HEINÄKUU 4 Herran lamppu
”Ihmisen henki on Herran kynttilä; se tutkistelee sydämen kammiot kaikki.”
Sanal. 20:27 engl. käänn.
Suomenkielisessä Raamatussa tämä jae kuuluu:
”Ihmisen henki on Herran lamppu…” Oletan,
että nykyaikana voitaisiin sanoa: ”Ihmisen henki
on Herran hehkulamppu…”
Tällä Raamatun kohdalla tarkoitetaan sitä, että
Jumala valaisee meitä ja että Hän ohjaa meitä
henkemme kautta.
Kuitenkin uskovat etsivät johdatusta kaikilla
muilla tavoin, kuin millä Jumala sanoi sen tulevan.
He arvostelevat Jumalan johdatusta fyysisten aistiensa avulla, vaikka ei missään Raamatussa sanota, että Jumala johdattaisi meitä aistiemme tai ruumiinjäsentemme kautta. Tai he katsovat asioita
järjen näkökulmasta, vaikka ei missään Raamatussa sanota, että Jumala johdattaisi meitä järkemme
tai mielemme kautta.
Jumala sanoi, että ihmisen henki on Herran
lamppu tai kynttilä. Hän ohjaa meitä henkemme
kautta. Hän johdattaa sinua henkesi kautta.

Tunnustus: Olen henki, minulla on sielu, ja asun
fyysisessä ruumiissa. Henkeni on Herran lamppu.
Jumala, Isäni, valaisee minua henkeni kautta. Hän
johdattaa minua henkeni kautta.

HEINÄKUU 5 Hengen johdatus
”Sillä kaikki, joita Jumalan Henki kuljettaa, ovat
Jumalan lapsia.”
Room. 8:14
Jumalan lapset voivat odottaa, että Jumalan Henki johdattaa heitä.
Uskovat voivat odottaa ja luottaa siihen, että
Pyhä Henki opastaa ja johdattaa heitä. Jeesus sanoi kertoessaan Pyhän Hengen tulosta: ”Hän johdattaa teitä.” Meidän ei tarvitse kääntyä ihmisten
puoleen etsiessämme elämäämme johdatusta. Se
on epäraamatullista. Kaikki Jumalan lapset omistavat Jumalan Hengen ja voivat myös odottaa Hänen johdattavan heitä.
Helmikuussa 1959 Jeesus ilmestyi minulle näyssä. Kuulin Hänen askeleensa Hänen astuessaan
huoneeseeni. Hän istuutui tuolille sänkyni viereen
ja puhui minulle puolitoista tuntia profeetan tehtävästä. Hän sanoi mm.: ”Profeetan tehtävää ei ole
annettu seurakunnalle johdattamaan sen jäseniä ja
kertomaan heille, miten heidän tulee menetellä.
Vanhan liiton aikana ihmiset kyllä kääntyivät profeetan puoleen saadakseen neuvoja, ohjausta ja johdatusta, koska hänessä asui Jumalan Henki. Vanhassa liitossa eivät ketkään muut omistaneet
Pyhää Henkeä kuin kuninkaat, papit ja profeetat.
Ihmiset eivät tienneet mitään Hengen johdatuksesta. Mutta uudessa liitossa on toisin. Ei enää sanota: ’Sillä kaikki, joita profeetat johdattavat, ovat
Jumalan lapsia’, vaan ’kaikki, joita Jumalan Henki
kuljettaa, ovat Jumalan lapsia.’”

Tunnustus: Olen Jumalan lapsi. Voin odottaa Jumalan Hengen johdattavan minua. Hän johdattaa minua nyt.

HEINÄKUU 6 Hengestä syntynyt
”Mikä lihasta on syntynyt, on liha; ja mikä Hengestä on syntynyt, on henki. Alä ihmettele, että minä sanoin sinulle: teidän täytyy syntyä uudesti, ylhäältä.”
Joh. 3:6, 7
Uudessa liitossa Jumalan Henki asuu jokaisessa
Jumalan lapsessa, sillä he ovat Hengestä syntyneitä. Tämän lisäksi he voivat täyttyä Pyhällä Hengellä. Ja he voivat odottaa Hengen johdattavan heitä.
Hengestä syntynyt. Henki-ihminen on se osa ihmistä, joka on uudestisyntynyt. Uskovan hengessä
on Jumalan elämä ja luonto. Tämä sisäinen ihminen on Jumalan Hengestä syntynyt, ja hänessä on
Jumalan Henki.
Hengellä täytetty. Uudestisyntynyt kristitty voi
täyttyä sillä Hengellä, joka hänessä jo on. Ja kun
hän on täyttynyt tuolla Hengellä, niin hänen henkensä on ylitsevuotavainen. Hän puhuu uusin kielin, mitä Henki hänelle puhuttavaksi antaa (Ap. t.
2:4).
Hengen johdattama. ”Sillä kaikki, joita Jumalan
Henki kuljettaa, ovat Jumalan lapsia.” Jopa juuri
uudestisyntynyt ihminen, joka ei vielä ole täyttynyt Hengellä, mutta jossa kuitenkin Jumalan Henki asuu, voi odottaa, että Jumalan Henki häntä
johdattaa ja opastaа.

Tunnustus: Olen Jumalan lapsi. Olen Jumalan Hengestä syntynyt. Jumalan Henki johdattaa minuа.
Hän johdattaa minua nyt. Hän kasvaa minussa suureksi. Hän valaisee mieleni. Hän johdattaa henkeäni. Jumalan Henki johdattaa minua.

HEINÄKUU 10 Katso sisimpääsi
”Kuinka siis on? Minun on rukoiltava hengelläni,
mutta minun on rukoiltava myöskin ymmärrykselläni; minun on veisattava kiitosta hengelläni, mutta mіnun on veisattava myöskin ymmärrykselläni.”
1 Kor. 14:15
Olen monien, monien vuosien aikana oppinut jokaisessa elämäni kriisitilanteessa kääntymään sisimmässä olevan henkeni puoleen. Olen oppinut rukoilemaan kielillä. Ja rukoillessani kielillä sisimmästäni tulee johdatus, sillä juuri silloinhan henkeni on
toiminnassa. Ruumiini ei toimi eikä mieleni, mutta
henkeni toimii — ja juuri henkeni kautta Hän johdattaa minua.
Joskus rukoillessani kielillä saan myös selityksen, jonka kautta tulee jonkin verran valoa ja
opastusta. Mutta useimmiten ei näin tapahdu.
Useimmiten rukoillessani kielillä, jostain syvältä
sisimmästäni nousee johdatus. On vaikeata selittää
näitä hengellisiä asioita luonnollisesti, mutta jostain vain se todistus ja varmuus tulee. Voit tuntea
aivan kuin se, mikä sisimmästäsi nousee, alkaisi
hahmottua ja muotoutua. Et voi järjelläsi selittää
tätä kenellekään toiselle, koska ymmärrykselläsi ei
ole mitään tekemistä sen kanssa. Mutta itse tiedostat asian tarkoin sisimmässäsi.

Tunnustus: Kuuntelen sydäntäni. Katson sisimmässä
olevan henkeni puoleen. Olen tietoinen hengestäni,
koska Pyhä Henki asuu hengessäni. Hän ohjaa henkeäni. Hän johdattaa minua henkeni kautta.

HEINÄKUU 12 Numero 1 Sisäinen todistus
”Joka uskoo Jumalan Poikaan, hänellä on todistus
itsessänsä…”
1 Joh. 5:10
Jos kerran elämäsi tärkein tapahtuma on se, että sinusta tulee Jumalan lapsi, ja kun Jumala sitten tiedottaa tästä tosiasiasta, että olet Jumalan
lapsi, ja Hänen Henkensä todistaa siitä sinun hengellesi (Room. 8:16), niin ymmärrät, että Jumala johdattaa lapsiansa ensisijaisesti sisäisen todistuksen kautta.
Ainakin minua johdatetaan melkein aina tällä
tavalla. Minulla on ollut ilmestyksiä, ja Jumala on
johdattanut muillakin tavoilla. Mutta useimmiten,
melkein aina, minua johdatetaan sisäisen todistuksen kautta.
Ja niin sinuakin johdatetaan!

