Kun taivas laskeutuu alas GILBERT STRACKBEIN
Gilbert ja Arlene Strackbein asuvat viihtyisässä talossa, joka sijaitsee mäntyjen katveessa LAttle Rockissa, Arkansasissa. Gilbert on menestyvä myyntimies eräässä toimistotarvikeliikkeessä. Heil­lä on kolme kaunista tyttöä ja he osallistuvat aktii­visesti uuteen Pyhän Hengen liikkeeseen, joka koskettelee kansaamme. Näin ei kuitenkaan ole aina ol­lut. Tässä Gilin tarina.
Pyrkiessäni kerran myyntitehtäviin yhtiön psyko­logi kysyi: — Miksi te haluatte tämän myyntimie­hen toimen?
— Minä tunnen myyntityön. Olen aina tehnyt sitä, vastasin.
— Sitä on vaikea uskoa, herra Strackbein, psyko­logi sanoi otsaansa rypistäen. — Normaalisti myyn­timiehen täytyy pitää ihmisistä. Mutta tämän testin mukaan te ette pidä edes itsestänne.
Hän oli oikeassa. Minä en todellakaan piitannut
siitä, pidinkö ihmisistä vai en. Myyntimiehenä olin kiinnostunut vain kahdesta asiasta: että saisin ti­lauksen ja pääsisin ulos.
Olin aina vieroksunut ihmisiä. Koska olin kasva­nut ankarassa saksalaisluterilaisessa kodissa Texa­sin eteläosassa, minä en edes puhunut englantia, en­nen kuin menin kouluun. Olin ylpeä perinnöstäni ja tunsin suurta tyydytystä uskoessani, että saksalai­nen ajattelutapani voittaisi kaikki muut mekaniik­kaan, elektroniikkaan ja logiikkaan liittyvissä asioissa. Vuosien kuluessa aloin uskoa, että kykeni­sin kaikkeen, mihin vain ryhdyin. Vaikka hankiakin elatukseni myyntimiehenä, vietin vapaa-aikani työ- vajassani, jossa rakentelin muun muassa laskuko­neita.
Arlene oli yhdeksäntoistavuotias, kun menimme naimisiin. Sen jälkeen kun muutimme New Orleansiin, hän alkoi saada pyörtymiskohtauksia ja hänen tarmonsa heikkoni huomattavasti. Mutta minä kiel­täydyin uskomasta, että hän oli sairas. Minulle sai­raus oli heikkouden merkki. Kun ensimmäinen tyttäremme Denise oli noin kolmen vuoden, päätin, et­tä Arlene tarvitsi toisen lapsen. Se saisi hänen aja­tuksensa eroon hänen niin kutsutuista ongelmistaan ja antaisi hänelle jotain rakentavaa pohdittavaa. Näin minä laskelmoin.
Arlenen raskaus ei kuitenkaan sujunut aivan yk­sinkertaisesti. Alusta alkaen hänellä oli komplikaa­tioita, jotka vaativat lääketieteellistä huomiota. Mu­nuaiset aiheuttivat uhkaavan pulman sekä hänelle että lapselle. Hänellä oli hirveitä kouristuksia sää­rissä, ja keskenmenon välttämiseksi lääkäri määräsikin hänet lopulta vuoteeseen — seitsemäksi kuu­kaudeksi. Minua ärsytti tämä hänen heikkoutensa osoitus niin, että eristäydyin yhä enemmän ja olin mahdollisimman vähän tekemisissä hänen kanssaan.

Vaikka vaimoni kärsi kauhean sairauden ensi vai­heita, minä en tajunnut, että oma hengellinen sai­rauteni oli vielä pahempi. Arlene oli käynyt New Orleansissa metodistikir­kossa. Kirkon naiset käsittivät, että hänen oli kamppailtava vaikeutensa kanssa yksin, ja alkoivat poiketa meillä valmistamassa päivällistä, koska lääkäri oli kieltänyt Arlenea nousemasta vuoteesta muutoin kuin käydäkseen kylpyhuoneessa. Jos joku tuli käymään meillä, kun minä olin kotona, minä menin avaamaan oven ja katosin sitten takaovesta. Niin sietämätöntä kuin minusta olikin, että Arlene oli joutunut vuoteeseen, minua inhotti vielä enem­män, että ulkopuoliset ihmiset sekaantuivat meidän elämäämme yrittäen auttaa. Vaikea raskaus oli vasta alku. Seuraavien vuosien aikana Arlenen tila kävi aina vain huonommaksi — heikkoutta, lihaskouristuksia, munuaistulehduksia, huimausta, näön hämärtymistä. Välillä hän voi pa­remmin, sitten hän kävi taas huonommaksi; joskus hän sai lihasten kehnosta yhteistoiminnasta johtu­via kohtauksia, joista jokainen näytti entisestään­kin kuluttavan hänen voimiaan. Lääkärit eivät kyenneet osoittamaan, missä vika oli, ja minä kiel­täydyin yhä itsepäisesti uskomasta, että häntä vai­vasi jokin.

Eräänä iltana, kun tulin kotiin päivälliselle, pöy­tä oli jo katettu. Jotkut kirkon naisista olivat pis­täytyneet tuomassa aterian, kattaneet pöydän ja lähteneet. Koska Arlene tiesi, miltä minusta tuntui, hän nousi vuoteesta tullakseen istumaan Selmakse­ni. Hän pääsi keittiön ovelle saakka, ennen kuin lu­histui. Hän ei ollut tajuton, mutta vaikutti siltä, kuin kaikki hänen ruumiinsa lihakset olisivat lakan­neet yhtä aikaa toimimasta.
Minä pelästyin. Halusin juosta tieheni, mutta tie­sin, etten voinut jättää vaimoani avuttomana lat­tialle. Nostin hänet ylös, huusin naapuria huolehti­maan kahdesta pienestä lapsestamme ja kiiruhdin sairaalaan.
Ensiapuhuoneessa Arlenea käsitellyt hoitaja alkoi huutaa: — Tohtori, en tunne enää hänen pulssiaan.
Lääkärit riensivät paikalle. Ensiavulla hänen sy­dämensä saatiin jälleen toimimaan. Silloin minä ta­jusin, että vahvana esiintymiseni oli vain ulkokuor­ta. Kun jouduin kasvokkain todella mahdottoman ti­lanteen kanssa, minulla ei ollut vastauksia. Vihasin Arlenea hänen heikkoutensa tähden, mutta vihasin itseäni vielä enemmän, koska en hallinnut tilannet­ta.
Eräänä iltana tulin myöhään kotiin ja löysin Arlenen vuoteesta nukahtaneena. Hänen rinnallaan oli avoin kirja — Kathryn Kuhlmanin kirja Uskon ih­meisiin.*
Puhisin itsekseni kun otin sen, avasin sen ja näin välilehdessä Tom ja Judy Kentin merkinnän. Tun­sin Kentit. Judy oli ollut työssä samassa toimistos­sa Arlenen kanssa, ja Tom opiskeli lääketiedettä Tulanessa. Hänellä oli nyt vastaanotto Kaliforniassa.
Arlene heräsi ja huomasi minut vuoteen ääressä. — Tom lähetti sen minulle, hän sanoi hymyillen ja kirjaa osoittaen. — Hän sanoi, että he rukoilevat Judyn kanssa, että minä saisin kokea parantumisihmeen.

