilin. Minä ymmärsin, että tässä kohtaa rukouksessani oli
mennyt väärin, niinpä polvistuin ja rukoilin:

Isä, vedä viiva kaikkien aikaisempien rukousteni yli. Minä aloitan alusta.
Ja sitten minä näin silmissäni täsmälleen, minkälaisen pöydän minä halusin saada.
Sen pitäisi olla filippiiniläistä mahonkia. Minä näin silmissäni myös tuolin.
Sen pitäisi olla terästä, ja siinä pitäisi olla pyörät, niin että voisin istua ja liikkua sillä.
Entäs polkupyörä? Oli olemassa polkupyöriä, jotka oli valmistettu Koreassa tai Japanissa, ja ne olivat aika
heikkoja rakenteeltaan. Mutta minä halusin saada vahvan polkupyörän, joten pyysin amerikkalaista.
Minä näin kaiken niin kirkkaasti ja minä annoin Herralle niin selvän kuvauksen, että Hän ei voinut käsittää sitä väärin.
Kuinka onnellinen olinkaan ja kuinka ylistin Jumalaa! Seuraavana aamuna nousin ylös ennen puolta
viittä mennäkseni varhaiseen rukouskokoukseen, iIlalla olin ollut täynnä uskoa ja luottamusta, aamulla
kaikki oli kuin poispyyhkäisty. Nukkuessani oli tapahtunut jotakin; olin kadottanut uskoni.

On eri asia alkaa uskoa kuin säilyttää usko siksi, kunnes saa vastauksen.
Monet ihmiset tulevat kirkkoon ja kokevat, kuinka usko syttyy heidän sydämissään.
Mutta heti kun he astuvat ulos kirkosta, katoaa usko.
Minä sanoin: Jumala, kuinka minä voin säilyä uskossa?
Aukaisin umpimähkään Raamatun. Katseeni osui Room. 4: 17:een, jossa puhutaan,
kuinka Jumala tekee kuolleet eläviksi ja kutsuu olemattomat, ikäänkuin ne olisivat.
Pyhä Henki antoi minulle ihmeellisen oppitunnin siitä, että kun ihminen on kunnolla alkanut uskoa,niin hänen pitää kutsua olemattomat asiat esille,kuin ne olisivat.
Minä sanoin sen tähden: ”Minulla on se!” ja niin minä menin ja saarnasin ihmisille ja aloin puhua niistä asioista, joita olin pyytänyt, kuin minulla jo olisivat ne. Minä sanoin: Minulla on pöytä, tuoli, ja minulla on polkupyörä!
Ja ne ihmiset, jotka asuivat slummikortteleissa, aivan kauhistuivat.
Kuinka tuo köyhä saarnaaja on voinut tulla varakkaaksi yhdessä yössä?

Lapset seurasivat minua jumalanpalveluksen jälkeen sanoen:
Näytä meille polkupyörä ja pöytä ja tuoli! Minä tunsin itseni hyvin onnettomaksi. Minä rukoilin:
Herra, Sinähän tiedät, että minulla ei ole mitään, mitä näyttää heille. Ja tämähän ei ollut minun ajatukseni kertoa heille tästä asiasta. Sinähän sanoit, että minun pitäisi tehdä niin. Nyt Sinun täytyy auttaa minua! Ja äkkiä minulle kirkastui.
Minä sanoin lapsille.
Tulkaa huoneeseeni!
Mutta missä on pöytä, tuoli ja polkupyörä?
he ihmettelivät astuessaan sisälle.
Saanko kysyä teiltä erästä asiaa? kysyin. -
Kuinka kauan te olette olleet äitinne vatsassa, ennen kuin te synnyitte maailmaan?
Yhdeksän kuukautta, eräs lapsista vastasi.
Mutta etkö ollut jo silloin kasvava olento, niin kuin olit syntymäsi jälkeenkin?
Kyllä toki, minuahan vain ei nähty silloin kun olin äidin vatsassa, mutta kasvoin siellä joka tapauksessa.

No niin, sitten näytän teille tuolin ja pöydän ja polkupyörän. Eilen illalla polvistuin ja rukoilin näiden asioiden puolesta,
ja silloin ne luotiin minuun uskossani ja mielikuvitusmaailmassani. Ja kun aika on kypsä, ne tulevat syntymään.

Lapset nauroivat katketakseen.
Ja kun he sitten myöhemmin tulivat kirkkoon jumalanpalveluksiin,
heillä oli tapana kysyä: No, kuinka menee?
Mutta minä ylistin Jumalaa varmana siitä, että jotain oli kehittymässä uskoni voimasta.
Vaikka ihmiset eivät voinet nähdä sitä, se todella kasvoi yhä enemmän.
Kuusi kuukautta myöhemmin, eräänä sateisena päivänä, kun en voinut mennä ulos työhön, pyysi
eräs amerikkalainen perhe minua auttamaan tavaroittensa pakkaamisessa. He matkustaisivat kotiin
Amerikkaan. Koska minä halusin saada hiukan ylimääräistä rahaa, lupasin mennä auttamaan heitä.
Kulkiessani heidän autotallinsa läpi tunsin äkkiä,
kuin jokin olisi liikkunut sisimmässäni. Kun katselin oikealle, huomasin, että siellä oli minun polkupyöräni!
Minä menin polkupyörän luo, otin kiinni ohjaustangosta ja sanoin:
Onko tämä todella se päivä? Tämä pyörä on minun!
Sitten menin ylös rappuja ja autoin heitä pakkaamisessa. Äkkiä herra Johnson ja hänen rouvansa alkoivat puhua polkupyörän myymisestä. Mutta minä ajattelin sydämessäni: ”Ei, ei, te ette voi myydä sitä. Minähän olen saanut sen ja kantanut sitä
kuusi kuukautta. Se on minun!” Minä uskoin ja rukoilin. Rouva Johnson huomasi, että rukoilin. Hän tuli luokseni ja sanoi:
Etkö sinä tarvitsisi polkupyörää? Etkö voisi ostaa tätä? Minä ajattelin, että miksi ostaisin sen, minähän olen kantanut sitä kuusi kuukautta. Mutta minä sanoin: Minulla ei ole rahaa. Silloin rouva Johnson meni miehensä luo sanoen:
Emmekö voisi antaa polkupyörää tälle köyhälle saarnaajalle? Hänhän kävelee mailikaupalla kutsumassa ihmisiä jumalanpalveluksiin. Mutta te tiedätte kuinka yksitotisia miehet voiva toisinaan olla.
Ei, ei käy päinsä, mies sanoi. – Me tarvitsemme rahaa ostaaksemme uuden polkupyörän saavuttuamme Amerikkaan.
Mutta minä tiedän erään asian, nimittäin sen, että kun mies ja nainen alkavat keskustella jostakin asiasta, nainen voittaa.
Minä tunnen hyvin tarkkaan länsimaisen psykologian! Kun mies Idässä sanoo: ”Minä olen perheen pää”,
hän tarkoittaa sitä todella. Hän on se, joka määrää! Kaikki muut saavat totella häntä! Mutta minä
alan hiljalleen ymmärtää, että asia on hieman toisin läntisellä pallonpuoliskolla. Kun mies sanoo:
”Minä olen perheenpää”, sanoo vaimo: ”Tietenkin sinä olet! Mutta minä olen kaula, ja minä voin kääntää päätä, minne haluan.”
Rouva Johnson siis käänsi miehensä pään. Mies sanoi: Saarnaaja Cho, sinä saat polkupyörän!
Ryntäsin alas rappuja polkupyörän luo. Se oli minulle kovin kallisarvoinen. Minä en osannut ajaa
sillä vaan kannoin sen olkapäilläni. Ja niin juoksin se olkapäilläni kotiin. Kun olin vienyt sen huoneeseeni, ryntäsin ulos huutaen:

Tulkaa katsomaan! Minä olen synnyttänyt sen polkupyörän! Kansaa kerääntyi joka suunnalta. He puistivat päätään sanoen:
Se toimii, se toimii! Mutta sitten he lisäsivät: Missä ovat pöytä ja tuoli? Sinunhan piti saada ne myös, eikö niin?
Siinä te olette oikeassa! minä sanoin. – Ja niin ryntäsin takaisin Johnsonien luo.
Älä tule takaisin! sanoi herra Johnson. – Sinähän viet pois kaiken, mitä meillä on…
-Ei, minä olen tullut tänne auttaakseni teitä. Kun minä aukaisin hänen työhuoneensa oven,
näin jotain. Siellä olivat minun pöytäni ja minun tuolini! Pöytä oli suurenmoinen. Se oli tehty filippiiniläisestä mahongista.
Tuoli oli erään tunnetun japanilaisen liikkeen valmistama. Kun vedin auki kirjoituspöydän laatikon, minä löysin nipun konekirjoituspaperia, täytekynän ja herätyskellon. Niihin aikoihin minulla ei ollut paperia, johon
olisin voinut kirjoittaa saarnojani, ei täytekynää, ei kelloa.
Minulla oli tapana kirjoittaa saarnani vanhojen lehtien marginaaleihin, ja saadakseni jotain,
jolla kirjoittaa, kävelin kaduilla yrittäen etsiä pieniä kynänpätkiä, jotka sitten pidensin laittamalla
palan bambua jatkeeksi.
Kelloa ei minulla myöskään ollut, ja kun oli aika alkaa jumalanpalvelus, kiipesin ylös vuorenhuipulle
ja lauloin kansaa koolle. Toisinaan lauloin tuntikaupalla, niin että lopulta olin aivan käheä.
Nähtyäni hienon paperin, kynän ja kellon työnsin laatikon kiinni ja rukoilin:

Herra, tosin minä en pyytänyt näitä asioita, mutta lisää ne niihin toisiin asioihin, jotka Sinä aiot minulle antaa!
Raamatussahan sanotaan, että Jumala tekee enemmän, niin, paljon enemmän, kuin voimme рууtää tai ajatella.
Sitten paikalle saapui eräs rakennusmestari, joka halusi ostaa kirjoituspöydän ja tuolin.
Hän seisoi siinä ja keskusteli herra Johnsonin kanssa. Minä ajattelin: Hyvä Jumala, nämähän ovat minun tavaroitani.
Äkkiä tulin ajatelleeksi Joosuaa ja Jerikoa, niinpä nousin ylös ja aloin kulkea pöydän ja tuolin
ympäri. Kerran, toisen, kolmannen, neljännen, viidennen, kuudennen, seitsemännen kerran! Samalla hoin:
- Jeesuksen nimessä, nämä ovat minun!
Herra Johnson sanoi: – Pyydämme jotakuta henkilöä säilyttämään näitä tavaroita siksi, kunnes me tulemme takaisin.
Ehkä hän voisi jättää ne raamattukouluun säilytettäviksi. Ei, silloinhan oppilaat voisivat vahingoittaa niitä.
Lähinnä leikillään hänen rouvansa sanoi: Mutta sinähän voit pyytää saarnaaja Chota säilyttämään huonekaluja.
Jaa, mutta hänellähän ei ole mitään paikkaа, jossa säilyttää niitä, sanoi herra Johnson.
Hänellähän tuskin on paikkaa, missä nukkua!
Minä keskeytin:
Onhan minulla paikka, missä nukkua!
Missä?
Pöydällä!
He nauroivat. Sitten he sanoivat:
Tarvitsetko sinä todella tätä pöytää?
Kyllä, tarvitsen.
Sitten sinä saat sen. Vie se kotiin!

Kun kannoin kotiin pöytää ja tuolia, tunsin itseni miljonääriksi. Minä koin, että Jumalan sana on tosi!
Ja minä tiesin, että mikäli minulla on selvä päämäärä rukoillessani, niin silloin Jumala vastaa.
Sen jälkeen en ole koskaan rukoillut heikkoja, määrittelemättömiä rukouksia.
Ennen kuin alan rukoilla, näen aina kirkkaasti ja selvästi sisäisin silmin sen asian, jonka puolesta alan rukoilla,
niin että Jumala ei käsitä väärin rukousaihettani.

Usko on luja luottamus.

Markus 11:
22. Jeesus vastasi ja sanoi heille: ”Pitäkää usko Jumalaan.
23. Totisesti Minä sanon teille: jos JOKU sanoisi tälle vuorelle: ’Kohoa ja heittäydy mereen’, eikä epäilisi sydämessään, vaan uskoisi sen tapahtuvan, minkä hän sanoo, niin se hänelle tapahtuisi.
24. Sentähden Minä sanon teille: kaikki, mitä te rukoilette ja anotte, uskokaa saaneenne, niin se on teille tuleva.
25. Ja kun te seisotte ja rukoilette, niin antakaa anteeksi, jos kenellä teistä on jotakin toistansa vastaan, että myös teidän Isänne, joka on taivaissa, antaisi teille anteeksi teidän rikkomuksenne.”
26. Mutta jos te ette anna anteeksi, niin ei Isännekään, joka on taivaissa, anna anteeksi teidän rikkomuksianne.

Eikö meillä olisi oikeus kuljettaa muassamme vaimoa, uskonsisarta, niinkuin muutkin apostolit ja Herran veljet ja Keefas tekevät?(1Ko 9:5)

Lupaus antaa elämänsä Jumalalle on tärkein lupaus, ja se tarkoittaa että tekee kaikessa minkä ymmärtää Jumalan tahdon, että jos sanoo jotain mikä on Jumalan tahdon vastainen, niin sen voi heittää roskakoriin.
Kun nuorempana luin avainsanomista kuinka neuvostoliitossa kohdellaan uskovia ja heidän perheitään, päätin etten ainakaan neuvostoliittoon mene ikinä, mutta kuitenkin Jumalalla oli eri päätös, ja niin sitten tein 30 vuoden ajan elämästäni suurimman työn juuri neuvostoliitossa ja sitten venäjällä, ja kun vaimoni kuoli sanoin etten mene enää koskaan naimisiin, mutta senkin olen saanut heittää roskakoriin, sillä Jumala lahjoitti minulle ihmeellisen rakkauden, rakkauden mikä ei ollut yhtäkkinen ihastus, vaan todella Jumalan vaikuttama uusi elämän, lahja ja suunnitelma joka yllätti minut täysin.
Joten tästedes ehkä käytän enemmän tuota ilmaisua:

Kuulkaa nyt, te, jotka sanotte: ”Tänään tai huomenna lähdemme siihen ja siihen kaupunkiin ja viivymme siellä vuoden ja teemme kauppaa ja saamme voittoa” -(Jak 4:13)

te, jotka ette tiedä, mitä huomenna tapahtuu; sillä mikä on teidän elämänne? Savu te olette, joka hetkisen näkyy ja sitten haihtuu -(Jak 4:14)

sen sijaan, että teidän tulisi sanoa: ”Jos Herra tahtoo ja me elämme, niin teemme tämän tai tuon”.(Jak 4:15)

Olin surussani luvannut Jumalalle etten koskaan mene enää naimisiin.
Typerä lupaus, mutta surussa voi tehdä niin.
Se on nyt peruttu, koska Jumala yllätti minut lahjoittamalla ihmeellisen puolison ja rakkauden jota en luullut enää koskaan kokevani.
Ei pidä luulla että vanhempana ei voi rakastua syvästi, varsinkin kun se tulee Jumalalta.
Se on Jumalan lahja.
Ylistetty olkoon Herran pyhä nimi, olen onnellinen ja iloinen. (kaikkihan ei soisi sitä minulle, vaan luulevat että on uskoton taivaaseen menneelle puolisolle) tosiasia kuitenkin on että taivaassa ei ole mitään omistamista vaan rakkaus kaikkia kohtaan, mutta sitähän meidän vajavaisten on vaikea käsittää.