Tunnustus: Olen Jumalan lapsi. Olen uudestisyntynyt. Olen Jumalan Hengestä syntynyt. Jumalan Henki todistaa minun henkeni kanssa, että olen Jumalan
lapsi. Kaikki, joita Jumalan Henki kuljettaa, ovat Jиmalan lapsia. Olen Jumalan lapsi. Jumalan Henki kuljettaa minua. Hän johdattaa minua juuri nyt. Luotan Häneen. Hän kasvaa suureksi sisimmässäni.
Hän valaisee mieleni. Hän antaa ohjausta hengelleni, sillä olen Jumalan lapsi. Jumalan Henki johdattaa minua. Hän johdattaa minua ensisijaisesti ihmeellisen sisäisen todistuksen kautta.

HEINÄKUU 13 Yliluonnollinen johdatus
”Ja minä olen rukoileva Isää, ja hän antaa teille toisen Puolustajan olemaan teidän kanssanne iankaikkisesti, totuuden Hengen, jota maailma ei voi ottaa
vastaan, koska se ei näe häntä eikä tunne häntä;
mutta te tunnette hänet, sillä hän pysyy teidän tykönänne ja on teissä oleva.”
Joh. 14:16, 17
Sisäinen todistus on aivan yhtä yliluonnollinen
kuin näkyjen, enkelien jne. kautta tapahtuva johdatus. Se ei tunnu yhtä ihmeelliseltä, mutta se on
aivan yhtä yliluonnollista.
Monet ihmiset odottavat mahtavaa ilmestystä, ja
heiltä jää huomaamatta se yliluonnollinen, joka on
ollut olemassa koko ajan.
Haluan kertoa teille, mitä Jeesus sanoi minulle
helmikuussa 1959, kun Hän ilmestyi minulle näyssä El Pasossa Teksasissa. Kuulin Hänen askeleensä, kun Hän oli tulossa käytävää pitkin, ja katsoin, kuka oli tulossa. Nähdessäni Hanet hiukseni
tuntuivat nousevan pystyyn, kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitäni ja ihoni nousi kananlihalle.
Hänellä oli päällään valkoinen viitta ja jaloissaan
roomalaiset sandaalit. Hän oli noin 178 sentin pituinen ja noin 80 kilon painoinen. Hän istuutui
tuolille sänkyni viereen. Hän puhui kanssani puolitoista tuntia ja tuolloin Hän sanoi minulle: ”Johdatan lapsiani ensisijaisesti sisäisen todistuksen kautta.”

Tunnustus: Jumalan Pyhä Henki asuu minussa.
Hän on minussa auttaaksensa, ohjataksensa ja johdattaaksensa minua. Ensiksikin Hän todistaa hengelleni, että olen Jumalan lapsi. Hän myös todistaa hengelleni ja johdattaa minua näin kaikilla elämän
alueilla.

HEINÄKUU 14 Punainen valo
”Mutta kun hän tulee, totuuden Henki, johdattaa
hän teidät kaikkeen totuuteen ..”
Joh. 16:13
Kolmena päivänä ennen edellä mainittua ilmestystä olin yrittänyt saada aikaan kirjettä eräälle
pastorille sopiakseni kokouspäivistä ja -ajoista.
Kuitenkin sisäisen todistuksen estämänä en saanut
kuin puoli sivua kirjettä kirjoitetuksi, sen jälkeen
revin sen ja heitin paperikoriin. Sama toistui myöS
seuraavana päivänä ja kolmantenakin.
Istuessaan sänkyni vierellä Herra sanoi minulle:
”Tulen näyttämään sinulle, miten sisäinen todistus
toimii, ettet enää tekisi niitä virheitä, mitä ennen
olet tehnyt. Näet minut nyt tässä istumassa ja puhumassa sinulle. Tällä tavalla profeetan palvelutehtävä ilmenee — ja samoin myös henkien erottamisen armolahja. (Henkien erottaminen on kyky
nähdä henkimaailmaan.) Kuulet minun puhuvan sinulle. Ja näyn kautta tuon sinulle tiedon sanan ja
viisauden sanan. Sanon sinulle, älä mene tuohon
seurakuntaan. Tuo pastori ei hyväksy sinun tapojasi. Tästä lähtien en enää koskaan johdata sinua tällä tavalla (eikä Hän ole johdattanutkaan). Jatkossa johdatan sinua koko ajan sisäisen todistuksen
kautta, mikä tässäkin tapauksessa sinua johdatti.
Se oli tuo epäröinti sisimmässäsi, ja se esti sinua
kirjoittamasta tuota kirjettä. Juuri tällä tavalla tulen johdattamaan sinua.”
Sisäinen epäröinti on kuin pysähdysmerkki. Se
on kuin punainen valo syvällä sisimmässäsi.

Tunnustus: Totuuden Henki on tullut. Hän asuu minussa. Hän ohjaa minua. Hän johdattaa minua nyt

HEINÄKUU 15 Vihreä valo
”Näin sanoo Herra, sinun lunastajasi, Israelin Pyhä: Minä olen Herra, sinun Jumalasi, joka opetan
sinulle, mikä hyödyllistä on, johdatan sinua sitä tietä, jota sinun tulee käydä.”
Jes. 48:17
Eräs pastori kysyi minulta: ”Veli Hagin, onko sinulla koskaan tapana vierailla pienissä seurakunnissa puhumassa.” ”Kyllä”, vastasin, ”menen minne tahansa Herra käskee minun mennä.” Hän kertoi minulle seurakunnastaan ja sanoi: ”Jos Jumala
koskaan puhuu sinulle tästä meidän seurakunnastamme, niin tiedä, että haluamme sinun tulevan.”
No niin, unohdin sen jälkeen koko asian.
Mutta muutamia kuukausia myöhemmin rukoillessani aivan jotain muuta asiaa, tämä keskustelu
tuli yhtäkkiä mieleeni. Näin tapahtui myös seuraavina päivinä. Lopulta neljäntenä päivänä kysyin:
”Herra, haluatko, että menen tuohon seurakuntaan?” Ja mitä enemmän rukoilin tuota asiaa, sen
paremmalta sisimmässäni alkoi tuntua. Se ei ollut
mikään fyysinen tunne, vaan tunne hengessäni.
Istuessaan sänkyni vieressä Jeesus oli puhunut
tästä minulle: ”Mitä enemmän ajattelet asiaa, sen
paremmalta sinusta alkaa tuntua. Sinulla on sametinpehmeä tunne hengessäsi. Se merkitsee vihreää
valoa. Se on merkkinä ja todistuksena hengessäsi,
että nyt saat lähteä. Näet minut nyt tässä ja sanon
sinulle, että mene tuohon seurakuntaan. Mutta tällä tavalla en enää koskaan sinua johdata. Tästä
lähtien johdatan sinua, niin kuin ketä muuta uskovaa tahansa, sisäisen todistuksen kautta.”

Tunnustus: Herra johdattaa minua sitä tietä, jota mіnun tulee käydä. Hän johdattaa minua sisäisen todistuksen kautta.