Pudistin päätäni ja ojensin kirjan takaisin. — Miten lääkäri voi uskoa tuollaiseen roskaan?
— Gil, Anlene sanoi, ja kyyneleet tulvahtivat hä­nen silmiinsä. — Älä ryöstä minulta uskoa vain sen vuoksi, ettet sinä usko ihmeitten Jumalaan. Minulla täytyy olla jotakin, johon voin uskoa.
— Usko itseesi, minä sanoin. — Sitä sinä vain tarvitset päästäksesi ylös siitä vuoteesta.
Mutta vaikka Arlene pääsi ylös, hän ei kestänyt jalkeilla. Hän yritti. Hän yritti urhoollisesti selviy­tyä, mutta näytti siltä, että hän päätyi aina sairaa­laan.
Muutimme Little Rockiin, Arkansasiin, jossa otin työpaikan toimistotarvikeliikkeestä. Vapaa-aikanani tein kaiken mahdollisen välttyäkseni ajattelemasta Arlenen rappeutuvaa fyysistä tilaa. Minua kiusasi se, että vaikka lääkärit eivät voineet määritellä hä­nen vaivaansa, hän joutui aina muutaman kuukau­den kuluttua sairaalaan uudelleen tutkittavaksi ja hoidettavaksi.
Kolmannen lapsemme Lisan synnyttyä Arlene al­koi käydä torstai-illan tilaisuuksissa episkopaalisessa Kristus-kirkossa. Wanda Russell, hänen metodis­tikirkossa oleva pyhäkoulunopettajansa, tuli nouta­maan häntä joka torstai ja antoi hänelle kyydin. Minusta se oli joutavaa, mutta tiesin, että Arlenen täytyi päästä vähäksi aikaa muualle kotoa. Niinpä en käynyt vastustamaan — ennen kuin eräänä ilta­na, jolloin hän tuli takaisin tavallista myöhemmin.
— Arlene, miksi sinä haluat mennä episkopaalien kokouksiin? Tässä lähellähän on metodistikirkko.
Arlene käveli sohvan luokse ja istuutui. — Siinä metodistikirkossa ei uskota parantumiseen, hän sa­noi.
— Tarkoitatko sinä, että kuljet parantumiskouksissa? Arlene nyökkäsi.
— Kukaan järkevä ihminen ei usko sellaiseen, mi­nä sanoin. — Se on kaikki taikauskoa. Ehkä minä halua ihmisten näkevän vaimoani noissa poppaporukoissa.

Arlene ponnisteli päästäkseen ylös, mutta hänen jalkansa kieltäytyivät toimimasta kunnolla. — Gil, minä tarvitsen tätä. Ole kiltti äläkä riistä sitä mi­nulta.
— Kuulehan, sanoin ankarasti, — kyllä minä tie­dän nämä asiat. Muistan lapsuusvuosiltani Texasis­ta kotini lähellä sijainneen helluntailaisten kirkon. Meillä oli tapana mennä kurkistelemaan ikkunoista pimeän tultua. Hekin pitivät parantumiskokouksia. Mutta minä en halua vaimoni sekaantuvan sellai­seen touhuun.
— Voi, Gil, Arlene sanoi huulet väristen. — Se ei ole alkuunkaan tuollaista. Pastori Womble uskoo, että Jumala parantaa minut.
— Minä en hyväksy Jumalan vetämistä mukaan näihin asioihin, sanoin. Minua alkoi suututtaa. — Ja tämä parantumistouhu on pelkkää pötyä. Minä kiel­län sinua enää menemästä mukaan.
Arlene nojautui taaksepäin sohvalla ja sulki sil­mänsä. Pienen pienet kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin.
— Sinä tapasit isäni sen jälkeen kun Jeesus oli tullut hänen sydämeensä. Mutta se mitä minä muistan hänestä lapsuusajaltani, ei ole kovin­kaan karmista. Hän oli alkoholisti. Meillä ei ollut tarpeeksi ruokaa, koska alkoholi oli hänelle tär­keämpää kuin äiti tai minä. Äiti yritti elää hänen kanssaan, mutta lopulta hän kerta kaikkiaan luopui yrityksestä. Me muutimme toiselle puolelle kaupun­kia kuusivuotispäivänäni. Humalapäissään isä yrit­ti rikkoa oven ja viedä minut mukanaan. Me itkim­me ja rukoilimme äidin kanssa toisiimme turvau­tuen sisäpuolella, kunnes hän lähti tiehensä.
— Varttuessani minusta tuntui, että olisi maail­man ihanin asia saada sellainen aviomies, joka rai­kastaa sekä Jumalaa että minua. Minulle taivas oli sama kuin kristitty perhe. Ja minä luulin, että minä olin löytänyt kaiken tämän, kun löysin sinut, Gil. Sitten sinä menit armeijaan, ja kun tulit takaisin, sinä vihasit Jumalaa. En tiedä, mitä tapahtui.
Minuun sattui. — Sinulla on kaikkea, mitä tarvit­set, minä tiuskaisin. — Me asumme mukavassa ta­lossa miellyttävässä ympäristössä. Ansaitsen hyvin, enkä ole milloinkaan kieltänyt sinulta mitään, en edes lääkärinhoitoa. Minun puolestani saat käydä sunnuntaina kirkossa ja vaikka johtaa lastenkuoroakin.
— Kuule, minä en tosiaankaan tarvitse sinua, Arlene sanoi katsoen minua suoraan silmiin. — Pie­nenä tapasin rukoilla, että Herran enkelit suojelisi­vat minua, ja minä tiedän, että he suojelivat. Voit estää minua menemästä parantumiskokouksiin, mut­ta et voi riistää suhdettani Jumalaan. Vain Häntä minä tarvitsen.
Lähdin kiukusta vavisten työpajaani. Kun viimein menin vuoteeseen, kello oli jo yli puolenyön. Vaikka Arlene oli haudannut kasvonsa tyynyyn, kuulin yhä hänen vaimennetut nyyhkytyksensä. Halusin kietoa käteni hänen ympärilleen. Mutta hellyys, lempeys, itku — ne olivat heikkouden merkkejä, ja minut oli kasvatettu olemaan vahva. Nousin aamulla, valmis­tin aamiaisen! ja lähdin sanomatta sanaakaan edes tytöille. Vihasin itseäni sen vuoksi, mutta en osan­nut käyttäytyä muuten.

Vaikka ansaitsin hyvin ja olin saanut useita ylen­nyksiä, olin luhistumassa sisäisesti nopeammin kuin Arlene näytti luhistuvan fyysisesti. Järjestin usean päivän mittaisia ”liikematkoja” kaupungin ulkopuo­lelle. Arlene epäili moraalittomuuttani, mutta minä puolustelin suvaitsevaisuuttani järkeilemällä, ettei hän kyennyt tyydyttämään tarpeitani. Alkoholi rau­hoitti omantuntoni, ja siitä tulikin uskollinen seu­ralaiseni.
Arlenen kunto huononi Lisan syntymän jälkeen. Hän oli ollut sairaalassa yli kaksikymmentä kertaa esimerkiksi virtsatulehdusten vuoksi, mutta tämä oli toisenlaista. Hänen verenpaineensa nousi yli kahdensadan, ja hänen vasen käsivartensa oli osit­tain halvaantunut — hänen kätensä ei suostunut menemään nyrkkiin. Arlenea hoitava lääkäri neuvotteli neurologin kanssa. He puhuivat aivokasvai­men mahdollisuudesta.
Kolme päivää myöhemmin lääkäri sanoi minulle hallissa Arlenen sairaalahuoneen ulkopuolella: — Herra Strackbein, me epäilemme aivokasvainta. Ot­taisimme mielellämme valtimonkuvan, mutta Arle­ne reagoi allergisesti kaikkiin radiologian väriainei­siin. Testi itsessään saattaisi jo tappaa hänet. Tä­mä ei ole mukavaa, mutta meidän on vain odotetta­va ja katsottava, mitä tästä kehittyy.
Nielaisin vaivalloisesti, ja havaitsin, etten voinut katsoa häntä silmiin.
— Me teemme parhaamme ja ilmoitamme teille, jos meidän on leikattava.
Aivokasvainta ei kuitenkaan löytynyt. Sen sijaan diagnoosissa sanottiin, että Arlene kärsi keskusher­moston sairaudesta — joko myasthenia gravisista tai multippeliskleroosista tai molemmista — ja se oli vaivannut häntä vuosikaupalla.