Mat 22:23-30
(23)  Sinä päivänä tuli hänen luoksensa saddukeuksia, jotka sanovat, ettei ylösnousemusta ole, ja he kysyivät häneltä
(24)  sanoen: ”Opettaja, Mooses on sanonut: ’Jos joku kuolee lapsetonna, niin hänen veljensä naikoon hänen vaimonsa ja herättäköön siemenen veljelleen’.
(25)  Keskuudessamme oli seitsemän veljestä. Ensimmäinen otti vaimon ja kuoli; ja koska hänellä ei ollut jälkeläistä, jätti hän vaimonsa veljelleen.
(26)  Niin myös toinen ja kolmas, ja samoin kaikki seitsemän.
(27)  Viimeiseksi kaikista kuoli vaimo.
(28)  Kenen vaimo noista seitsemästä hän siis ylösnousemuksessa on oleva? Sillä kaikkien vaimona hän on ollut.”
(29)  Jeesus vastasi ja sanoi heille: ”Te eksytte, koska te ette tunne kirjoituksia ettekä Jumalan voimaa.
(30)  Sillä ylösnousemuksessa ei naida eikä mennä miehelle; vaan he ovat niinkuin enkelit taivaassa.

Kun vaimoni kuoli 4 ja puoli vuotta sitten, 45v onnellisen avioliiton jälkeen, sanoin Jumalalle älä edes ehdota minulle uutta puolisoa,
mutta sitten kaduin että menin neuvomaan Jumalaa ja sanoin tapahtukoon Sinun tahtosi kaikessa, mikä minä olen sanomaan Sinulle mitä et saa tehdä.
Kuitenkin olin päättänyt etten enää mene naimisiin, kun niin helposti ihminen erehtyy hakemaan lohtua suruunsa, ja lainasin Raamattua ja sanoin että nainut huolehtii siitä kuinka olisi mieliksi vaimolle, mutta se joka ei ole naimisissa huolehtii vain siitä kuinka olisi mieliksi Herralle.
Jeesus sanoi että toiset ovat taivaan valtakunnan tähden tehneet itsensä avioon kelpamattomaksi, ja sitä sovelsin itseeni, olinhan ollut niin rakastunut että itkin joka päivä vuoden ajan vaimoni kuoltua, ja sen jälkeen surin.
En voinut kuvitellakkaan että sellaista rakkautta voisi kokea enää elämässään.

Mutta nyt on kaikki mennyt täysin kumoon, Jumala on antanut yliluonnollisesti palavan rakkauden sydämeeni, jonka en luullut olevan mahdollista, aivan kuin nuorena, joten kaikki päätökseni etten varmasti mene avioliittoon sulivat pois.
Vaikka se inhimillisesti on vaikeampaa kuin nuorena, mutta se ei huoleta koska uskoni ja tietämykseni Jumalasta ovat kasvaneen, ja luotan Häneen paljon enemmän kuin silloin kuin uskoon tulin. Hän kykenee järjestämään kaiken, olenhan antanut koko elämäni Hänen käsiinsä. Kiitetty olkoon Hänen Pyhä Nimensä.
Nyt suru on viimeinkin poistununut minusta ja yliluonnollinen onni ja ilo on tullut elämääni.
Onhan tämä aika henkilökohtaista, mutta minulle tämä on suuri ihme ja jaoin tämän.

Puhu tälle vuorelle
LINDA FORRESTER
Linda ja John (Woody) Forrester asuvat Milpi- tasissa, Kaliforniassa, San Franciscon lähden kaak­koispuolella Monument Peakin juurella sijaitsevalla asuntoalueella. Woody toimii tietokoneen ohjelmoit­sijana läheisessä San Josen kaupungissa. Heillä on kaksi tytärtä, Teresa ja Nanci.
Vuori on ollut aina samassa paikassa. Se seisoo kuin yksinäinen muistomerkki kohoten puolen mai­lin korkeuteen San Franciscon lahden syvänteestä. Talvisin sen huippu on joskus lumen peitossa; ke­sällä se on osittain ruskean ruohon peittämä. Su­mu tai pilvet estävät usein meitä näkemästä sitä vajaan kymmenen mailin päässä tasangolla sijaitse­vasta kodistamme. Mutta se on kuitenkin aina pai­kallaan, häämöttäen yllämme.
Lahden eteläisen seudun alkuperäiset asukkaat näyttävät pitävän vuoren olemassaolon itsestään selvänä. Sade syövyttää sitä. Aurinko kuivattaa sen paljaita rinteitä. Harvat uskaliaat kiipeävät sen huipulle. Mutta kaiken kaikkiaan se vain on pai­kallaan ja tulee aina olemaankin. Mikään ei voi lii­kuttaa sitä. Se on kuin sairaus. Siitä lähtien kun Aadam teki syntiä, sairaus on seurannut meitä. Ih­minen on oppinut elämään sen kanssa. Jotkut yrit­tävät kätkeä sen pilviin aivan kuin sitä ei olisi ole­massakaan opettamalla, ettei ole mitään sairautta. Toiset eivät ota sitä lainkaan huomioon, toivovat vain, ettei se tule heidän kotiinsa. Monet ovat yrit­täneet voittaa sen lääketieteen ja tutkimustyön kautta. Melkein kaikki hyväksyvät sen kuitenkin, samoin kuin he hyväksyvät vuoren, joka hallitsee elämän maisemaa ja kieltäytyy tottelemasta niitä, jotka haluaisivat heittää sen mereen.

Minä lukeuduin niihin, jotka pelkäävät sairautta ja yrittävät olla välittämättä siitä. Perheemme jäsenet eivät tavallisesti sairastuneet. Jos he sai­rastuivat, me löysimme aina jonkin pistoksen tai pillerin, joka toi avun. Mutta kun Nanci sairastui, kävi toisin.
Nanci, viidentoista kuukauden ikäinen pienokaisemme, oli ollut energinen lapsi siitä lähtien, kun hän oli alkanut kävellä. Oikeastaan hän ei koskaan kävellyt — hän juoksi. Sitten hän oli alkanut käyt­täytyä oudosti. Hän oli kaatuillut kovasti, ja jokai­sesta kaatumisesta jäi ruma mustelma. Mustelmat säilyivät, niin että tytön iho oli lopulta aivan täyn­nä niitä ja näytti siltä, kuin hänet olisi piesty pe­rusteellisesti.