HEINÄKUU 16 Yltäkylläisyys
”… ja sanokoot aina: ’Ylistetty olkoon Herra, joka
tahtoo palvelijansa parasta.’ ”
Ps. 35:27
Haluan kertoa sinulle vielä, mitä muuta Herra
paljasti minulle tuon näyn aikana, joka ei ole tarkoitettu vain minulle hyödyksi vaan myös sinulle.
Hän sanoi: Jos sinä opit seuraamaan tätä sisäistä
todistusta kaikilla elämäsi alueilla (toiset luulevat,
että Herra on vain kiinnostunut hengellisestä
alueesta eikä mistään muusta, mutta Hän on kiinnostunut kaikesta, mistä me olemme kiinnostuneita), niin minä teen sinusta rikkaan. Minä johdatan
sinua kaikissa elämäsi asioissa, niin taloudellisissa
kuin hengellisissäkin asioissa. En ole rikkautta vastaan lasteni elämässä, mutta ahneutta vastaan kylläkin.”
Hän on toiminut elämässäni aivan sanomallaan
tavalla. Hän on tehnyt minusta rikkaan.
Olenko miljonääri? Ei sana rikas sitä tarkoita.
Se tarkoittaa, että tarpeemme ovat täytetyt, varastomme ovat täynnä, meillä on yltäkylläisesti.
Omistan enemmän kuin kyllin, sillä olen oppinut
seuraamaan Hengen johdatusta, joka on tullut sisäisen todistuksen kautta.
Samoin Hän on tekevä sinulle, jos opit kuuntelemaan sisäistä todistuksen ääntä. Hän sanoi minulle
näyssä: ”Mene nyt ja kerro kansalleni, kuinka
Henkeni haluaa johdattaa heitä.”

Tunnustus: Jumalan Henki johdattaa minua kaikilla
elämäni alueilla. Hän johdattaa minua hengellisissä
asioissa. Hän johdattaa minua taloudellisissa asioissa. Kuuntelen sisäisen todistukseni ääntä.

HEINÄKUU 17 Loista lamppuni
”Sillä sinä annat minun lamppuni loistaa; Herra,
minun Jumalani, valaisee minun pimeyteni.”
Ps. 18:29
Joskus ihmisillä on sisäinen todistus, mutta he
eivät huomaa tai tunnista sitä.
Rukoillessani kielillä seurakuntani sunnuntaisten
päiväkokousten puolesta, rukousaiheeksi sisimmässäni nousi seurakunta, jossa aikaisemmin olin toiminut pastorina. (Muista, että rukoillessasi kielillä,
henkesi rukoilee, ja ihmisen henki on Herran
lamppu.) Noin kuukauden kuluttua sanoin: ”Herra, tarkoittaako tämä sitä, että minun tulisi palata
takaisin tuohon seurakuntaan? Jos tarkoittaa, niin
puhu siitä vaimollenikin. Hänkin osaa kuunnella.”
Eräänä päivänä sanoin vaimolleni: ”Kultaseni,
jos Herra puhuu sinulle jostakin, niin kerrothan
minulle.” Odotin sen jälkeen noin kuukauden ennen kuin kysyin: ”Onko Herra puhunut sinulle
mistään?”
Hän vastasi: ”Jos Hän on, niin en ole huomannut sitä.”
Kävin suoremmin asiaan ja sanoin: ”Onko Herra puhunut sinulle mitään palaamisesta — ?”
”Voi”, hän sanoi, ”luulin aivan, että se olin
vain minä, joka sitä ajattelin.”
Tarkastelkaamme tätä vastausta. Jos hän sanoessaan ”minä” tarkoitti omaa lihaansa, niin ajatus ei
olisi ollut oikea. Mutta jos hän tarkoitti todellista
sisäistä ”minäänsä”, joka on Herran lamppu, niin
silloin vastaus ei olisi hänestä itsestään vaan Herrasta, joka valaisee lampun!

Tunnustus: Herra antaa lamppuni loistaa. Hän valaisee minut.

HEINÄKUU 18 Sisäinen varmuus
” ’Minä opetan sinua ja osoitan sinulle tien, jota sinun tulee vaeltaa; minä neuvon sinua, minun silmäni sinua vartioitsee.’ Älkää olko niinkuin järjettömät
orhit ja muulit, joita suitsilla ja ohjaksille, niiden valjailla, suistetaan …”
Ps. 32:8, 9
Tiesin sisäisen todistuksen kautta, että minun oli
palattava tuohon seurakuntaan. Tiesin myös, että
vaimoni oli saanut asiasta sisäisen varmuuden.
Mutta odotin kuitenkin, että Herra puuttuisi
asiaan vielä jollakin ”yliluonnollisella” tavalla.
(Olin silloin vasta 23-vuotias.) Halusin Jumalan antavan minulle vielä sanan, kielet ja selityksen, profetian tai vaikkapa kirjoituksen taivaalle: ”MENE
TAKAISIN TUOHON PAIKKAAN.”
Niinpä rukoilin ja paastosin kolme päivää. Kolmantena päivänä oli polvillani ja rukoilin, kerjäsin
ja huusin Herran puoleen, kun en tiennyt parempaa keinoa, ja sanoin: ”V-o-i, r-a-k-a-s J-u-m-al-a.
Ja Hän vastasi minulle ja sanoi, että Hän johdattaa niin sisäisen äänen kuin sisäisen todistuksenkin
kautta, ja lisäsi: ”Nouse ylös siitä ja lopeta tuollainen käytös.”
Nousin ylös ja sanoin: ”Herra, jos Sinä vain antaisit jonkin yliluonnollisen merkin, niin minusta
tuntuisi paljon paremmalta.”
Hän vastasi: ”Sinulla on jo kaikki, mitä aion sinulle antaa. Et tarvitse mitään merkkiä. Et tarvitse mitään kirjoitusta taivaalle. Et tarvitse kielillä
puhumista ja sen selitystä. Et tarvitse mitään profetiaa. Tiedät sisimmässäsi, mitä sinun tulee tehdä.
Joten tee se!”
Tunnustus: Ymmärrykseni silmät valaistaan. Tiedän
sisimmässäni, mitä minun tulee tehdä. Jumala johdattaa minua ihmeellisen sisäisen todistuksen kautta.
Ja minä kuuntelen.

HEINÄKUU 19 Sisäiset merkit
”Kuka on pannut viisautta sisäisiin osiin tai kuka on
antanut sydämelle ymmärrystä?”
Job 38:36 engl. käänn.
Jumala johdatti meidät muuttamaan Tulsaan 60-
luvun loppupuolella sisäisen todistuksen kautta.
Kotimme oli ollut Dallasin esikaupungissa Garlandissa Teksasissa 17 vuoden ajan, eikä meillä ollut
mitään aikomusta muuttaa sieltä. Itse asiassa, koska evankelioimistyömme kasvoi, olimme suunnitelleet muuttavamme koko kotimme toimistoksi, joka meillä tuolloin oli vajassa ja autotallissa, ja
olimme jopa ajatelleet rakentavamme lisätiloja
tontillemme tarpeen mukaan.
Jouduin Tulsaan työmatkalle. Eräs ystävä, jonka luona yövyin, sanoi minulle: ”Veli Hagin, sinun tulisi muuttaa Tulsaan asumaan. Minulla on
paikkakin katsottuna sinulle. Veli T.L. Osbornin
vanha toimistorakennus on myytävänä, ja minua
on pyydetty myymään sitä. (Monet olivat yrittäneet ostaa sen, mutta kaupoista ei tullut vain mitään, ja niin se seisoi tyhjänä.) Tule, haluan näyttää sen sinulle.”
Totta puhuakseni en todellakaan ollut siitä kiinnostunut. Mutta ajattelin vain kohteliaisuudesta
mennä sitä nyt katsomaan.
Sillä hetkellä, kun astuin tuohon rakennukseen
- vaikka en sanonut ystävälleni sanaakaan – sisimmässäni tuntui aivan siltä, kuin joku olisi painanut soittokelloa tai kääntänyt summeria. Joskus
tuntuu tältä. Summeri soi hengessäni aivan sisimpiäni myöten. Tätä on vaikea kuvata, mutta tiedät sen sisimmässäsi.

Tunnustus: Pyhä Henki asuu hengessäni. Viisaus on
sisäisissä osissani. Ymmärrys on sydämessäni. Kuuntelen sydämeni ääntä.