Arlene päästettiin kotiin, mutta hänen oli määrä olla vuoteessa mahdollisimman paljon. Eräänä ilta­na kun katselin televisiota, vaimoni hoiperteli ma­kuuhuoneesta luokseni. Hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat.
— Sinun on parasta pitää minua silmällä, hän sa­noi, — minä vapisen kauttaaltani.
Kun panin käteni Arlenen selkää vasten, tunsin lihasten värisevän kouristuksittain ihon alla. — Pa­ne pitkäksesi ja rentoudu, minä sanoin. — Tunnet kohta olosi paremmaksi.
Arlene loi minuun silmäyksen ja palasi makuu­huoneeseen. Viidentoista minuutin kuluttua kuulin hänen nousevan, menevän kylpyhuoneeseen… ja kirkaisevan. Kun pääsin hänen luokseen, hän maka­si lattialla tajuttomana ja aivan velttona. Kun aloin nostaa häntä, tunsin hänen lihastensa käpristyvän ja rentoutuvan.
Sitten tuli kouristuskohtaus. Arlenen selkä jäy­kistyi ja hänen päänsä vetäytyi taaksepäin. Samaan aikaan hänen ruumiinsa kangistui ja hänen silmän­sä pyörivät. Kieli täytti hänen kurkkunsa niin, että hänen oli vaikea hengittää.
Onnistuin saamaan Arlenen ylös lattialta. Ja yht­äkkiä hän kävi jälleen veltoksi kuin kuollut paino käsivarsillani. Kannoin hänet makuuhuoneeseen ja kutsuin Edna Williamsonin naapuristamme huoleh­timaan lapsista sillä aikaa, kun minä kiidättäisin Arlenen St. Vincentin sairaalaan. Kim laskin kuu­lokkeen, Arlenen ruumis oli jälleen kouristusten val­lassa. Kohtaus kesti noin minuutin verran ja meni sitten ohi. Muutaman hetken kuluttua se alkoi uu­destaan.
Olin saanut Arlenen autoon siihen mennessä, kun Edna tuli. Hänet otettiin sisään sairaalaan. Kaksi päivää myöhemmin tuli lopullinen raportti. Oli ky­symyksessä multippeliskleroosi ja mahdollisesti myastheniagravis.
Kauan sitten olin maininnut Arlenelle: — Jonain päivänä eteeni tulee sellainen asia, josta en selviä itse, ja kun se tapahtuu, minusta tulee parempi ih­minen. Nyt oli tullut tuo hetki. Olin aina kyennyt tekemään kaiken, mihin olin ryhtymyt. Jos tarvit­sin lisää rahaa, saatoin tehdä päivittäin kuusi tun­tia enemmän töitä, mutta se, että minä olin vahva, ei parantanut Arlenea. Minun mahdollisuuteni olivat loppuneet.
Toin Arlenen kotiin ja paikkasin ammattihoitajan, joka oli hänen kanssaan kahdeksan tuntia päi­vässä. Kahden vuoden ajan maksoimme satakolmekymmentäseitsemän ja puoli dollaria viikossa, sen lisäksi lääkelaskun, joka oli melkein yhtä suuri, ja vielä sairaalamatkat. Viimein vakuutusyhtiöstämme soitettiin minulle. He olivat sitä mieltä, että heidän velvollisuutensa olivat loppuneet; tästä lähtien sai­simme tulla toimeen omillamme.
Samanaikaisesti minä olin eristäytynyt melkein tyystin. Arlene oli pyytänyt eroa, ja saksalaiselle tyypillisellä logiikallani minä olin sanonut, etten suostuisi siihen. Monena yönä toivoin, että olisin voinut lähestyä Arlenea ja lohduttaa häntä, sillä hän tarvitsi kipeästi lohdutusta. Miten toivoinkaan, että voisin kietoa hellästi käteni lasteni ympärille ja vetää heidät luokseni. Mutta minä en voinut. Mi­nä olin vahva, itsenäinen, ja muuri, jonka olin ra­kentanut ympärilleni, oli niin luja, etten voinut paeta sen sisältä.
Kun lähdin toimistostani eräänä iltapäivänä, toi­sella puolella käytävää työskentelevä Dick Cross pysäytti minut hissin luona. Dick oli Investors Diversified Services yhtiön (jonkinmoinen sijoitus neuvontatoimisto, suom. huom.) palveluksessa ja sanoi halunneensa keskustella kanssani varojen si­joittamisesta. Minulla ei ollut sydäntä kertoa hänel­le, etten ollut hituistakaan kiinnostunut, joten so­vin tapaamisesta hänen kanssaan kotonani maanantai-iltana seitsemän aikaan. Tiesin, etä Arlene me­nisi tuona iltana saamaan fysikaalista hoitoa, ja laskelmoin, että antaisin Dickin tulla, kuuntelisin mitä sanottavaa hänellä oli ja lähettäisin hänet sit­ten tiehensä.
Kun Dick tuli, minä selitin hänelle nopeasti tilanteemme. Hän valmisteli lähtöä, kun Arlene tuli ko­tiin. Muutaman lyhyen huomautuksen jälkeen Dick sanoi yksikantaan: — Kai te tiedätte, ettei mul­tippeliskleroosia voida parantaa.
— Kyllä minä tiedän sen, Arlene nyökkäsi. — Mutta minä uskon, että Jumala voi parantaa minut.
— Niin minäkin uskon, Dick sanoi.
Seuraavien neljän tunnin ajan Arlene ja Dick kes­kustelivat Jumalan parantavasta voimasta. — Tuo mieshän on hullu, minä ajattelin. — Eivät ihmiset tällaisista asioista puhele, eivät ainakaan järkevät ihmiset. Mutta ei Dick mikään hullu ollut. Hän oli menestyvä sijoitusneuvoja, joka sattui uskomaan Jumalan yliluonnolliseen voimaan. Hän oli vieraana kodissani, ja vaikka halusinkin heittää hänet ulos, minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin istua ja kuunnella.

Arlene tiedusteli Dickiltä tämän henkilökohtai­sia kokemuksia, ja hänen tarinansa oli melkein enemmän kuin saatoin käsittää: Dick oli ollut paljon minun kaltaiseni, niin työhönsä uppoutunut, ettei hän huomannut, että hänen kotinsa oli hajoamassa. Sitten hänen pieni poikansa David joutui vakavaan polkupyöräonnettomuuteen. Pojan tila oli kriittinen, hänen aivoissaan oli veritulppa, Hermokirurgi kut­suttiin tutkimaan häntä ja avustamaan mahdollises­sa leikkauksessa. Röntgenkuvauksen jälkeen David sai kouristuksia ja vaipui koomaan.
— Tiedän, ettet sinä ymmärrä tätä, Dickin vaimo Virginia oli sanonut, — mutta minä olen pyytänyt muutamia ystäviäni rukoilemaan kanssani. Me olemme luovuttaneet Davidin Herralle.
Dick sanoi, ettei hän tiennyt, mistä hänen vai­monsa puhui. Sitten hän muisti, että vuosia sitten Virginia oli tunnustanut olleensa itsemurhan par­taalla, mutta oli käynyt episkopaalisen kirkon parantumiskokouksissa ja vapautunut hengellisesti.
Kohta sen jälkeen kun Virginia oli kertonut rukoussopimuksesta, lääkäri oli tullut aulaan sano­maan, että vaikka David oli tullut tajuihinsa, leik­kaus voisi silti olla välttämätön. Mutta Davidin toi­puminen jatkui. Neljänkymmenenkahdeksan tunnin sisällä kriisi oli ohi. Hän oli parantunut.
Siitä lähtien Dick oli ollut uskovainen. Hänen us­konsa Jumalaan oli kasvanut nopeasti, kun hän oli nähnyt monia muita, jotka olivat parantuneet sa­man rukouksen voiman kautta.