Tammikuussa 1970 Nanci sitten heräsi eräänä maanantaiaamuna kovassa kuumeessa. Annoin hä­nelle lasten aspiriinia, mutta seuraavana päivänä kuume oli noin neljässäkymmenessä ja pysyi siellä.
Soitin Woodylle hänen toimistoonsa San Joseen, ja hän käski minun viedä lapsemme Kaiserin sairaalan ensiapuklinikalle Santa Claraan. Nanci oli syntynyt samassa sairaalassa, ja me tunsimme useita lääkä­reitä ja hoitajia.
Nuori lääkäri tutki tytön ensiapuhuoneessa. Hän totesi tulehdusta korvissa ja kurkussa, määräsi lää­kettä ja lähetti meidät kotiin. Kahden päivän kulut­tua Nancin tila oli entisellään, ja minä vein hänet takaisin sairaalaan. Ennen Oilimme aina selviytyneet sairaudesta lääkkeellä. Tällä kertaa se tuntui väijy­vän yllämme voittamattomana.
Viikolla huomasin jotakin muutakin. Nanci oli saanut nivukseensa hyvin pienen kirkkaanpunaisen verirakkulan. Ensimmäisenä päivänä se oli vain nuppineulanpään kokoinen. Nyt se oli kasvanut pik­kusormeni kynnen kokoiseksi. Lääkäri katsoi sitä, sanoi, että se oli todennäköisesti näppylä, johon muodostuisi aikanaan pää, antoi lisää lääkettä ja lä­hetti meidät takaisin kotiin.
Lauantaiaamuna olin melkein paniikin vallassa. Lääkkeistä huolimatta Nanci oli sairaampi kuin koskaan. — Meidän täytyy viedä hänet uudestaan sairaalaan, Woody sanoi.
Teresa istui takaistuimella ja minä pitelin Nan- cia sylissäni, kun me ajoimme Santa Claraa kohti. Aina ennen Nanci oli liikehtinyt levottomana. Tänä aamuna hän makasi liikkumattomana käsivarsilla­ni; hän oli liian heikko edes valittamaan. Hänen ihonsa oli kuumeinen.
Tohtori Feldman suoritti lyhyen tutkimuksen huolestuneen näköisenä. — Tämän lääkityksen olisi pitänyt saada kuume laskemaan. Eikä tuo hänen ni­vuksessaan oleva haava näytä ollenkaan hyvältä.
Viekää hänet yläkertaan verikokeeseen ja tulkaa sitten takaisin tänne odottamaan.
Tohtori Feldman tuli luoksemme laboratorioko­keiden jälkeen. Näin hänen kasvoistaan, että hän oli huolestunut. — Nanoilla on paha anemia, hän sanoi. — Jättäkää hänet sairaalaan.
Olin huojentunut. Olin pelännyt, että he antaisi­vat hänelle lisää pillereitä ja siirappia ja lähettäisi­vät meidät tiehemme. Anemia ei kuulostanut kovin pahalta, ja minä olin iloinen, että he aikoivat pitää tytön sairaalassa. Tuntui liian pelottavalta ottaa vastuu hyvin sairaan lapsen hoitamisesta itselle.
Lastentautien osastolla oli Nancin oma lääkäri, tohtori Catilleen 0’Brien, joka oli hoitanut häntä hänen syntymästään asti. — Suoritamme iltapäiväl­lä täydellisen tutkimuksen, hän sanoi. — Ei teidän tarvitse täällä odottaa. Voitte tulla takaisin noin kuuden aikaan illalla katsomaan häntä.
Jätimme Teresan naapurimme hoivaan ja pala­simme sairaalaan. Järkytyin, kun astuin Nancin huoneeseen. Hän makasi selällään vuoteessaan. Mo­lemmissa käsivarsissa oli letkut. Hänen silmänsä olivat kiinni.
Tohtori CTBrien ilmestyi ovelle. — Linda, tahtoi­sin tavata sinut ja Woodyn toimistossani. Olemme saaneet joitakin tuloksia kokeista.
Tunsin sydämeni takovan kurkussani, kun seura- simme häntä käytävää pitkin. 0’Brien viittasi mei­tä istuutumaan pienessä toimistossaan. Minä mel­kein huusin pelosta, kun näin kyyneleet hänen sil­missään.
— Teidän poissa ollessanne Nancin nenästä vuoti verta, ja sitten hän ulosti kahdesti puhdasta verta. Emme ole aivan tarkoin selvillä, mikä häntä vaivaa, mutta kysymyksessä on jompikumpi näistä kahdes­ta: joko laajalle levinnyt syöpäkasvain, jota ei voi­da hoitaa, tai leukemia.
Kuulin Woodyn vetävän ilmaa sisään hampaitten­sa välistä. Tartuin häntä kädestä ja tunsin, että hän alkoi vapista. — Voi, ei, hän änkytti. — Voi, ei­hän! Halusin itkeä, mutta Woody oli jo murtunut. Tiesin, että toisen meistä oli pysyttävä vahvana. Katsoin tohtori 0’Brieniä.
— Kaikki merkit viittaavat leukemiaan, hän sa­noi. — Teemme luuydinkokeen aivan kohta, mutta te voitte mennä ensin katsomaan häntä, jos haluat­te.
Käännyin Woodyn puoleen. — Ole hyvä ja soita pastori Langhoffille. Kysy, voiko hän tulla. Omi­tuista, että me olimme eläneet niin kuin monet muutkin aivan kuin Jumalaa ei olisi olemassakaan. Ja sitten kun joudumme vastatusten kuoleman kanssa, me pyydämme hengellistä apua.
Minut oli kasvatettu roomalaiskatolilaiseksi. Kun avioeroni jälkeen tapasin Woodyn, päätimme tehdä kompromissin hänen uskonsa ja minun uskoni välil­lä ja liittyä luterilaiseen kirkkoon Milpitasissa. Kä­vimme harvoin jumalanpalveluksissa. Emme tien­neet paljon mitään Jumalasta. Emme koskaan lu­keneet Raamattua emmekä rukoilleet. Mutta kun jouduimme kasvokkain kuoleman kanssa, me kut­suimme ainutta sellaista tuntemaamme henkilöä, jo­ka luullaksemme tunsi Jumalan — pastori Langhoffia Reformoidusta luterilaisesta kirkosta.
Pastori Langhoff oli vanhahko mies ja oli itsekin ollut sairaana. Itse asiassa hän nousi vuoteesta tul­lakseen luoksemme sairaalaan tuona iltana. Hän palveli meitä kuin isä lapsiaan ja oli kanssamme, kun hoitaja tuli noutamaan Nancia luuydinkokeeseen.
Tiesin, mitä he tekisivät. Olin nähnyt sen pitkän neulan, jonka he pistivät lonkkaonteloon imeäkseen sieltä luuydintä. Seisoin väristen, kun kuulin lapsen kauhistuttavat huudot.
Woody ja pastori olivat menneet käytävään kes­kustelemaan. Olin yksin huoneessa, kun tunsin ensi kertaa elämässäni Jumalan läsnäolon, koin, että Jumalan Poika oli luonani. En ollut milloinkaan kohdannut Jeesusta Kristusta. Minä vain tiesin Hä­nestä jotakin, en edes kovin paljoa. Mutta Jeesus Kristus oli hetken huoneessa kanssani.
Puolen tunnin kuluttua tohtori 0’Brien tuli takai­sin. — Valitettavasti, hän sanoi, — se on selvästi leukemia.
Aloin itkeä murtuneena, mutta kun huomasin Woodyn tuskan, minä pakotin itseni kestämään. Minulla ei ollut ketään muuta, johon olisin turvau­tunut. Tohtori 0’Brien sanoi, että me voisimme viipyä niin kauan kuin halusimme, mutta minulla oli hirvittävä tunne, että Nanci kuolisi tuona yönä, enkä minä tahtonut olla silloin paikalla. Halusin juosta. Mutta minne voit juosta, kun vuori ympä­röi sinua joka puolella?