HEINÄKUU 22 Opi kuuntelemaan
”Mutta kun hän tulee, totuuden Henki… tulevaiset hän teille julistaа.”
Joh. 16:13
Eräs pastoriystäväni joutui vajaan kymmenen
vuoden aikana kolmeen vakavaan auto-onnettomuuteen. Ihmisiä kuoli. Hänen vaimonsakin melkein kuoli, ja hän itse loukkaantui vakavasti. Mutta Jumala nosti ja paransi heidät molemmat. Kun
pastori kuuli minun opettavan näistä asioista, hän
sanoi: ”Veli Hagin, olisin voinut säästyä noilta kaikilta onnettomuuksilta, jos vain olisin kuunnellut
sisäistä vaistoani ja todistustani.”
Ihmisten on tapana sanoa: ”En ymmärrä, miten
tämä saattoi tapahtua sellaiselle hyvälle uskovalle.
Hän on saarnamies.”
No niin, hänen tulee kuunnella henkensä ääntä,
aivan kuten sinun tulee kuunnella oman henkesi
ääntä.
Ihmiset haluavat sysätä nämä asiat Jumalan vastuulle sanoen, että Jumala salli näin tapahtuvan.
Mutta aivan kuten tämä pastori kertoi minulle:
”Jospa olisin kuunnellut sisäistä todistustani, joka
tiesi, että jotain oli minulle tapahtumassa, ja olisin
vain odottanut ja rukoillut sen sijaan, että sanoin:
” ’Minulla on nyt kiire, en ehdi rukoilla!’ .”
Jos me vain odottaisimme, Jumala voisi näyttää
meille edeltä asioita, ja sillä tavalla välttyisimme
paljosta pahasta. Mutta älkäämme marisko ja valittako menneistä epäonnistumisistamme. Ottakaamme tulevista tilaisuuksista vaarin ja katsokaamme,
ettei näin enää tapahdu. Oppikaamme kehittämään henkeämme ja kuuntelemaan sitä.

Tunnustus: Olen kasvamassa henkitietoiseksi ihmiseksi. Kehitän henkeäni. Kuuntelen sen ääntä.

HEINÄKUU 24 Numero 2 Sisäinen ääni
”Minä sanon totuuden Kristuksessa, en valhettele -
sen todistaa minulle omatuntoni Pyhässä Hengessä.”
Room. 9:1
Henki johdattaa meitä ensisijaisesti sisäisen todistuksen kautta. Toiseksi Hän johdattaa meitä sisäisen äänen kautta.
Sisäisellä ihmisellä on ääni aivan niin kuin ulkonaisella ihmisellä. Me kutsumme tätä ääntä omaksitunnoksi. Joskus sitä kutsutaan vaistoksi, sisäiseksi johdatukseksi, sisäiseksi todistukseksi jne. Mе
kutsumme tätä ääntä pieneksi, hiljaiseksi ääneksi.
Se ei ole Jumalan Hengen ääni puhumassa meille
- Pyhä Henki puhuu arvovallalla. Pieni, hiljainen
ääni on meidän oman henkemme ääni. Henkemme saa sen kyllä Pyhältä Hengeltä, joka asuu meissä.
Esimerkiksi heinäkuun 19. päivän kohdalla kertomassani tapauksessa, jolloin astuin mainittuun
toimistorakennukseen, sisäisenä todistuksena aivan
kuin summeri alkoi soida sisimmässäni. Tiesin
tämä on se rakennus! Mutta en halunnut kuunnella
henkeni ääntä. Kun vaimoni kysyi talosta, vastasin: ”Me jäämme tänne, emmekä muuta minnekään.” Mutta kun menin sänkyyn, en saanut unta.
Omatuntoni soimasi minua. Henkeni tiesi, etten
ollut kuunnellut sitä.
Joten sanoin: ”Herra, inhimillisesti katsoen en
halua muuttaa sinne. Mutta jos se on, mitä Sinä
haluat, niin en halua olla esteenä.” Sen jälkeen sisimmässäni kuulin pienen, hiljaisen äänen sanovan: ”Minä annan sinulle tuon rakennuksen, saat
nähdä minun tekevän sen.” Hämmästyisit, jos kuulisit, miten Jumala antoi sen.

Tunnustus: Kuuntelen henkeni ääntä.

HEINÄKUU 27 Pyhä Henki ei syytä
”… jos sydämemme syyttää meitä, niin Jumala oоn suurempi kuin meidän sydämemme ja tietää kaikki.
Rakkaani, jos sydämemme ei syytä meitä, niin meillä
on uskallus Jumalaan.”
1 Joh. 3:20, 21
Syyttääkö Pyhä Henki sinua, jos kristittynä toimit väärin?
Ei! Se on oma henkesi, joka syyttää sinua.
Tämä meidän tulee painaa mieleemme. Emme
ole sitä vielä oppineet, koska meitä on opetettu
väärin. Pyhä Henki ei syytä sinua. Miksi ei? Koska Jumala ei syytä sinua. Lue, mitä Paavali kirjoitti kirjeessään roomalaisille. Hän kysyi: Kuka on
se, joka syyttää? Syyttääkö Jumala? Ei! Jumala on
se, joka vanhurskauttaa.
Jeesus sanoi, että ainoa synti, josta Pyhä Henki
tuomitsee maailman, on Jeesuksen hylkäämisen
synti (Joh. 16:7—9).
Olen itse saanut todeta, että kun en huomaa totella, Pyhä Henki järjestää toisen mahdollisuuden,
toisen ulospääsyn tilanteeseen. Hän lohduttaa minua, Hän auttaa minua. Hän ei tuomitse minua.
Huomaa, että se on oma omatuntosi, henkesi
ääni, joka syyttää sinua, kun et huomaa totella.
Henkesi ilmoittaa sinulle heti, kun olet tehnyt
jotain väärin.

Tunnustus: Henkeni on Jumalasta syntynyt. Se saa
ravintonsa Hänen Sanastaan. Pyhä Henki asuu hengessäni. Sen vuoksi se on turvallinen opas. Kun henkeni varoittaa minua väärästä, niin tottelen sitä välittömästi. Sillä jos sydämeni ei syytä minua, minulla
on uskallus Jumalaan.

Poimin muutamia kohtia kirjasta ”Uskon ruokaa kesän jokaiselle päivälle”

Raamattu sanoo, että usko on luja luottamus siihen, jota toivotaan, ojentautuminen sen mukaan,
mikä ei näy. Ilman todellista päämäärää sinun uskosi ei voi kehittyä.
Minä opin tämän läksyn kaksikymmentä vuotta sitten, aloittelevana saarnaajana.
Minä pidin kokouksia eräässä amerikkalaisessa teltassa. Meillä ei ollut penkkejä, vaan kansa istui kaislamatoilla.
Siihen aikaan minulla ei ollut minkäänlaisia tuloja, joilla olisin elänyt. Minulla on tapana sanoa, että
minä olin hyvin hengellinen siihen aikaan, sillä minä paastosin ja rukoilin niin paljon.
Paastoamiseni ei varsinaisesti johtunut siitä, että olin niin hengellinen, vaan siitä, että minulla ei ollut yksinkertaisesti mitään syötävää. Minä asuin pienessä vuokraamassani huoneessa. Minulla ei ollut pöytää, ei tuolia eikä mitään muitakaan huonekaluja.
Mutta kerran kun istuin lukemassa Raamattua, minä koin Jumalan sanan valtavalla voimalla. Minä ajattelin, että koska minä olen Jumalan, kuninkaitten Kuninkaan, herrojen Herran poika, niin silloin minun täytyy saada tuoli ja pöytä!
Jouduin useasti myös kulkemaan pitkiä saarnamatkoja, joten tarvitsin todella myös polkupyörän. Mutta minulla ei ollut yhtään rahaa. Minä polvistuin ja rukoilin.