Ellen olisi itse kutsunut Dickiä kotiimme, olisin uskonut, että koko keskustelu oli järjestetty minua varten.
Kuunnellessani Dickiä ja Arlenea aloin tajuta, et­tä yksi ongelmistani oli siinä, että olin aina kärsi­nyt liiallisesta loogisuudesta — minä halusin rat­koa asiat tieteellisesti. Dick taas liikkui aivan toi­sella tasolla — uskon tasolla. Hän yksinkertaisesti hyväksyi asiat uskoen sellaisina kuin ne olivat Kir­joituksissa. Dick Crossille oli tapahtunut jotain. Hän oli ollut kaltaiseni, mutta nyt hän oli vapaa. Hän rakasti ihmisiä. Hän rakasti jopa ihmisiä, joi­ta ei ollut koskaan aikaisemmin tavannut — niin kuin meitä.
Dickin ja Arlenen henkevän keskustelun jatkues­sa minun ajatukseni askarteilivat muualla. Yritin saada selville, loogisesti tietenkin, mitkä minun vaihtoehtoni olivat. Olin tullut omien mahdollisuuk­sieni päähän. Minun oli joko myönnettävä, ettei mi­tään ollut tehtävissä, ja alistuttava Arlenen kuole­maan tai luotettava lääkäreihin tai myönnettävä, että oli olemassa Jumala, joka oli kiinnostunut. En­simmäistä vaihtoehtoa en voinut hyväksyä, toinen oli osoittautunut riittämättömäksi, joten minulle jäi vain kolmas. Miten minun oli meneteltävä sen kanssa?

Dick Cross poikkesi useimmista tuntemistani hen­kilöistä. Hän ei ollut edes maininnut, missä kirkos­sa hän kävi. Hän ei yrittänyt saada meitä liitty­mään mihinkään järjestöön. Hän vain puhui Jeesuk­sesta ja Pyhän Hengen voimasta. Siihen mennessä, kun hän lähti, minä olin päättänyt ryhtyä rehelli­sesti etsimään Jumalan voimaa.
Aloitin seuraavana iltana päivällisen jälkeen lu­kemalla Raamattua. Ainoa Raamattu, jota olin ai­kaisemmin lukenut, oli kuningas Jaakon käännös. Mutta joku oli antanut Arlenelle Living Biblen (va­paasti käännetty nykyenglannin kielinen Raamattu). Vielä pitkään sen jälkeen, kun hän oli mennyt vuo­teeseen, minä selasin sitä yrittäen tarkistaa asioita, joita olin kuullut Dick Crossin mainitsevan.

Alussa ajattelin vain Arlenen parantumista. Mut­ta kun luin enemmän Raamattua, käsitin, että se si­sälsi myös vastauksen minun henkilökohtaisiin tarpeisiini — tarpeisiin, joista en ollut milloinkaan kenenkään kanssa puhunut.
Dick ja Virginia alkoivat käydä meillä säännölli­sesti. Vaikka Dick oli aivan vasta-alkaja kristitty­nä, hän yritti parhaansa mukaan vastata kaikkiin kysymyksiini. Viimein hän ehdotti, että menisimme heidän kanssaan kuuntelemaan Assembly of Godin helluntaikirkossa pidettävää opetusluentoa.
Lapsuudenmuistot tuosta kirkosta olivat elävinä mielessäni; mutta Arlene tahtoi mennä, ja minäkin suostuin lopulta. Sanoin hänelle kuitenkin, että jos hän pyörtyisi lattialle, niin kuin olin nähnyt muiden tekevän tuossa kirkossa, minä aioin kerta kaikkiaan jättää hänet sinne. Ylpeys oli yhä elämäni valtais­tuimella.
Assembly of Godin kirkko oli kovin toisenlainen kuin olin odottanut. Opettajan puhe oli tuona iltana ymmärrettävää. Hän piirsi taululle pienen ympyrän. Hän sanoi sen esittävän kristityn elämää. Saatanan voima ympäröi meitä kaikkialla, hän opetti. Kun me kasvamme Kristuksessa, meidän ympyrämme laajenee ja työntää pimeyden voimia kauemmaksi ja näin me valloitamme saatanalta maaperää, jota se on pitänyt kauan hallussaan. Tämä maaperä si­sälsi hänen mukaansa monia ihmeellisiä asioita, esi­
merkiksi yhteydenpidon Jumalan kanssa, ruumiin ja sielun terveyden.
Olin ajatellut aina, että meidän tehtävämme oli istua pienen ympyrämme sisällä ja ”puolustaa lin­noitusta”. Nyt tajusin, että se puolustavalla kan­nalla onkin ja meidän etuoikeutemme on mennä ja vallata maata. Tämä oli loogisesti ymmärrettävää. Elivät edes helvetin portit voisi voittaa tuon ympy­rän kasvavaa, laajenevaa voimaa.
Tilaisuuden lopussa saarnaaja esitti alttarikutsun. Ennen kuin huomasinkaan, Arlene ja Virginia oli­vat jo menossa eteen. Virginia tuki Arlenea estääk­seen häntä kaatumasta. Minusta alkoi tuntua epä­miellyttävältä. Mutta saarnaaja ei rukoillutkaan, et­tä Arlene parantuisi, vaan laski kätensä hänen pääl­leen ja rukoili, että hän täyttyisi Pyhällä Hengellä. Lähdin heitä kohti, mutta Arlene näytti olevan toi­sessa maailmassa. Virginia piteli häntä (mietin olikohan Arlene kertonut hänelle, että olin uhannut jättää hänet lattialle) ja Arlenen suusta tulvi outo ja melodinen kieli. Logiikkani otti taas vallan ja kieltäydyin hyväksymästä, mitä kuulin. Odotin ja autoin sitten Arlenen takaisin paikalleen. Ylpeys es­ti minua kysymästä häneltä tuosta kokemuksesta. Jumalalla oli vielä murtamista minussa.
Dick ja Virginia alkoivat tuoda meille ”karis­maattisia” kirjoja, toisin sanoen sellaisia, joissa kä­siteltiin parantumista, kastetta Pyhässä Hengessä, Hengen lahjoja ja pelastusta. Yksi näistä oli Kathryn Kuhlmanin kirja Uskon ihmeisiin, eikä Arlenella ollut sydäntä tunnustaa, että hän oli jo lukenut sen vuosia sitten. Koska hänen näkönsä oli kehno, minun oli nyt luettava hänelle ääneen. Jumala käyt­ti miellyttävää tapaa kovan kuoreni murtamiseen.
Eräänä iltana, kun Arlene oli mennyt vuoteeseen, minä istuin lukemassa Raamattua. Oli heinäkuun alkupuoli. Dickin ensivierailusta oli kulunut noin kuukausi. Ilmastointilaite ei toiminut tuona iltana, joten talo oli kuuma — niin kuin vain Arkansasis­sa voi olla. Mutta minä en ollut tietoinen kuumuu­desta; tunsin vain sydämeni epätoivon. Viimein lakkasin lukemasta ja laskin kirjan syliini. — Her­ra, sanoin ääneen, — tarvitsen vähän apua. Niin yk­sinkertaista se oli, mutta se oli ensimmäinen kerta, kun rukoilin apua. Kuitenkin tuosta hetkestä läh­tien asiat alkoivat muuttua.
Kaksi kohtausta oli viedä minulta Arlenen. En­simmäinen oli sydänkatkos, joka melkein tappoi hä­net; sitten sepelvaltimon vajaatoiminta pakotti hä­net toisen kerran sairaalaan vajaan kuukauden si­sällä. Ja kuitenkin tilanne oli alkanut jo muuttua.
Olin käymässä Arlenen luona sairaalassa eräänä sunnuntai-iltapäivänä elokuun keskivaiheilla. Dick ja Virginia tulivat ja toivat mukanaan ystävänsä Leeanne Paynen, joka oli opettanut kirjallisuutta Wheaton Collegessa, Wheatonissa, Illinoisin osaval­tiossa ja tähtäsi nyt toisen arvosanan suorittami­seen. En tiennyt silloin, että he olivat tulleet laskeakseen kätensä Arlenen päälle ja rukoillakseen hänen puolestaan. Koska oli epävarmaa, miten mi­nä suhtautuisin sairaalahuoneessa pidettävään rukoushetkeen, Dick kutsui minut viisaasti alakertaan juomaan kupin kahvia sillä aikaa, kun naiset ”juttelisivat” Arlenen kanssa.
Löysimme pöydän kahviosta, ja Dick kertoi mel­kein heti, että hän oli juuri saanut “kasteen Pyhäs­sä Hengessä”. Hän sanoi sen tapahtuneen unessa ja seuraavana päivänä uudestaan kun hän oli valveilla.
Siitä lähtien hänen elämänsä oli ollut tulvillaan iloa.
Minä en tosiaankaan ymmärtänyt, mitä hän pu­hui. En saattanut ajatella mitään muuta kuin Arlenea viidennen kerroksen huoneessaan ja sitä tosi­asiaa, että vierailuaika päättyisi kohta.
Nousimme hissillä ylös. Arlenen huoneen ovi oli kiinni. Pysähdyin hetkeksi, ennen kuin astuin si­sään. Tuntui oudon hiljaiselta. Tavanomaiset sairaa­lan äänet, hoitajien äänet, kumikenkien vinkuminen tiililattiaa vasten, lääkerattaiden kalina, kovaäänis­ten välittämät kutsut lääkäreille ja sairaanhoitajil­le, toisissa huoneissa olevien radioiden ja televisioi­den äänet olivat kuin imeytyneet suureen tyhjiöön. Tiesin, että Jumala oli suljetun oven takana.
Työnsin oven auki. Arlene lepäsi vuoteella valkoi­sissa sairaalan vaatteissa. Sydänmoniittori oli kiin­nitetty hänen ruumiiseensa. Virginia seisoi vuoteen vasemmalla ja Leeanne sen oikealla puolella. He olivat laskeneet kätensä Arlenen päälle, ja kaikki kolme rukoilivat hiljaa kielellä, jota en ymmärtänyt.
Jokainen karva ihossani nousi yhtäkkiä pystyyn. Katsoin käsivarsiani, joissa karvat törröttivät kuin piikkisian piikit. Onneksi minulla oli lyhyt tukka, sillä tunsin, että tukkanakin oli pystyssä. Oli aivan kuin olisin astunut korkeajännitelinjalle, vaikka en tuntenut kipua — tunsin vain hyvin voimakkaan voimavirran kulkevan ruumiini läpi.
Virginia ja Leeanne lakkasivat rukoilemasta, ja minä saatoin heidät autolle Dickin tykö. Tunsin vie­lä hyvin tuon voiman pistelevän vaikutuksen sisäl­läni, jopa kotiin päästyänikin.