Lähdimme sairaalasta ja ajoimme kotiin. Kuu oli juuri nousemassa Monument Peakin takaa, joka ko­hoaa talomme itäpuolella. Nancin sairaus oli kuin tuo jämerä vuori. Sille sai huutaa, sitä sai potkia, kaivaa, sen sai räjäyttää dynamiitilla. Mutta siinä se vain seisoi, liikkumattomana.
Naapurimme soitti heti kun pääsimme sisään. — Miten Nanci voi? hän rupatteli iloisesti. — Toivot­tavasti hän on kunnossa.
— Eikä ole! minä huusin puhelimeen. — Hänellä on leukemia.
Toisessa päässä oli pitkään hiljaista. Sitten kuu­lui hiljaa: — Haluatteko että tulemme teille?
— Emme, sanoin ja sain vähitellen, itsehillintäni takaisin. — Meidän täytyy saada olla kahden kes­ken. Jos voitte pitää Teresan tämän yön, niin näem­me sitten aamulla.
Vietimme illan kotona, yhdessä mutta yksin. Me halusimme turvautua toisiimme, mutta kun kaikki pinnallisuus oli riisuttu pois, me huomasimme, että me emme edes tunteneet toisiamme. Olimme kaksi yksinäistä kuolevaista mahdottoman tilanteen edes­sä.
Kuljin puolipimeässä talossa huoneesta toiseen it­kien. Seisoin pitkään Teresan huoneen ovella kat­sellen hänen valkoista sänkyään lavendelinsinisiä seiniä vasten. Rankaisiko Jumala minua, koska mi­nä olin eronnut? Teresa oli ensimmäisestä aviolii­tostani. Ottaisiko Jumala Nancin pois rangaistak­seen minua? — Miksi, Jumala? Miksi? minä itkin. — Miksi Sinä olet tehnyt tämän pienokaiselleni ? Hän on niin avuton. Hän ei kykene puolustautu­maan. Miksi olet niin julma, että kidutat meitä tällä tavalla?
Käännyin ja menin Nancin huoneeseen. Kuu hei­jasti vuorenhuipun kirkkaan keltaiseen huoneeseen, joka oli nyt kovin hiljainen ja autio. Vuode oli vie­lä sijaamatta aamun jäljiltä. Poimin lattialta pienen kumisen ankan. Painoin sitä, ja se vihelsi. Muistin ne sadat kerrat, jolloin Nanci oli puristanut sitä kylvyssä ja kikattanut, kun vihellys sai veden pulppuamaan ja poreilemaan. Panin kumiankan hellästi hoitopöydälle ja otin turkispeitteisen vaaleanpunai­sen possun. Kosketin sen sivussa olevaa pientä vetoavainta, ja sisältä kuului hitaasti muutamia vai­keroivia säveliä: — Kun oksa katkeaa, kehto pu­toaa … ja… lapsi… putoaa… maahan…
Minä parkaisin ja hoipuin keittiöön. Woody istui pöydän ääressä ja tuijotti pimeään. Kello oli mel­kein kolme aamuyöllä. Nukkuminen oli mahdoton­ta.

— Meillä on oltava toimintasuunnitelma, Woody sanoi. Hänen sanansa kuulostivat mekaanisilta ja sisällyksettömiltä. — Meidän on oltava myönteisiä. Me emme saa antaa oman mielialamme vaikuttaa Nanciin. Vaikka me olisimmekin luhistumassa si­säisesti, meidän on esiinnyttävä hänen tähtensä hy­myilevinä.
— Miten tyhjää, minä ajattelin. — Miten epäai­toa. Eikä meillä kuitenkaan ollut mitään muuta. Sovimme, että menettelisimme näin.
Seuraavana aamuna, sunnuntaina, palasimme sai­raalaan. — Hän on hirvittävän sairas, tohtori 0’Brien myönsi. — Mutta hän on pieni, ja se on hä­nelle eduksi. Todennäköisesti saamme taudin ly­hyessä ajassa lievenemään väliaikaisesti. Mutta tei­dän ei kuitenkaan pidä elätellä turhia toiveita,
— Kuinka kauan? kysyin.
— Jos onnistumme heti saamaan taudin lievene­mään väliaikaisesti, hän saattaa elää kaksikin vuot­ta, tohtori 0’Brien sanoi toivorikkaasti. — tällaiset lapset kuitenkin kestävät tavallisesti vuoden verran ja huononevat sitten hyvin nopeasti.
Me menimme katsomaan Nancia. Hänelle annet­tiin juuri verensiirtoa. Stanfordista oli tulossa he­matologi avustamaan lopullisessa diagnoosissa.
Meille kerrottiin, mitä oli odotettavissa. Lisää luuydinkokeita, lisää verensiirtoja.
— Miten he kuolevat, kun he kuolevat? minä än­kytin. Kun esitin kysymyksen, tajusin, että olin jo muuttanut Nancin mielessäni esineeksi, persoonatto­maksi kolmanneksi persoonaksi, joka valmistui ka­toamaan lopullisesti.
Tohtori 0’Brien oli hyvin ystävällinen. — Taval­lisesti kun pieni lapsi kuolee leukemiaan, kuoleman aiheuttaa halvaus. Hän saattaa joutua vähän kärsi­mään, mutta todennäköisesti hän menee nopeasti.

Olimme käyneet Woodyn kanssa asuntoalueellam­me kokoontuvassa terapiaryhmässä. Avioliittomme oli ollut karikkoinen, ja me olimme yrittäneet löy­tää apua tältä erityiseltä humanismin tasolta. Eräs ryhmään osallistuva pariskunta kuuli Nancinsta ja soitti meille. Heidän pikku tyttärensä oli juuri kuol­lut leukemiaan, ja he halusivat tulla tapaamaan meitä ja kertomaan kokemuksistaan.
Se oli hirvittävää, mutta me sanoimme, että mei­dän oli tarpeen kuulla kaikki, niin että olisimme valmistautuneet, kun kuoleman hetki koittaa. Paris­kunta kertoi meille kaikki yksityiskohdat: miten lääkkeet olivat pöhöttäneet heidän lapsensa, miten häneltä oli lähtenyt tukka, miten hän oli kärsinyt suunnatonta tuskaa ja lopulta kuollut. He kertoivat, mitä oli odotettavissa keskinäisissä suhteissamme ja suhteissa perheen muihin jäseniin. Mitään toivoa herättävää ei sanottu.

Lääkärit olivat vähitellen saaneet hallintaansa Nancin raivoavan leukemian. Toisella viikolla se oli saatu tilapäisesti lievenemään lääkkeiden avulla, kunnes tauti pääsisi valloilleen ja seuraisi lopullinen kuolemaan johtava kohtaus. Mutta verirakkula, jota
sanottiin nyt verihaavaksi, oli kasvanut, niin että se peitti Nancin nivustaipeen toisen puolen koko­naan. Lääkärit sanoivat, että se oli leukemian ”se­kundäärinen seuraus” ja sisälsi mikrobin, joka voi­si tappaa lapsen. Ja ironista kyllä, ainoa lääkitys, joka voi parantaa siitä, oli tuhoisa useimmille leu­kemiapotilaille.
Eräänä iltana istuimme Woodyn kanssa keittiön pöydän ääressä sen jälkeen, kun Teresa oli mennyt nukkumaan. Olimme itkeneet itsemme loppuun, ja minä sanoin viimein: — Woody, kokeillaan Juma­laa?
— Tarkoitatko, että haluat viedä hänet uskollaparantajan luo? mieheni kysyi moittivasti.
— En varmastikaan, minä sanoin närkästyneenä. — He ovat puoskareita.
Woody oli ymmällä. — Minä luulin, että sinä sa­noit haluavasi kokeilla Jumalaa.
— Minä tarkoitan rukousta, sanoin.
— Mutta minä en osaa rukoilla.
— En minäkään, sanoin. — Mutta meidän on teh­tävä jotakin.
Woody nyökkäsi. Tartuin häntä kädestä ja sanoin takerrellen muutamia sanoja: — Jumala, anna hei­dän löytää jotakin, millä he voivat hoitaa häntä.
Se oli horjuva alku — aivan samaa, kuin olisi paiskannut vierinkivisoraa vuorta kohti siinä toi­vossa, että se juoksisi tiehensä. Mutta se oli alku kuitenkin, ja kun me seuraavana aamuna menimme sairaalaan, tohtori 0’Brien hymyili ensimmäisen kerran.
— Hyviä uutisia, hän sanoi. — Stanfordissa on löydetty lääkettä haavan hoitamiseen. Se on pienoi­nen ihme.
Kirurgi avasi Kaiserissa rakkulan, ja sen jälkeen Nanci sai muutamien viikkojen ajan tuskallista hoi­toa. Mutta hän oli kuitenkin paranemaan päin.
Tämä ensimmäinen kokemus rukouksesta sai mi­nut vakuuttuneeksi siitä, että oli saatavissa enem­män voimaa kuin olin tajunnut. Aloin rukoilla joka päivä, ennen kuin menin katsomaan Nancia.
Sitten tapahtui jotakin muuta. Eräs naapuri sa­noi kerran keskusteltuamme muista asioista: — Linda, Jumala rakastaa sinua, ja Hän rakastaa Nancia.
— Raamattu on täynnä kertomuksia siitä, miten Jeesus paransi sairaita, hän jatkoi. — Siinä kirkos­sa, johon minä kuulun, ei välttämättä uskota, että Jeesus parantaa vieläkin, mutta minä uskon. Minä uskon, että jos Jumala kerran rakastaa, niin Hän kykenee parantamaankin. Hänen sanansa olivat kuin kynttilä pimeässä huoneessa. Minä hapuilin sitä kohti.
Useita vuosia sitten, avioeroni aikoihin, olin ti­lannut Raamatun. Ajattelin siihen aikaan, että Raa­mattu tuottaisi talossa onnea. Nyt aloin ymmärtää, että Raamattu oli paljon enemmän kuin hyvän on­nen taikakalu. Menin makuuhuoneeni laatikolle, löy­sin sen ja lupasin itselleni, että lukisin luvun päi­vässä Luukkaan kirjasta lähtien.
Melkein heti mieleeni muistui menneisyydestä eräs jae. En tiennyt, mistä se löytyisi, tai edes sitä, oliko se Raamatussa. Mutta se soi mielessäni uu­destaan ja uudestaan päivästä toiseen: ”Sitä, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos.” Lisäsin rukousaikaani.