Isä, anna minulle pöytä, tuoli ja polkupyörä.Minä uskoin, että tulisin saamaan rukousvastauksen, ja ylistin siitä Jumalaa.
Kuukausi kului. Kaksi kuukautta kului – kolme,neljä, viisi… Ei vieläkään mitään vastasta. Olin hyvin pettynyt. Minä kysyin Jumalalta:
Jumala, mikä on vikana? Etkö ole kuullut rukoustani? Minä uskoin ja rukoilin mutten saanut minkäänlaista vastausta. Minähän tiedän, että Sinä et koskaan valehtele, minä tiedän, että Sinä tulet vastaamaan minulle, mutta jos Sinä et vastaa rukoukseeni ennen kuin minä olen kuollut, niin silloinhan minulla ei ole mitään hyötyä pyytämistäni asioista. Jumala, kuinka minä voin saarnata evankeliumia, kun minä itse en saa kokea, että kannattaa uskoa? Ja sitten minä istuin siinä ja itkin.

Äkkiä minä tunsin ihmeellisellä tavalla PyhänHengen läsnäolon. Minä kuulin sielussani hiljaisenäänen:
Minun poikani. Minä olen kuullut rukouksesi, ja Minä lähetän rukousvastauksen.
Mutta missä ovat pöytä, tuoli ja polkupyörä?-
Minä vain odotan, kunnes sinä tarkemmin määrittelet toivomuksesi rukouksessasi.
Monet lapsistani rukoilevat niin ympäri pyöreitä ja heikosti muotoiltuja rukouksia, että Minä en voi niihin vastata.
Sinä pyysit pöytää, tuolia ja polkupyörää. On olemassa tusinoittain pöytiä, tuoleja ja polkupyöriä.
Minkälaisen pöydän ja tuolin haluat saada? Ja minkälaisen polkupyörän pitää olla? Kun sinä menet
tavarataloon, sinä et kai sano: ”Lähettäkää kotiini pöytä, tuoli ja polkupyörä.”
Minä tahdon, että sinä tarkemmin määrittelet toivomuksesi.
Tämän Jumala paljasti minulle, kun rukoilin. Minä ymmärsin, että tässä kohtaa rukouksessani oli
mennyt väärin, niinpä polvistuin ja rukoilin:

Isä, vedä viiva kaikkien aikaisempien rukousteni yli. Minä aloitan alusta.
Ja sitten minä näin silmissäni täsmälleen, minkälaisen pöydän minä halusin saada.
Sen pitäisi olla filippiiniläistä mahonkia. Minä näin silmissäni myös tuolin.
Sen pitäisi olla terästä, ja siinä pitäisi olla pyörät, niin että voisin istua ja liikkua sillä.
Entäs polkupyörä? Oli olemassa polkupyöriä, jotka oli valmistettu Koreassa tai Japanissa, ja ne olivat aika
heikkoja rakenteeltaan. Mutta minä halusin saada vahvan polkupyörän, joten pyysin amerikkalaista.
Minä näin kaiken niin kirkkaasti ja minä annoin Herralle niin selvän kuvauksen, että Hän ei voinut käsittää sitä väärin.
Kuinka onnellinen olinkaan ja kuinka ylistin Jumalaa! Seuraavana aamuna nousin ylös ennen puolta
viittä mennäkseni varhaiseen rukouskokoukseen, iIlalla olin ollut täynnä uskoa ja luottamusta, aamulla
kaikki oli kuin poispyyhkäisty. Nukkuessani oli tapahtunut jotakin; olin kadottanut uskoni.

On eri asia alkaa uskoa kuin säilyttää usko siksi, kunnes saa vastauksen.
Monet ihmiset tulevat kirkkoon ja kokevat, kuinka usko syttyy heidän sydämissään.
Mutta heti kun he astuvat ulos kirkosta, katoaa usko.
Minä sanoin: Jumala, kuinka minä voin säilyä uskossa?
Aukaisin umpimähkään Raamatun. Katseeni osui Room. 4: 17:een, jossa puhutaan,
kuinka Jumala tekee kuolleet eläviksi ja kutsuu olemattomat, ikäänkuin ne olisivat.
Pyhä Henki antoi minulle ihmeellisen oppitunnin siitä, että kun ihminen on kunnolla alkanut uskoa,niin hänen pitää kutsua olemattomat asiat esille,kuin ne olisivat.
Minä sanoin sen tähden: ”Minulla on se!” ja niin minä menin ja saarnasin ihmisille ja aloin puhua niistä asioista, joita olin pyytänyt, kuin minulla jo olisivat ne. Minä sanoin: Minulla on pöytä, tuoli, ja minulla on polkupyörä!
Ja ne ihmiset, jotka asuivat slummikortteleissa, aivan kauhistuivat.
Kuinka tuo köyhä saarnaaja on voinut tulla varakkaaksi yhdessä yössä?

Lapset seurasivat minua jumalanpalveluksen jälkeen sanoen:
Näytä meille polkupyörä ja pöytä ja tuoli! Minä tunsin itseni hyvin onnettomaksi. Minä rukoilin:
Herra, Sinähän tiedät, että minulla ei ole mitään, mitä näyttää heille. Ja tämähän ei ollut minun ajatukseni kertoa heille tästä asiasta. Sinähän sanoit, että minun pitäisi tehdä niin. Nyt Sinun täytyy auttaa minua! Ja äkkiä minulle kirkastui.
Minä sanoin lapsille.
Tulkaa huoneeseeni!
Mutta missä on pöytä, tuoli ja polkupyörä?
he ihmettelivät astuessaan sisälle.
Saanko kysyä teiltä erästä asiaa? kysyin. -
Kuinka kauan te olette olleet äitinne vatsassa, ennen kuin te synnyitte maailmaan?
Yhdeksän kuukautta, eräs lapsista vastasi.
Mutta etkö ollut jo silloin kasvava olento, niin kuin olit syntymäsi jälkeenkin?
Kyllä toki, minuahan vain ei nähty silloin kun olin äidin vatsassa, mutta kasvoin siellä joka tapauksessa.

No niin, sitten näytän teille tuolin ja pöydän ja polkupyörän. Eilen illalla polvistuin ja rukoilin näiden asioiden puolesta,
ja silloin ne luotiin minuun uskossani ja mielikuvitusmaailmassani. Ja kun aika on kypsä, ne tulevat syntymään.