Ensin ajattelin, että olin saanut jonkin kummalli­sen taudin sairaalasta. Tutkin kaikkia löytämiäni lääketieteen sanakirjoja ja toivoin saavani selville, mikä aiheutti tämän pistelyn ja ihokarvojen pys­tyyn nousemisen. En löytänyt mitään. Keskiviikko­na en enää välittänyt siitä, sillä huomasin olleeni viime päivinä onnellisempi kuin koskaan elämässä­ni. Kun istuin tuona iltana lukemassa Raamattua, panin kirjan pois ja puhuin ääneen: — Herra, yritätkö Sinä sanoa minulle jotakin tämän kautta? Jos niin on, niin Sinun täytyy tehdä se sillä tavalla, et­tä minä ymmärrän.
Dick oli kertonut minulle ihmisistä, jotka ”pani­vat Jumalan kokeeseen”. Tämä oli uusi kokemus minulle, mutta minun täytyi saada selvyys. — Her­ra, minä sanoin, — Sinähän tiedät, että minulla on ollut nämä sierettymät niskassani kaksi vuotta. Jos Sinä yrität puhua minulle, niin olisitko hyvä ja pa­rantaisit ne?
Menin vuoteeseen ja kun heräsin seuraavana aa­muna, tunnustelin ensi töikseni niskaani. Haavat olivat poissa — parantuneet. Ensi kertaa elämässä­ni tiesin, tosiaankin tiesin, että Jumala oli todelli­nen — ja että Hän välitti minusta. Kun ajoin par­taani peilin edessä, mieleeni tuli, että jos kerran Jumala kykeni parantamaan sierettymät niskastani. Hän voisi parantaa vaimonikin. Kun aloin tajuta tä­män, olin vähällä silpoa leukani.