Kävin Nancin luona sai­raalassa joka aamu, ja lounaan jälkeen luin luvun Raamatusta ja rukoilin, ennen kuin Teresa tuli
koulusta. Siitä tuli merkityksellinen hetki päiväoh­jelmassani.
Eräänä iltapäivänä naapurini kysyi, olinko mil­loinkaan kuullut Kathryn Kuhlmanista. — Hän us­koo ihmeisiin, hän sanoi.
Katsoin häntä. — Älä vain sano, että sinä uskot uskollaparantajiin, minä sanoin pisteliäästi.
Naapuri hymyili lempeästi. — Miksi et kuuntele hänen radio-ohjelmaansa, ennen kuin tuomitset hä­net?
Uskoin naapuria ja tulin seuraavana päivänä sai­raalasta ajoissa kuullakseni kello yhdentoista lähe­tyksen. Pidin kuulemastani. Neiti Kuhlman puhui kokemuksesta, jota kutsuttiin ”uudeksisyntymäksi”. Vaikka minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, mistä hän puhui, se kuulosti jotenkin todelta. Pidin erikoisesti naisen myönteisestä, iloisesta luonteesta. Monet ystäväni olivat kielteisiä. Eräs pastori, jonka kanssa olimme puhelleet sairaalassa, sanoi jopa, että ”kuolema on kaikkein hienoin pa­rantuminen”. Tarvitsin myönteistä ääntä, joka oh­jaisi minua valoa kohti eikä pimeyteen.
Kuunneltuani eräänä päivänä puolen tunnin oh­jelman avasin Raamattuni luikeakseni yhden luvun Luukkaasta. Se sattui olemaan kertomus Jeesuksen Kristuksen ristiinnaulitsemisesta. Lukiessani minul­le vaikeni hämmästyttävä totuus. Jeesus Kristus kuoli puolestani. Juuri minun syntini veivät Hänet ristille. Hän kuoli, koska Hän rakasti minua. Aloin itkeä ja nyyhkyttää. — Voi, Jumala, minä olen pa­hoillani, että Sinun oli kuoltava minun tähteni.
Ja kuitenkin kun sanoin nuo sanat, tunsin sisäi­sen olemukseni muuttuvan riemukkaan keveäksi. Kokemus oli samanlainen kuin hyvän viinin aiheuttama juovuttava tunne, mutta minä koin sen hen­gessäni enkä vatsassani. Yhtäkkiä tiesin, mitä se oli. Minä olin syntynyt uudesti. Istuin olohuoneen vihreällä sohvalla huutaen ja nauraen ja itkien yh­tä aikaa. — Kiitos Jumala, että pelastit minut. Mi­nä rakastan Sinua! Olen tiennyt vuosikausia, että Sinä kuolit syntieni tähden. Nyt minä tiedän, että Sinä kuolit minun puolestani.
Sinä hetkenä aloin elää. Olin uusi luomus. Kaikki muuttui ympärilläni. Samaan aikaan Nancin paran­tuminen lakkasi olemasta pieni pimeässä huoneessa lepattava kynttilä — siitä tuli valtava valopallo, ai­van kuin itse aurinko, joka täytti olemukseni. Se oli mahdollista. Jumala voisi parantaa hänet.

Seuraavina päivinä jatkoin Luukkaan kirjan luke­mista, ja sen jälkeen luin Johanneksen kirjaa. Puo­len päivän aikaan eräänä päivänä, kun olin kuunnel­lut neiti Kuhlmania ja rukoillut, minä otin Raama­tun ja luin Johanneksen kuudetta lukua. Ja siellä se oli — se jae: ”Sitä, joka minun tyköni tulee, mi­nä en heitä ulos.”
Sen myötä paljastui jotakin muutakin, niin hät­kähdyttävää, että olin varma, ettei kukaan ollut ai­kaisemmin ymmärtänyt sitä. Uudessa Testamentis­sa ei kerrottu missään, että Jeesus olisi lähettänyt pois jonkun, joka tuli Hänen luoksensa saamaan terveyden. Hän paransi heidät kaikki!
Se näytti mahdottomalta. Kaikki — lääketieteen asiantuntijat ja ystäväni, jotka olivat menettäneet lapsensa — sanoivat, että Nanci kuolee. Ei ollut toivoa. Ja kuitenkin sisälläni orasti elämäni kärven­tyneestä erämaasta usko. Se oli yhtä pieni kuin si­napinsiemen, mutta se oli olemassa. Tiesin, että minun oli yhtä mahdotonta uskoa Nancin parantu­miseen kuin puhua vuorelle ja käskeä sitä hyppää­mään San Franciscon lahteen. Mutta eikö Raamattu sanonut, että Jumalalle on kaikki mahdollista? Ta­kerruin siihen kiinni.
Päätin luottaa Häneen, sittenkin, vaikka en ym­märtänyt sitä eikä se kuulostanut ymmärrettävältä. Jumalan olisi annettava Nancille uusi veri, uusi luuydin hänen luihinsa. Mutta minä päätin luottaa Hänen sanaansa, huolimatta siitä, mitä ihmiset sa­noisivat.

— Isä, minä rukoilin, — Sinä olet luvannut, että sitä, joka Sinun luoksesi tulee, Sinä et heitä ulos. Minä tulen Sinun luoksesi tämän tarpeen kanssa. Minä uskon, että Sinä pysyt sanassasi. Niin yksin­kertaista se oli. Nyt minun tarvitsi vain odottaa.
Viiden viikon kuluttua lääkärit antoivat meidän viedä Nancin kotiin. — Hän ei ole kunnossa, he va­roittivat meitä. — Eikä hän tule olemaankaan. Jos teillä on oikein hyvä onni, hän saattaa elää vielä puolitoista vuotta. Mutta sen jälkeen leukemia vie voiton lääkkeistä.
Nancin ensimmäiset päivät sairaalasta päästyä olivat kovia. Kaksi päivää sen jälkeen kun toimme hänet kotiin, hän sai verta vuotavia haavoja huu­liinsa. Nämä levisivät pian hänen suuhunsa, ikeniin- sä ja kurkkuunsa. Lääkärit määrittivät sen tuliro­koksi, mutta tilanteen tekivät pulmalliseksi hänel­le antamamme lääkkeet, jotka saattoivat aiheuttaa samanlaisia oireita. Nancin nivuksessa oleva kädenkokoinen märkähaava kuivui vähitellen, mutta se oli puhdistettava kolmesti päivässä vetyperoksidil­la. Puhdistuksen jälkeen meidän oli sidottava hänet selälleen jalat ja kädet levälleen ja pidettävä lämpo-
lamppua avoimen haavan päällä, niin että se kui­vaisi.
Sairaanhoitaja kävi kaksi kertaa viikossa autta­massa, ja tilanne kävi vähitellen hiukan paremmak­si. Kuuden viikon kuluttua Nanci pääsi vähän liik­kumaan itsekseen, mutta hän oli yhä sairas pikku tyttö.
Tämä oli kovaa Woodylle. Hän ei voinut olla huo­maamatta minussa tapahtunutta suurta muutosta, eikä hän ymmärtänyt sitä. — Kultaseni, sinun on oltava varovainen, hän varoitti. — Sinulla ei ole va­raa innostua tällä tavalla. Kun Nanci kuolee, sinä varmasti romahdat.