Lapset nauroivat katketakseen.
Ja kun he sitten myöhemmin tulivat kirkkoon jumalanpalveluksiin,
heillä oli tapana kysyä: No, kuinka menee?
Mutta minä ylistin Jumalaa varmana siitä, että jotain oli kehittymässä uskoni voimasta.
Vaikka ihmiset eivät voinet nähdä sitä, se todella kasvoi yhä enemmän.
Kuusi kuukautta myöhemmin, eräänä sateisena päivänä, kun en voinut mennä ulos työhön, pyysi
eräs amerikkalainen perhe minua auttamaan tavaroittensa pakkaamisessa. He matkustaisivat kotiin
Amerikkaan. Koska minä halusin saada hiukan ylimääräistä rahaa, lupasin mennä auttamaan heitä.
Kulkiessani heidän autotallinsa läpi tunsin äkkiä,
kuin jokin olisi liikkunut sisimmässäni. Kun katselin oikealle, huomasin, että siellä oli minun polkupyöräni!
Minä menin polkupyörän luo, otin kiinni ohjaustangosta ja sanoin:
Onko tämä todella se päivä? Tämä pyörä on minun!
Sitten menin ylös rappuja ja autoin heitä pakkaamisessa. Äkkiä herra Johnson ja hänen rouvansa alkoivat puhua polkupyörän myymisestä. Mutta minä ajattelin sydämessäni: ”Ei, ei, te ette voi myydä sitä. Minähän olen saanut sen ja kantanut sitä
kuusi kuukautta. Se on minun!” Minä uskoin ja rukoilin. Rouva Johnson huomasi, että rukoilin. Hän tuli luokseni ja sanoi:
Etkö sinä tarvitsisi polkupyörää? Etkö voisi ostaa tätä? Minä ajattelin, että miksi ostaisin sen, minähän olen kantanut sitä kuusi kuukautta. Mutta minä sanoin: Minulla ei ole rahaa. Silloin rouva Johnson meni miehensä luo sanoen:
Emmekö voisi antaa polkupyörää tälle köyhälle saarnaajalle? Hänhän kävelee mailikaupalla kutsumassa ihmisiä jumalanpalveluksiin. Mutta te tiedätte kuinka yksitotisia miehet voiva toisinaan olla.
Ei, ei käy päinsä, mies sanoi. – Me tarvitsemme rahaa ostaaksemme uuden polkupyörän saavuttuamme Amerikkaan.
Mutta minä tiedän erään asian, nimittäin sen, että kun mies ja nainen alkavat keskustella jostakin asiasta, nainen voittaa.
Minä tunnen hyvin tarkkaan länsimaisen psykologian! Kun mies Idässä sanoo: ”Minä olen perheen pää”,
hän tarkoittaa sitä todella. Hän on se, joka määrää! Kaikki muut saavat totella häntä! Mutta minä
alan hiljalleen ymmärtää, että asia on hieman toisin läntisellä pallonpuoliskolla. Kun mies sanoo:
”Minä olen perheenpää”, sanoo vaimo: ”Tietenkin sinä olet! Mutta minä olen kaula, ja minä voin kääntää päätä, minne haluan.”
Rouva Johnson siis käänsi miehensä pään. Mies sanoi: Saarnaaja Cho, sinä saat polkupyörän!
Ryntäsin alas rappuja polkupyörän luo. Se oli minulle kovin kallisarvoinen. Minä en osannut ajaa
sillä vaan kannoin sen olkapäilläni. Ja niin juoksin se olkapäilläni kotiin. Kun olin vienyt sen huoneeseeni, ryntäsin ulos huutaen:

Tulkaa katsomaan! Minä olen synnyttänyt sen polkupyörän! Kansaa kerääntyi joka suunnalta. He puistivat päätään sanoen:
Se toimii, se toimii! Mutta sitten he lisäsivät: Missä ovat pöytä ja tuoli? Sinunhan piti saada ne myös, eikö niin?
Siinä te olette oikeassa! minä sanoin. – Ja niin ryntäsin takaisin Johnsonien luo.
Älä tule takaisin! sanoi herra Johnson. – Sinähän viet pois kaiken, mitä meillä on…
-Ei, minä olen tullut tänne auttaakseni teitä. Kun minä aukaisin hänen työhuoneensa oven,
näin jotain. Siellä olivat minun pöytäni ja minun tuolini! Pöytä oli suurenmoinen. Se oli tehty filippiiniläisestä mahongista.
Tuoli oli erään tunnetun japanilaisen liikkeen valmistama. Kun vedin auki kirjoituspöydän laatikon, minä löysin nipun konekirjoituspaperia, täytekynän ja herätyskellon. Niihin aikoihin minulla ei ollut paperia, johon
olisin voinut kirjoittaa saarnojani, ei täytekynää, ei kelloa.
Minulla oli tapana kirjoittaa saarnani vanhojen lehtien marginaaleihin, ja saadakseni jotain,
jolla kirjoittaa, kävelin kaduilla yrittäen etsiä pieniä kynänpätkiä, jotka sitten pidensin laittamalla
palan bambua jatkeeksi.
Kelloa ei minulla myöskään ollut, ja kun oli aika alkaa jumalanpalvelus, kiipesin ylös vuorenhuipulle
ja lauloin kansaa koolle. Toisinaan lauloin tuntikaupalla, niin että lopulta olin aivan käheä.
Nähtyäni hienon paperin, kynän ja kellon työnsin laatikon kiinni ja rukoilin:

Herra, tosin minä en pyytänyt näitä asioita, mutta lisää ne niihin toisiin asioihin, jotka Sinä aiot minulle antaa!
Raamatussahan sanotaan, että Jumala tekee enemmän, niin, paljon enemmän, kuin voimme рууtää tai ajatella.
Sitten paikalle saapui eräs rakennusmestari, joka halusi ostaa kirjoituspöydän ja tuolin.
Hän seisoi siinä ja keskusteli herra Johnsonin kanssa. Minä ajattelin: Hyvä Jumala, nämähän ovat minun tavaroitani.
Äkkiä tulin ajatelleeksi Joosuaa ja Jerikoa, niinpä nousin ylös ja aloin kulkea pöydän ja tuolin
ympäri. Kerran, toisen, kolmannen, neljännen, viidennen, kuudennen, seitsemännen kerran! Samalla hoin:
- Jeesuksen nimessä, nämä ovat minun!
Herra Johnson sanoi: – Pyydämme jotakuta henkilöä säilyttämään näitä tavaroita siksi, kunnes me tulemme takaisin.
Ehkä hän voisi jättää ne raamattukouluun säilytettäviksi. Ei, silloinhan oppilaat voisivat vahingoittaa niitä.
Lähinnä leikillään hänen rouvansa sanoi: Mutta sinähän voit pyytää saarnaaja Chota säilyttämään huonekaluja.
Jaa, mutta hänellähän ei ole mitään paikkaа, jossa säilyttää niitä, sanoi herra Johnson.
Hänellähän tuskin on paikkaa, missä nukkua!
Minä keskeytin:
Onhan minulla paikka, missä nukkua!
Missä?
Pöydällä!
He nauroivat. Sitten he sanoivat:
Tarvitsetko sinä todella tätä pöytää?
Kyllä, tarvitsen.
Sitten sinä saat sen. Vie se kotiin!

Kun kannoin kotiin pöytää ja tuolia, tunsin itseni miljonääriksi. Minä koin, että Jumalan sana on tosi!
Ja minä tiesin, että mikäli minulla on selvä päämäärä rukoillessani, niin silloin Jumala vastaa.
Sen jälkeen en ole koskaan rukoillut heikkoja, määrittelemättömiä rukouksia.
Ennen kuin alan rukoilla, näen aina kirkkaasti ja selvästi sisäisin silmin sen asian, jonka puolesta alan rukoilla,
niin että Jumala ei käsitä väärin rukousaihettani.

Puhu tälle vuorelle
LINDA FORRESTER
Linda ja John (Woody) Forrester asuvat Milpi- tasissa, Kaliforniassa, San Franciscon lähden kaak­koispuolella Monument Peakin juurella sijaitsevalla asuntoalueella. Woody toimii tietokoneen ohjelmoit­sijana läheisessä San Josen kaupungissa. Heillä on kaksi tytärtä, Teresa ja Nanci.
Vuori on ollut aina samassa paikassa. Se seisoo kuin yksinäinen muistomerkki kohoten puolen mai­lin korkeuteen San Franciscon lahden syvänteestä. Talvisin sen huippu on joskus lumen peitossa; ke­sällä se on osittain ruskean ruohon peittämä. Su­mu tai pilvet estävät usein meitä näkemästä sitä vajaan kymmenen mailin päässä tasangolla sijaitse­vasta kodistamme. Mutta se on kuitenkin aina pai­kallaan, häämöttäen yllämme.
Lahden eteläisen seudun alkuperäiset asukkaat näyttävät pitävän vuoren olemassaolon itsestään selvänä. Sade syövyttää sitä. Aurinko kuivattaa sen paljaita rinteitä. Harvat uskaliaat kiipeävät sen huipulle. Mutta kaiken kaikkiaan se vain on pai­kallaan ja tulee aina olemaankin. Mikään ei voi lii­kuttaa sitä. Se on kuin sairaus. Siitä lähtien kun Aadam teki syntiä, sairaus on seurannut meitä. Ih­minen on oppinut elämään sen kanssa. Jotkut yrit­tävät kätkeä sen pilviin aivan kuin sitä ei olisi ole­massakaan opettamalla, ettei ole mitään sairautta. Toiset eivät ota sitä lainkaan huomioon, toivovat vain, ettei se tule heidän kotiinsa. Monet ovat yrit­täneet voittaa sen lääketieteen ja tutkimustyön kautta. Melkein kaikki hyväksyvät sen kuitenkin, samoin kuin he hyväksyvät vuoren, joka hallitsee elämän maisemaa ja kieltäytyy tottelemasta niitä, jotka haluaisivat heittää sen mereen.