Kun ajoin tuona iltapäivänä sairaalan luona pysä­köintialueelle, ihokarvani palautuivat normaaliin asentoonsa. Pistelevä tunne oli poissa. Olin kauhuis­sani ja pelkäsin, että olin tehnyt jotain, mikä ei miellyttänyt Jumalaa, mutta sinä hetkenä kun pysä­köin auton, sain uuden kokemuksen, joka oli voi­makkaampi kuin ensimmäinen. Oli aivan kuin pääl­leni olisi kaadettu sangollinen lämmintä ilmaa. Ei salamoinut eikä jyrissyt, enkä minä kuullut mitään korvillani. Ja kuitenkin syvällä sisimmässäni, jossa­kin missä vain Henki kuulee, ääni sanoi: — Arlene paranee.
Silloin minä tiesin. En epäillyt hetkeäkään. Tie­sin yhtä varmasti kuin jos enkeli olisi ilmestynyt ja istunut autoni konepellille, että Arlene paranee.
Vaikka Arlene oli ollut tähän asti meistä kahdes­ta vahvempi, löysin hänet nyt pahimmassa masen­nustilassa, mitä olin koskaan nähnyt. Lääkäri oli antanut lopullisen lausuntonsa. Epänormaali EKG- kuvio ja sepelvaltimon vajaatoiminta ei aiheutunut multippeliskleroosista. Oli hyvin mahdollista, että vaimollani oli myös myasthenia gravis. Hän oli hei­kompi, hänen näkönsä oli huonontunut ja hänen oli mahdotonta seisoa yksinään. Kaiken tämän keskel­lä minulla oli kuitenkin luja usko. Minä tiesin, että Arlene paranee.
Vaimoni palasi kotiin täysin vuoteen omana, sai­raampana kuin milloinkaan aikaisemmin; hän saat­toi käydä kylpyhuoneessakin vain rajoitetusti. Hä­nen ystävänsäkin, jotka olivat kerran niin toiveik­kaita, vaikuttivat nyt masentuneilta. Hänen tilansa huononi.
Kuukautta myöhemmin puhelin soi toimistossani. Soittaja oli Arlene. — Gil, Kathryn Kuhlman on St. Louisissa ensi tiistaina. Minä haluan mennä sinne.
Logiikkani otti nopeasti hallinnan, ja minä aloin luetella hänelle syitä, miksi hänen oli mahdotonta mennä St. Louisiin. Matkaa oli kuusi ja puoli sataa kilometriä. Little Rockin ja St. Louisin välillä ei ol­lut yhtään isoa kaupunkia, jos hän sattuisi tarvitse­maan sairaalaa. Hänen oli pysyttävä erikoislääkäriensä lähellä Little Rockissa. Entä jos autoon tulisi
jotain vikaa ja meidän olisi pysäköitävä tien vie­reen … ?
Kun lopetin, en kuullut toisesta päästä muuta kuin Arlenen hiljaisen nyyhkytyksen. — Gil, on ky­symys elämästäni.
Tunsin pujahtavani takaisin kuoreeni. En kuiten­kaan menettänyt malttiani, vaan sanoin vain: — Puhutaan siitä, kun tulen kotiin.
Kun illalla istuin tuolissa Arlenen vuoteen vieres­sä, hän kertoi, että Edna Williamson oli poikennut hänen luokseen aikaisemmin samalla viikolla. Näh­dessään Arlenen kirjan Uskon ihmeisiin Edna oli sanonut: — Minulla on toinen Kathryn Kuhlmanin kirja, Jumala voi. Haluaisin vaihtaa kanssasi.
Arlene ei kehdannut kertoa hänelle, ettei hän voi­nut enää lukea, vaan suostui vaihtokauppaan. Edna tuli seuraavana aamuna uudestaan. He alkoivat kes­kustella ihmeistä ja siitä, miksi niitä ei tapahtunut Little Rockissa. Arlenen mielestä oli avuksi, jos ympärillä oli uskon ilmapiiri. Jeesuskaan ei voinut tehdä ihmeitä kotikaupungissaan, koska ihmiset sa­noivat: — Ei, ei. Sitten Arlene lisäsi, että hän us­koi Jumalan koskettavan häntä ja parantavan hä­net, jos hän vain pääsisi kokoukseen, jossa ihmiset olivat samassa hengessä odottaen ja uskoen.
Sinä aamuna oli sitten Virginia Cross tullut ker­tomaan jymyuutisen: — Kathryn Kuhlman pitää ihmekokouksen St. Louisissa ensi tiistaina.
Arlene ei ollut koskaan ollut sellaisessa kokouk­sessa, joten hänelle ei tullut mieleen, miten vaikea­ta sinne olisi päästä sisälle. Hän oli päättänyt men­nä. — Minä uskon, että Jumala käskee minun men­nä St. Louisiin, hän sanoi lopuksi.
— Ehkä Jumala on käskenyt sinun mennä sinne, minä sanoin nokkelasti, — mutta Hän ei ole käske­nyt minun viedä sinua.
Heti kun olin saanut sanotuksi nuo sanat, ihokar­vani nousivat jälleen pystyyn. Yritin puhua, mutta kieleni kieltäytyi liikkumasta. Viimein selvitin sil­mät pyöreinä kurkkuani ja sain sanotuksi äänellä, joka tuntui tulevan talon toisesta laidasta: — Hy­vä on, mennään sitten.
Ilo ja hämmästys kuvastuivat Arlenen kasvoilta. — Voi, Gil… Mutta minä olin jo jaloillani ja kir­jaimellisesti hoipertelin ulos huoneesta.
Olin kyllin viisas lakatukseni väittelemästä. Koin Herran läsnäoloa! Me lähdimme seuraavana maa­nantaina, kun tulin töistä. Arlene makasi auton ta­kaistuimella. Yövyimme Poplar Bluffissa, Missou­rissa ja saavuimme St. Louisiin keskipäivän tie­noilla tiistaina. En tuntenut ollenkaan kaupunkia, joten me ajoimme suoraan kaupungin keskustaan. Kun käännyimme valtatieltä Market Streetille, olimme yhtäkkiä kokouspaikan edessä. Kokouksen oli määrä alkaa vasta seitsemältä illalla, mutta nyt jo oli suljettujen ovien takana suuri joukko odotta­massa.
Aloin pelätä, että me olimme haukanneet suurem­man palan kuin saatoimme niellä. Mutta Jumala oli kulkenut edellämme. Market Streetin varrella oleva lomakoti antoi meille viimeisen huoneensa. Muuta­man minuutin kuluttua Arlene lepäsi mukavasti, ja motellin johtaja oli luvannut ajaa meidät kokous­huoneelle puoli viiden aikaan. Päivä oli hiostavan kuuma St. Louisissa; lämpöä oli yli kolmekymmen­tä astetta. Olin ottanut mukaan pari kokoontaitettavaa tuolia, mutta ei niistä ollut paljon hyötyä. Arlene oli ollut vuoteessa heinäkuussa saamastaan en­simmäisestä sydänkatkoksesta lähtien, ja nyt oli yhdeksästoista syyskuuta. Viime aikoina hän ei ol­lut noussut edes aterioille, mutta täällä hän vain oli. kuuden ja puolen sadan kilometrin päässä kotoa istuen jalkakäytävällä paahtavassa auringonpais­teessa.
Kanssamme odottavat ihmiset tajusivat Arlenen tilan. Toisin kuin jalkapallostadionin edustalla töni­vät ja kiroilevat ihmiset nämä kävivät vuorotellen leyhyttelemässä Arlenea ja toivat hänelle kylmää juotavaa. Sivuovi, jonka takana rullatuolipotilaat odottivat, avattiin kuuden aikaan. Menin ovella ole­van miehen luokse ja pyysin, että Arlenekin pääsi­si sisään. Hän pudisti päätään. — Olen pahoillani, mutta olen saanut ankarat määräykset. Vain rulla­tuolipotilaat menevät nyt sisään. Hän sulki oven päättäväisesti. Vanha epätoivo ja pettymys alkoi nousta sisimmässäni. Arlenen tila olisi totisesti oi­keuttanut rullatuolin käyttöön, mutta hänen pelkon­sa. että hän tulisi liian riippuvaiseksi siitä, oli es­tänyt minua hankkimasta sitä. Halusin juosta. Noi­den kärsivien ihmisten muodostama näky oli sietä­mätön. He olivat varmaan kuin ne sairaat, joita tungeksi Betesdan lammikon ympärillä. Mutta vaik­ka he olivat sairaita, he olivat kuitenkin täynnä iloa ja lauloivat ja auttoivat toisiaan. Palasin Arle­nen luo; olin päättänyt kestää loppuun asti hänen kanssaan.
Kymmenen minuutin kuluttua pääovet avattiin ja me kulkeuduimme ihmisvirran mukana valtavan suureen saliin. En ollut milloinkaan nähnyt mitään sen kaltaista. Vähän ajan kuluttua me istuimme ai­van tuon suuren salin keskiosassa. Lavalla oli jo iso kuoro harjoittelemassa, ja voima ja odotus näytti saavan jopa istuimetkin elämään. Yhtäkkiä koko kuulijakunta nousi seisomaan ja alkoi laulaa. Neiti Kuhlman seisoi lavan keskiosassa pukeutuneena val­koiseen pehmeään pukuun. — Pyhä Henki on täällä, hän kuiskasi niin hiljaa, että minun oli terästettävä kuuloani. Odottaessamme sama hiljaisuus, jonka olin kokenut käytävässä Arlenen sairaalahuoneen ulkopuolella, laskeutui valtaisan salin ylle. Tuollai­sesta joukosta täytyi kuulua yskimistä, jalkojen hankausta ja paperin rapinaa — mutta minä en kuullut mitään. Minä olin hiljaisuuden pehmeän vai­pan sisässä.
Neiti Kuhlman seisoi keskellä lavaa vasen käsi ylhäällä ja sormi taivasta kohti osoittaen. Hänen oikea kätensä oli vanhan, kuluneen, telineellä olevan Raamatun päällä. Ja salissa vallitsi samanlainen hiljaisuus, kuin taivaassa varmaan on kirjakäärön seitsemännen sinetin avaamisen jälkeen.