— Sinä et ymmärrä, sanoin hänelle. — Nyt minä voin hyväksyä hänen kuolemansa — jos hän kuo­lee. Minä tiedän, että Jumala on minun kanssani ja hänen kanssaan. Mutta minä uskon kuitenkin, että Jumala parantaa hänet.
— Toivon, että minäkin voisin uskoa sen, Woody sanoi, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. — Kunpa voisinkin.
Eräänä iltapäivänä naapurini soitti, että Kathryn Kuhinaan oli tulossa Los Angelesiin pitämään ihmekokousta. Hän antoi minulle puhelinnumeron, josta voisin tiedustella asiaa.
Varauksista huolehtiva nainen sanoi, että edesta­kainen lento Los Angelesiin maksaisi seitsemän­kymmentä dollaria. Meillä ei ollut silloin rahaa, mutta hän sanoi panevansa nimemme seuraavan kuukauden eli kesäkuun listalle siltä varalta, että saisimme rahat.
Naapurin teini-ikäinen tyttö Janet oli ollut lap­senhoitajanamme aivan Nancin vauvaiästä lähtien. Tiistai-iltaisin Janetin kotona kokoontui joukko tei­ni-ikäisiä. Kun he saivat tietää, että me aioimme viedä Nancin Kathryn Kuhlmanin kokoukseen, he halusivat tukea meitä rukouksessa.
Seuraavana tiistai-iltana vein Nancin Janetin ko­tiin, jonne oli kerääntynyt yli sata nuorta tutki­maan Raamattua. He sopivat, että he kokoontuisi­vat Janetin kotiin paastoamaan ja rukoilemaan si­nä sunnuntaina, jolloin meidän oli määrä mennä Los Angelesiin. Hekin uskoivat, että Jumala paran­taisi Nancin.
Viikkoa ennen sitä, kun meidän oli määrä mat­kustaa, minä ajoin Fremontiin kristilliseen kirja­kauppaan. Eräs ystävä oli maininnut useita kirjoja, jotka hän toivoi minun lukevan, muun muassa kak­si Kathryn Kuhlmanin kirjaa Uskon ihmeisiin ja Jumala voi. Kaupassa ollessani selasin muovisia raamatunlukumerkkejä ostaakseni yhden Raamattu­ni väliin. Palasin moneen kertaan yhteen tiettyyn merkkiin ja lopulta ostinkin sen huomaamatta sen taakse painettua raamatunjaetta.
Kotimatkalla minut valtasi yhtäkkiä toivotto­muus. Minkälainen hullu minä Olinkaan? Kaikki sa­noivat, että Nanci oli ”parantumaton”, ja täällä mi­nä vain ostelin kirjoja, säästin rahaa lentolippuja varten ja suunnittelin vieväni hänet Los Angelesiin saakka sellaisen naisen johtamaan ihmekokoukseen, jota en ollut koskaan nähnytkään. Aloin itkeä.
Kääntyessäni moottoritieltä Dixon Landingkadulle katsoin ylöspäin. Näin vuoren häämöttävän ylä­puolellani. Se oli enemmän kuin saatoin kestää.
Kun itkuni viimein laantui, etsiskelin viereiseltä istuimelta paperinenäliinaa. Sitä tehdessäni sor­mukseni tarttui pienen kirjanmerkin nuoraan. Vil­kaisin muoviin kirjoitettua raamatunjaetta. Saatoin tuskin uskoa silmiäni: Jos teillä olisi uskoa sina­pinsiemenenkään verran, niin te voisitte sanoa tälle vuorelle: ” Siirry täältä tuonne?’, ja se siirtyisi, ei­kä mikään olisi teille mahdotonta (Mt 17: 20).
Katsoin vuorta ja hymyilin kyynelteni läpi. — Väisty tieltäni, vuori. Nanci paranee.