Minä lukeuduin niihin, jotka pelkäävät sairautta ja yrittävät olla välittämättä siitä. Perheemme jäsenet eivät tavallisesti sairastuneet. Jos he sai­rastuivat, me löysimme aina jonkin pistoksen tai pillerin, joka toi avun. Mutta kun Nanci sairastui, kävi toisin.
Nanci, viidentoista kuukauden ikäinen pienokaisemme, oli ollut energinen lapsi siitä lähtien, kun hän oli alkanut kävellä. Oikeastaan hän ei koskaan kävellyt — hän juoksi. Sitten hän oli alkanut käyt­täytyä oudosti. Hän oli kaatuillut kovasti, ja jokai­sesta kaatumisesta jäi ruma mustelma. Mustelmat säilyivät, niin että tytön iho oli lopulta aivan täyn­nä niitä ja näytti siltä, kuin hänet olisi piesty pe­rusteellisesti.

Tammikuussa 1970 Nanci sitten heräsi eräänä maanantaiaamuna kovassa kuumeessa. Annoin hä­nelle lasten aspiriinia, mutta seuraavana päivänä kuume oli noin neljässäkymmenessä ja pysyi siellä.
Soitin Woodylle hänen toimistoonsa San Joseen, ja hän käski minun viedä lapsemme Kaiserin sairaalan ensiapuklinikalle Santa Claraan. Nanci oli syntynyt samassa sairaalassa, ja me tunsimme useita lääkä­reitä ja hoitajia.
Nuori lääkäri tutki tytön ensiapuhuoneessa. Hän totesi tulehdusta korvissa ja kurkussa, määräsi lää­kettä ja lähetti meidät kotiin. Kahden päivän kulut­tua Nancin tila oli entisellään, ja minä vein hänet takaisin sairaalaan. Ennen Oilimme aina selviytyneet sairaudesta lääkkeellä. Tällä kertaa se tuntui väijy­vän yllämme voittamattomana.
Viikolla huomasin jotakin muutakin. Nanci oli saanut nivukseensa hyvin pienen kirkkaanpunaisen verirakkulan. Ensimmäisenä päivänä se oli vain nuppineulanpään kokoinen. Nyt se oli kasvanut pik­kusormeni kynnen kokoiseksi. Lääkäri katsoi sitä, sanoi, että se oli todennäköisesti näppylä, johon muodostuisi aikanaan pää, antoi lisää lääkettä ja lä­hetti meidät takaisin kotiin.
Lauantaiaamuna olin melkein paniikin vallassa. Lääkkeistä huolimatta Nanci oli sairaampi kuin koskaan. — Meidän täytyy viedä hänet uudestaan sairaalaan, Woody sanoi.
Teresa istui takaistuimella ja minä pitelin Nan- cia sylissäni, kun me ajoimme Santa Claraa kohti. Aina ennen Nanci oli liikehtinyt levottomana. Tänä aamuna hän makasi liikkumattomana käsivarsilla­ni; hän oli liian heikko edes valittamaan. Hänen ihonsa oli kuumeinen.
Tohtori Feldman suoritti lyhyen tutkimuksen huolestuneen näköisenä. — Tämän lääkityksen olisi pitänyt saada kuume laskemaan. Eikä tuo hänen ni­vuksessaan oleva haava näytä ollenkaan hyvältä.
Viekää hänet yläkertaan verikokeeseen ja tulkaa sitten takaisin tänne odottamaan.
Tohtori Feldman tuli luoksemme laboratorioko­keiden jälkeen. Näin hänen kasvoistaan, että hän oli huolestunut. — Nanoilla on paha anemia, hän sanoi. — Jättäkää hänet sairaalaan.
Olin huojentunut. Olin pelännyt, että he antaisi­vat hänelle lisää pillereitä ja siirappia ja lähettäisi­vät meidät tiehemme. Anemia ei kuulostanut kovin pahalta, ja minä olin iloinen, että he aikoivat pitää tytön sairaalassa. Tuntui liian pelottavalta ottaa vastuu hyvin sairaan lapsen hoitamisesta itselle.
Lastentautien osastolla oli Nancin oma lääkäri, tohtori Catilleen 0’Brien, joka oli hoitanut häntä hänen syntymästään asti. — Suoritamme iltapäiväl­lä täydellisen tutkimuksen, hän sanoi. — Ei teidän tarvitse täällä odottaa. Voitte tulla takaisin noin kuuden aikaan illalla katsomaan häntä.
Jätimme Teresan naapurimme hoivaan ja pala­simme sairaalaan. Järkytyin, kun astuin Nancin huoneeseen. Hän makasi selällään vuoteessaan. Mo­lemmissa käsivarsissa oli letkut. Hänen silmänsä olivat kiinni.
Tohtori CTBrien ilmestyi ovelle. — Linda, tahtoi­sin tavata sinut ja Woodyn toimistossani. Olemme saaneet joitakin tuloksia kokeista.
Tunsin sydämeni takovan kurkussani, kun seura- simme häntä käytävää pitkin. 0’Brien viittasi mei­tä istuutumaan pienessä toimistossaan. Minä mel­kein huusin pelosta, kun näin kyyneleet hänen sil­missään.
— Teidän poissa ollessanne Nancin nenästä vuoti verta, ja sitten hän ulosti kahdesti puhdasta verta. Emme ole aivan tarkoin selvillä, mikä häntä vaivaa, mutta kysymyksessä on jompikumpi näistä kahdes­ta: joko laajalle levinnyt syöpäkasvain, jota ei voi­da hoitaa, tai leukemia.
Kuulin Woodyn vetävän ilmaa sisään hampaitten­sa välistä. Tartuin häntä kädestä ja tunsin, että hän alkoi vapista. — Voi, ei, hän änkytti. — Voi, ei­hän! Halusin itkeä, mutta Woody oli jo murtunut. Tiesin, että toisen meistä oli pysyttävä vahvana. Katsoin tohtori 0’Brieniä.
— Kaikki merkit viittaavat leukemiaan, hän sa­noi. — Teemme luuydinkokeen aivan kohta, mutta te voitte mennä ensin katsomaan häntä, jos haluat­te.
Käännyin Woodyn puoleen. — Ole hyvä ja soita pastori Langhoffille. Kysy, voiko hän tulla. Omi­tuista, että me olimme eläneet niin kuin monet muutkin aivan kuin Jumalaa ei olisi olemassakaan. Ja sitten kun joudumme vastatusten kuoleman kanssa, me pyydämme hengellistä apua.
Minut oli kasvatettu roomalaiskatolilaiseksi. Kun avioeroni jälkeen tapasin Woodyn, päätimme tehdä kompromissin hänen uskonsa ja minun uskoni välil­lä ja liittyä luterilaiseen kirkkoon Milpitasissa. Kä­vimme harvoin jumalanpalveluksissa. Emme tien­neet paljon mitään Jumalasta. Emme koskaan lu­keneet Raamattua emmekä rukoilleet. Mutta kun jouduimme kasvokkain kuoleman kanssa, me kut­suimme ainutta sellaista tuntemaamme henkilöä, jo­ka luullaksemme tunsi Jumalan — pastori Langhoffia Reformoidusta luterilaisesta kirkosta.
Pastori Langhoff oli vanhahko mies ja oli itsekin ollut sairaana. Itse asiassa hän nousi vuoteesta tul­lakseen luoksemme sairaalaan tuona iltana. Hän palveli meitä kuin isä lapsiaan ja oli kanssamme, kun hoitaja tuli noutamaan Nancia luuydinkokeeseen.
Tiesin, mitä he tekisivät. Olin nähnyt sen pitkän neulan, jonka he pistivät lonkkaonteloon imeäkseen sieltä luuydintä. Seisoin väristen, kun kuulin lapsen kauhistuttavat huudot.
Woody ja pastori olivat menneet käytävään kes­kustelemaan. Olin yksin huoneessa, kun tunsin ensi kertaa elämässäni Jumalan läsnäolon, koin, että Jumalan Poika oli luonani. En ollut milloinkaan kohdannut Jeesusta Kristusta. Minä vain tiesin Hä­nestä jotakin, en edes kovin paljoa. Mutta Jeesus Kristus oli hetken huoneessa kanssani.
Puolen tunnin kuluttua tohtori 0’Brien tuli takai­sin. — Valitettavasti, hän sanoi, — se on selvästi leukemia.
Aloin itkeä murtuneena, mutta kun huomasin Woodyn tuskan, minä pakotin itseni kestämään. Minulla ei ollut ketään muuta, johon olisin turvau­tunut. Tohtori 0’Brien sanoi, että me voisimme viipyä niin kauan kuin halusimme, mutta minulla oli hirvittävä tunne, että Nanci kuolisi tuona yönä, enkä minä tahtonut olla silloin paikalla. Halusin juosta. Mutta minne voit juosta, kun vuori ympä­röi sinua joka puolella?