Neiti Kuhlman ei ollut lainkaan sellainen kuin olin odottanut. Hän oli lämmin ja ystävällinen, väli­tön. Hän toivotti ihmiset tervetulleiksi ja sai heidät tuntemaan olonsa kotoisaksi. Sitten hän kääntyi si­vustaa kohti ja esitteli konserttipianistinsa Dinon.
— Tiedätkö, kuka hän on? Arlene kuiskasi, kun komea, tummatukkainen nuori mies istuutui pianon ääreen. — Kun halusin kerran kuulla hyvää piano­musiikkia, soitin baptistien kirjakauppaan ja he lä­hettivät minulle muutamia Dinon levyjä. Olen ko­ko tämän ajan kuunnellut hänen musiikkiaan, tietä­mättä, että hän on tekemisissä Kathryn Kuhlmanin kanssa.
Neiti Kuhlman aikoi saarnata, mutta se oli toi­senlaista saarnaamista kuin olin milloinkaan kuul­lut. Hän puhui Pyhästä Hengestä, kuin Hän olisi to­dellinen persoona. Kuunnellessani aloin ymmärtää, ettei tämä nainen ollut ainoastaan kohdannut Hän­tä, vaan hän vaelsi Hänen kanssaan päivästä toi­seen. Ei ihme, että Pyhä Henki oli Kathryn Kuhlmanille niin todellinen — hän tunsi Hänet paremmin kuin kenenkään muun koko maailmassa.
Yhtäkkiä Kathryn Kuhlman vaikeni, aivan kuin hän olisi kuunnellut. Sitten hän kohotti kätensä ja osoitti ylös vasemmalle parvekkeelle.
— Siellä ylhäällä on tässä osassa joku, joka on juuri parantunut maksasyövästä.
Käännyin istuimellani ja yritin katsoa parvek­keelle. Oliko Pyhä Henki todella kertonut sen hänel­le? Puhuuko Pyhä Henki ihmisille, niin että he voi­vat tietää tuollaisia asioita?
Neiti Kuhlman lateli sairauksia ja parantumisia niin nopeasti, että päätäni alkoi huimata. Ihmisiä al­koi virrata käytäviä pitkin lavaa kohti todistamaan parantumisistaan. Kun ensimmäinen mies tuli neiti Kuhlmanin luo, tämä käyttäytyi, kuin ihme olisi ol­lut ensimmäinen hänen näkemänsä. Ajattelin, että tämä nainen oli varmasti nähnyt satoja tuhansia pa­rantumisia ja silti hän oli yhtä innostunut, kuin tä­mä olisi ollut ensimmäinen kerta. Oliko siinä hänen palvelustehtävänsä salaisuus — siinä, ettei hän ol­lut koskaan lakannut ihmettelemästä?
Neiti Kuhlman keskusteli vähän aikaa miehen kanssa ja ojensi sitten kätensä rukoillakseen hänen puolestaan. — Pyhä Isä, hän alkoi, ja mies romahti lattialle. Samoin kävi seuraavalle henkilölle, joka tuli esille, ja seuraavalle ja sitä seuraavalle. Yritin
ratkoa asiaa loogisesti, mutta se ei käynyt päinsä. Oli aivan kuin Jumala olisi sanonut minulle: — On muutamia asioita, joita sinä et voi ymmärtää, ja minun Pyhän Henkeni voima on yksi niistä.
Kokouksen edetessä sisälläni tapahtui jotakin. Minä pehmenin. Aivan kuin kova, koppurainen sie­ni vedessä minäkin tunsin muuttuvani lempeäksi ja helläksi. Silmäni täyttyviät kyynelistä, ja aloin ru­koilla toisten tilaisuudessa olevien ihmisten puoles­ta — aivan vieraitten. Kun rukoilin, tunsin rakkau­den tulvivan minusta. Se oli uusi ja suurenmoinen kokemus.
Rukoukseni siirtyivät Arleneen, joka istui vieres­säni. Pyysin rukouksessa Jumalaa parantamaan hä­net. Koko avioliittomme aikana tämä oli ensimmäi­nen kerta, kun olin halukas rukoilemaan vaimoni puolesta. Olin uskonut, että hän parantuisi; tiesin, että Jumala oli johtanut meitä. Mutta koskaan ei sydämeni ollut pehmennyt niin paljon, että olisin rakkaudessa pyytänyt Herraa koskettamaan vai­moani ja parantamaan hänet.
Meikein heti Arlene nojautui minua kohti. — Tunnetko sinä vetoa? — Minä tunnen vienon tuu­len, hän kuiskasi, — lempeästi hyväilevän tuulen hengen joka puolella ruumistani.
Katsoin ympärille, mutta en nähnyt mitään paik­kaa, josta tuuli voisi tulla. Jätin asian sikseen ja keskitin huomioni jälleen lavalle, kun näin erään naisen kurottautuvan noin viiden istuimen päästä useiden kuulijoiden ylitse ja yrittävän puhua Arlenelle.
— Tekeekö Herra työtään teissä? hän kysyi niin äänekkäästi, että koko rivi saattoi kuulla sen.
Arlene kuiskasi hieman häkeltyneenä: — En tie­dä.
Nainen, joka oli meille aivan tuntematon, kysyi: — Mikä teitä vaivaa?
— Kertokaa hänelle, että minulla on multippeli­skleroosi ja sydänvika, Arlene kuiskasi vieressään istuvalle naiselle.
Etäämpänä oleva nainen ei ollut vielä tyytyväi­nen. Hän lähetteli viestejä penkkiriviä pitkin. — Kysykää häneltä, miten hän voi tullessaan.
— Hädin tuskin selvisin tänne, Arlene kuiskasi takaisin.
Kysykää häneltä, miten hän nyt voi, pieni nainen melkein huusi.
Minua alkoi suututtaa tämä epäkohtelias keskey­tys, ja minä käännyin Arleneen päin pyytääkseni häntä olemaan hiljaa. Hän tuijotti käsiään. — Va­pina on lakannut, hän kuiskasi ääni väristen. — Turvotus on laskenut. Minä näen. Silmäni ovat nor­maalit.
Pieni nainen nojautui toisten ylitse puoliksi sei­soen tavattoman innostuneen näköisenä. — Teidän pitää mennä eteen, hän hihkui, — ja ottaa vastaan parantuminen.
Seuraavassa hetkessä Arlene oli jaloillaan, kom­puroi ylitseni ja polki ihmisten jalkoja hakeutuessaan penkkirivistä käytävälle. Saatoin tuskin hen­gittää. Minäkin tiesin, että hän oli parantunut.
Seurasin vaimoani katseellani, kun hän eteni käy­tävällä. Vahtimestari pysäytti hänet hetkeksi ja viittasi häntä sitten jatkamaan matkaansa. Hän kii­pesi portaita ylös lavalle aivan normaalisti. Poissa olivat kankeat liikkeet, poissa kouristukset, poissa hoipertelu. Betesdan lammikon luona olleen miehen tavoin hänkin oli odottanut, että enkeli tulisi kuo­huttamaan vedet, niin että hän voisi mennä lam­mikkoon, mutta havaitsikin ettei hän tarvinnut lammikkoa — hän tarvitsi vain Jeesusta. Hän oli tullut terveeksi Hänen kätensä kosketuksesta.