Saatoin tuskin tajuta Shrine Auditoriumiin ko­koontuneen joukon suuruutta. Meidät ohjattiin istu­maan permannolle. Oli lämmin, kun me tulimme, ja minä riisuin kengät Nancin jalasta ja pyysin Woodya pitämään niitä. Nanci oli ollut kärttyinen lento­koneessa. Hän ei ollut saanut nukkua ja väänteleh­ti levottomana, kun kävimme istumaan. Woodykin oli levoton.
— Kyllähän tämä sinulle sopii, hän sanoi, — mut­ta minä luulen, etten minä kestä neljää tuntia kir­kossa istumista.
Kokous alkoi, ja mahtava kuoro puhkesi laula­maan. Sitten neiti Kuhlman esitteli Dinon. Rakastan musiikkia, ja minua viehätti tämä nuori komea kreikkalainen, joka käsitteli flyygelin koskettimia kuin enkeli harppua.
Mutta Nanci ei ollut kiinnostunut. Hän liikehti levottomana. Kun oli aivan hiljaista ja Dino hyväi­li flyygelin koskettimia höyhenenkevyesti, Nanci al­koi itkeä. Käytävältä kurottautui heti vahtimestari meitä kohti. — Rouva, teidän täytyy viedä lapsi ulos. Hän häiritsee muita.
— Viedä hänet ulos, minä ajattelin närkästynee­nä. — Me olemme säästäneet kaksi kuukautta pääs­täksemme tänne, ja nyt minut käsketään ulos. Katsoin Woodya. Hän nyökkäsi. — Etkö voisi käydä kävelemässä hänen kanssaan? hän kuiskasi. — Tule sitten takaisin.
Kiukkuni nousi, mutta minä purin huuliani ja kompuroin käytävälle. Astelin eteisaulaan hämilläni ja suuttuneena.
Nanci oli melkein kahden vuoden ja painava kan­nettava, mutta minä kuljin edestakaisin, kunnes hän rauhoittui. Sitten palasin paikalleni. Muutaman minuutin kuluttua hän alkoi jälleen hälistä. Ja vah­timestari ilmestyi jälleen paikalle. Tällä kertaa hän ei ollut kovin ystävällinen. — Rouva, hän sanoi an­karasti, — monet ovat tulleet tänne kaukaa ja kiel­täytyneet paljosta päästäkseen tulemaan. Teidän on vietävä lapsi ulos. Minäkin olin tullut kaukaa. Aloin väitellä, mutta vahtimestari antoi minulle pienen merkin peukalol­laan aivan kuin sanoen: — Ulos! En halunnut jär­jestää kohtausta, joten otin Nancin syliini, kompu­roin polvien ja jalkojen ylitse ja suuntasin takaisin eteisaulaan. Olin raivoissani.
— On tämäkin muka kristillinen kokous, mumisin ovella seisovalle miehelle. — Ihmiset ajetaan tie­hensä sairaan lapsen kanssa parantumiskokouksestakin. Kumma kokous! Kävelin aulassa kantaen Nancia. Hänen kenkänsä olivat Woodylla, enkä minä halunnut laskea häntä likaiselle lattialle. Istuin rappusilla. Kävin naisten­huoneessa. Kuljin edestakaisin. Mitä enemmän kä­velin, sitä vihaisemmaksi tuli ja sitä levottomam­pi Nanci oli. Tämä ei kerta kaikkiaan tuntunut oi­kealta. Oilimme säästäneet rahaa. Ja minähän olin halunnut nähdä Kathryn Kuhlmanin. Nyt kuitenkin Woody, joka ei ollut edes halunnut tulla kokouk­seen, istui mukavasti paikallaan sillä aikaa, kun minä olin ulkona.
Lopulta istuuduin jälleen rappusille. — Hyvä on, Jumala, minä sanoin kiukussani, — jos Sinä aiot tehdä sen, niin Sinun on tehtävä se jonain toisena päivänä.
Minä antauduin.
Saatoin päätellä salista kuuluvista äänistä, että parantumiset olivat alkaneet. Juuri silloin eteisau­lan poikki käveli keski-ikäinen nainen. Hän säteili iloa. — Mitä te tarvitsette? hän kysyi.
Nyökkäsin Nancia kohti, joka vääntelehti sylissä­ni. — Hänellä on leukemia, sanoin. — Me emme voi olla kokouksessa, koska hän häiritsee muita.
Nainen vain hymyili säteilevästi. — Rakas Jee­sus, me vaadimme tälle lapselle terveyttä. Sitten hän alkoi kiittää Jumalaa. — Kiitos, Herra, että pa­rannat tämän lapsen. Minä ylistän Sinua siitä, että teet hänet terveeksi. Tulkoon kaikki kunnia Sinulle.
— Ohoh, onpa tämä paikka täynnä tärähtäneitä tänään, ajattelin. Mutta en päässyt pakoon naisen rakkautta ja iloa. Hän uskoi, että Nanci parani. Katkeruuteni ja suuttumukseni alkoi vähitellen hä­vitä, ja kun hän seisoi kädet koholla ylistäen Juma­laa, oma uskon sinapinsiemeneni alkoi palata.
— Sisällä tapahtuu paljon, hän sanoi. — Miksi et­te tule seisomaan tähän ovelle? Tästä voitte nähdä, ja jos lapsi käy levottomaksi, te voitte siirtyä au­laan.
Saatoin tuskin uskoa näkemääni. Lavan molem­milta puolilta nousi pitkä jono ihmisiä. Kaikki to­distivat, että he olivat parantuneet.
Nanci, joka oli rimpuillut käsivarsillani, rauhoit­tui. Hän sanoi kerta toisensa jälkeen: ”Hallelu­ja!” .
Halleluja? Mistä hän oli tuon sanan siepannut? Me emme totisesti käyttäneet sitä kodissamme. En­kä ollut kuullut kenenkään kokouksessa sanovan si­tä. Nancin sanavarasto oli rajoittunut sellaisiin sa­noihin kuin ”äiti”, ”isä”, ”kuuma” ja ”ei”.
— Minä menen takaisin paikalleni, sanoin vieres­säni olevalle naiselle. Selkääni särki, kun olin pidel­lyt Nancia niin pitkään, ja minä olin väsynyt minua kohdanneisiin vastuksiin. Ryömin jälleen polvien ja jalkojen ylitse ja lysähdin viimein Woodyn viereen.
Hetken kuluttua Nanci oli unessa sylissäni. Kuuntelin neiti Kuhlmanin ilmoittavan parantumisia, joi­ta tapahtui eri puolilla salia.
— Lonkka. Joku paranee vakavasta lonkkaviasta.
— Parvekkeella joku paranee selkävaivasta.
— Sydänvika…
— Leukemia…
Leukemia! Olin melkein unohtanut kaiken tämän keskellä perimmäisen syyn, jonka vuoksi olimme kokouksessa.
— Leukemia. Joku paranee tällä hetkellä leuke­miasta, neiti Kuhlznan toisti.
Silloin tiesin. Se oli Nanci. Aloin itkeä.
En halunnut itkeä. Olin luvannut itselleni, että py­syisin hyvin järkevänä, vaikka Nanci paranisikin. Mutta en voinut olla itkemättä. Katsoin Woodya. Hän katsoi suoraan eteenpäin, mutta kyyneleet va­luivat hänen silmälasiensa alta.
Yhtäkkiä Nanci potkaisi aivan odottamatta mi­nua vatsaan. Lujasti. Hänen päänsä oli vasemman kyynärvarteni mutkassa ja minä pidin häntä itseäni vasten. Tartuin hänen jalkoihinsa, ettei hän enää
potkaisisi minua, mutta sitten tunsin potkaisun uu­destaan. Tällä kertaa huomasin, että hänen jalkansa eivät liikkuneet. Voimakas isku oli peräisin hänen ruumiistaan, hänen sisältään.
Katselin hänen kasvojaan, jotka olivat tavallisesti hyvin kalpeat. Nyt ne olivat punakat, hehkuvat ja hikipisaroiden peittämät. Jotain tapahtui hänen ruumiinsa sisällä. Samaan aikaan minä tunsin ruu­miissani lievää lämpöä ja pistelyä. En pystynyt pi­dättämään itseäni pitempään. — Kiitos, Jeesus. Kii­tos!

Palatessamme lentokentälle emme voineet muuta kuin itkeä. Woody varoitti minua kiihtymästä. — Jos hän on parantunut, aika näyttää sen, hän sanoi viisaasti. Tiesin, että hän on oikeassa, mutta mi­kään ei voinut pidättää ilon kyyneleitäni.
Seuraavana tiistaina menimme tohtori 0’Brienin luo säännölliseen tarkistukseen. Kerroin hänelle kai­ken. Hän kuunteli kärsivällisesti, ja sitten huoma­sin, että hänen silmänsä alkoivat kostua. — Mitä nyt? kysyin.
— Siinä paikassa, mistä te sanoitte potkaisun tul­leen, sijaitsee perna. Ja se on yksi niistä tärkeistä elimistä, jotka liittyvät hänen tautiinsa.
— Luuletteko te, että hän on parantunut? kysyin.
Hän ojensi kätensä ja kosketti käsivarttani ja sa­noi: — Haluan uskoa sen koko sydämestäni.
— Miksi sitten ette usko? kysyin.
— Koska en ole koskaan nähnyt sellaista tapahtu­van, hän sanoi. — On niin kovin vaikea uskoa sel­laista, mitä ei ole aikaisemmin nähnyt tapahtuvan. Kai te ymmärrätte?
Tietenkin minä ymmärsin. Mutta minulla oli nyt silmät, joilla näin. Lähtiessäni sanoin: — Se on kui­tenkin tapahtunut. Se, että emme ole koskaan näh­neet vuoren liikkuvan, ei merkitse sitä, ettei se lii­ku.
Tohtori 0’Brien taputti Nancia olalle. — Ei ole olemassa mitään testiä, joka todistaisi sen nyt. Vain aika näyttää, onko parantuminen todellinen.
Aika on osoittanut sen. Nancin väri parani päivä päivältä. Hänen ruokahalunsa ja elinvoimansa pala­si. Lopetimme lääkkeitten antamisen. Kaikki nel­jän vuoden aikana suoritetut kokeet ovat olleet kielteisiä. Hänen ruumiissaan ei ole minkäänlaista merkkiä taudista.
Niin ihmeellinen kuin Nancin parantuminen onkin ollut, kotimme ja meidän elämämme parantuminen on ollut vielä yliluonnollisempi. Edessämme oli toti­sesti vuoria, joiden olisi täytynyt siirtyä! Tilanne kodissamme oli kuin vuorijono — rosoisia ja kallioi­sia vuoria. Nancin parantumisen jälkeen Woody on ottanut Jeesuksen Kristuksen vastaan henkilökoh­taisena Vapahtajanaan ja me olemme molemmat saaneet kasteen Pyhässä Hengessä. Kodissamme, joka oli menossa avioeroa kohti, vallitsee nyt jumalallinen järjestys.
Ihmeiden vuorijono! Ja kaikki alkoi sinapinsieme­nen kokoisesta uskosta.