Lavalla tungeksi ihmisiä, ja kokous lähestyi lop­puaan. Arlenen oli mahdotonta päästä todistamaan. Mutta ei sillä ollut väliä. Kun mahtava kuoro alkoi laulaa, Arlene seisoi lavan äärimmäisessä reunassa pianoon nojaten. Hänen kasvonsa olivat kohotetut ylös ja hänen äänensä sulautui kuoroon, kun hän lauloi vanhaa laulua:
Kun saatana hyökkää ja koetukset tulevat, säilyköön siunattu varmuus, että Kristus on nähnyt avuttomuuteni ja vuodattanut verensä tähteni.
Tilaisuus oli päättynyt, ja neiti Kuhlman poistui lavalta. Mutta kun hän meni Arlenen ohitse, hän kääntyi hieman ja ojensi kätensä häntä kohti ru­koillen. Arlene lysähti heti lattialle. Tällä kertaa tiesin kuitenkin, ettei se johtunut multippeliskleroo­sista vaan Jumalan voimasta.
Laulu täytti koko salin, kun tuhannet ihmiset al­koivat kohottaa käsiään ja laulaa uudestaan ja uu­destaan: Halleluja! Halleluja! En ollut milloinkaan nähnyt ihmisten kohottavan sillä tavalla käsiään, mutta ennen kuin huomasinkaan, olivat omatkin kä­teni ylhäällä ylistäen Jumalaa.
Arlene tuli viimein takaisin palikalleen. Kukaan ei näyttänyt haluavan lähteä. Niinä muutamina kertoi­na, jolloin olin ollut kirkossa, ihmiset olivat ryn­nänneet ovea kohti sinä hetkenä, kun pappi sanoi aamenen. Mutta nämä kuulijat eivät halunneet läh­teä. He halusivat viipyä, halata toisiaan ja laulaa. Täysin vieraat ihmiset tulivat luokseni, kietoivat kätensä ympärilleni ja syleilivät minua. ”Ylistys Herralle” ja ”Halleluja”, oli kaikkien huulilla.
Motelliin oli matkaa seitsemän ja puoli korttelia, ja johtaja oli luvannut tulla noutamaan meitä, jos me soittaisimme. Arlene vain hymyili. — Kävellään, hän sanoi. Ja me kävelimme.
Kun olimme päässeet huoneeseemme, minä muis­tutin vaimoani, että oli aika ottaa kouristuksia lau­kaisevaa lääkettä. Ilman sitä hän voisi saada lopul­liset kouristuksensa, ennen kuin yö oli ohi.
— Minä uskon, että Jumala on todella paranta­nut minut, Arlene sanoi pidellen pieniä pulloja kä­dessään, — ja etten minä tarvitse tätä lääkettä.
— Kultaseni, se on sinun ja Herran välinen asia, minä sanoin. Hän ei ottanut lääkettä — eikä ole ottanut siitä lähtien.
Viikon kuluttua Arlene kirjaimellisesti ryntäsi neurologinsa toimistoon. Viikkoa aikaisemmin hänet oli pitänyt melkein kantaa sinne. Lääkäri loi häneen silmäyksen ja huudahti: — Mitä teille on tapahtu­nut?
— Minä olen parantunut, tohtori, Arlene sanoi. — Minä menin ihmekokoukseen St. Louisiin. Tiesin, että olisitte kieltänyt minua menemästä, joten mi­nä meninkin korkeamman auktoriteetin puheille ja kysyin lupaa Häneltä.
Lääkäri oli vähällä puraista piippunsa pään, mut­ta hänen oli pakko myöntää, että jotain ihmeellistä oli tapahtunut. Hän tarkisti Arlenen refleksit ja silmät ja pani hänet jopa hyppimään tarkistaakseen
hänen lihastenpa yhteistoiminnan. Viimein hän pa­lasi taulukkojenpa pariin päätään pudistaen.
— Kaikkina näinä kahtenakymmenenäviitenä vuo­tena, jolloin olen harjoittanut lääketiedettä, olen nähnyt ainoastaan kolme tapausta, joita ei ole voi­tu selittää lääketieteellisesti. Tiedän, että multippe­liskleroosissa tapahtuu väliaikaisia lievenemisiä, mutta tämä on jotain enemmän. Sen on oltava Ju­malasta.
He nauroivat yhdessä riemullisesti. — En tiedä, mitä te teitte tai mitä nyt teette, lääkäri lisäsi, — mutta olkoonpa se mitä tahansa, niin jatkakaa. Ja muistakaakin esittää kiitosrukous joka ilta.

Saattaisi näyttää siltä, että Arlenen parantuminen oli meidän elämämme huippukohta. Mutta se onkin ollut vain alku; kolme kuukautta myöhemmin minä muutin täyteen Pyhän Hengen elämään. Olin pie­nessä kotirukouskokouksessa, ja sinä iltana opetus käsitteli tapausta, jolloin Pietari Jeesuksen käskys­tä käveli veden päällä. Opettaja sanoi: — Meillä on kaikilla kaksi mahdollisuutta. Me joko jäämme tur­valliseen veneeseemme tai me hyppäämme yli laidan ja tulemme Jeesuksen tykö. Ellet ole vielä tehnyt sitä, nyt on sinun aikasi hypätä.
Ja minä hyppäsin. Kirjaimellisesti! Hyppäsin is­tuimeltani keskelle huonetta. — Minä haluan sen, nyt! Ja olin tosissani.
Joku työnsi piirin keskelle tuolin. Istuuduin sii­hen, ja toiset kerääntyivät ympärilleni ja laskivat kätensä päälleni. Pehmeä-ääninen valkotukkainen baptistisaamaaja alkoi rukoilla, ja muutamassa het­kessä elämäni kääntyi oikein päin. Aikaisemmissa kokemuksissani Pyhä Henki oli tullut päälleni ja nostanut tukkani pystyyn, mutta tällä kertaa Hän tuli sisälleni — ja muutos on ollut pysyvä.
Eräänä iltana perheemme istui päivällispöydässä ja me pidimme tavanomaisen hartaushetkemme. Jokainen luki raamatunjakeen, pidimme toisiamme kädestä kiinni ja jokainen rukoili vuorollaan. Kun lopetimme, huomasin Arlenen kasvoilla kyyneleitä.
— Gil, hän sanoi hiljaa tyttöjen kuunnellessa, — kauan sitten kerroin sinulle, että minulle taivas oli­si kristitty perhe, jonka isä toimii pappina kotona. Vaikka en olisi parantunutkaan, pelkästään se, että saan olla osa tästä ihanasta perheestä, olisi maksa­nut kaiken vaivan. Taivas on kirjaimellisesti laskeu­tunut alas.
Arlene on oikeassa. Taivas on laskeutunut alas. Jokainen perheemme kokoontuminen muuttuu juma- lanpalvelustilaisuudeksi. Opetamme Arlenen kanssa vuorotellen raamattuluokassa metodistikirkossam­me, ja ihmisiä tulee aina vain lisää. He ovat epäi­lemättä meidän tavoin innokkaita kuulemaan Pyhän Hengen voimasta, joka ei paranna ainoastaan sai­raita ruumiita, vaan myös sairaita aviomiehiä.