Lähdimme sairaalasta ja ajoimme kotiin. Kuu oli juuri nousemassa Monument Peakin takaa, joka ko­hoaa talomme itäpuolella. Nancin sairaus oli kuin tuo jämerä vuori. Sille sai huutaa, sitä sai potkia, kaivaa, sen sai räjäyttää dynamiitilla. Mutta siinä se vain seisoi, liikkumattomana.
Naapurimme soitti heti kun pääsimme sisään. — Miten Nanci voi? hän rupatteli iloisesti. — Toivot­tavasti hän on kunnossa.
— Eikä ole! minä huusin puhelimeen. — Hänellä on leukemia.
Toisessa päässä oli pitkään hiljaista. Sitten kuu­lui hiljaa: — Haluatteko että tulemme teille?
— Emme, sanoin ja sain vähitellen, itsehillintäni takaisin. — Meidän täytyy saada olla kahden kes­ken. Jos voitte pitää Teresan tämän yön, niin näem­me sitten aamulla.
Vietimme illan kotona, yhdessä mutta yksin. Me halusimme turvautua toisiimme, mutta kun kaikki pinnallisuus oli riisuttu pois, me huomasimme, että me emme edes tunteneet toisiamme. Olimme kaksi yksinäistä kuolevaista mahdottoman tilanteen edes­sä.
Kuljin puolipimeässä talossa huoneesta toiseen it­kien. Seisoin pitkään Teresan huoneen ovella kat­sellen hänen valkoista sänkyään lavendelinsinisiä seiniä vasten. Rankaisiko Jumala minua, koska mi­nä olin eronnut? Teresa oli ensimmäisestä aviolii­tostani. Ottaisiko Jumala Nancin pois rangaistak­seen minua? — Miksi, Jumala? Miksi? minä itkin. — Miksi Sinä olet tehnyt tämän pienokaiselleni ? Hän on niin avuton. Hän ei kykene puolustautu­maan. Miksi olet niin julma, että kidutat meitä tällä tavalla?
Käännyin ja menin Nancin huoneeseen. Kuu hei­jasti vuorenhuipun kirkkaan keltaiseen huoneeseen, joka oli nyt kovin hiljainen ja autio. Vuode oli vie­lä sijaamatta aamun jäljiltä. Poimin lattialta pienen kumisen ankan. Painoin sitä, ja se vihelsi. Muistin ne sadat kerrat, jolloin Nanci oli puristanut sitä kylvyssä ja kikattanut, kun vihellys sai veden pulppuamaan ja poreilemaan. Panin kumiankan hellästi hoitopöydälle ja otin turkispeitteisen vaaleanpunai­sen possun. Kosketin sen sivussa olevaa pientä vetoavainta, ja sisältä kuului hitaasti muutamia vai­keroivia säveliä: — Kun oksa katkeaa, kehto pu­toaa … ja… lapsi… putoaa… maahan…
Minä parkaisin ja hoipuin keittiöön. Woody istui pöydän ääressä ja tuijotti pimeään. Kello oli mel­kein kolme aamuyöllä. Nukkuminen oli mahdoton­ta.

— Meillä on oltava toimintasuunnitelma, Woody sanoi. Hänen sanansa kuulostivat mekaanisilta ja sisällyksettömiltä. — Meidän on oltava myönteisiä. Me emme saa antaa oman mielialamme vaikuttaa Nanciin. Vaikka me olisimmekin luhistumassa si­säisesti, meidän on esiinnyttävä hänen tähtensä hy­myilevinä.
— Miten tyhjää, minä ajattelin. — Miten epäai­toa. Eikä meillä kuitenkaan ollut mitään muuta. Sovimme, että menettelisimme näin.
Seuraavana aamuna, sunnuntaina, palasimme sai­raalaan. — Hän on hirvittävän sairas, tohtori 0’Brien myönsi. — Mutta hän on pieni, ja se on hä­nelle eduksi. Todennäköisesti saamme taudin ly­hyessä ajassa lievenemään väliaikaisesti. Mutta tei­dän ei kuitenkaan pidä elätellä turhia toiveita,
— Kuinka kauan? kysyin.
— Jos onnistumme heti saamaan taudin lievene­mään väliaikaisesti, hän saattaa elää kaksikin vuot­ta, tohtori 0’Brien sanoi toivorikkaasti. — tällaiset lapset kuitenkin kestävät tavallisesti vuoden verran ja huononevat sitten hyvin nopeasti.
Me menimme katsomaan Nancia. Hänelle annet­tiin juuri verensiirtoa. Stanfordista oli tulossa he­matologi avustamaan lopullisessa diagnoosissa.
Meille kerrottiin, mitä oli odotettavissa. Lisää luuydinkokeita, lisää verensiirtoja.
— Miten he kuolevat, kun he kuolevat? minä än­kytin. Kun esitin kysymyksen, tajusin, että olin jo muuttanut Nancin mielessäni esineeksi, persoonatto­maksi kolmanneksi persoonaksi, joka valmistui ka­toamaan lopullisesti.
Tohtori 0’Brien oli hyvin ystävällinen. — Taval­lisesti kun pieni lapsi kuolee leukemiaan, kuoleman aiheuttaa halvaus. Hän saattaa joutua vähän kärsi­mään, mutta todennäköisesti hän menee nopeasti.

Olimme käyneet Woodyn kanssa asuntoalueellam­me kokoontuvassa terapiaryhmässä. Avioliittomme oli ollut karikkoinen, ja me olimme yrittäneet löy­tää apua tältä erityiseltä humanismin tasolta. Eräs ryhmään osallistuva pariskunta kuuli Nancinsta ja soitti meille. Heidän pikku tyttärensä oli juuri kuol­lut leukemiaan, ja he halusivat tulla tapaamaan meitä ja kertomaan kokemuksistaan.
Se oli hirvittävää, mutta me sanoimme, että mei­dän oli tarpeen kuulla kaikki, niin että olisimme valmistautuneet, kun kuoleman hetki koittaa. Paris­kunta kertoi meille kaikki yksityiskohdat: miten lääkkeet olivat pöhöttäneet heidän lapsensa, miten häneltä oli lähtenyt tukka, miten hän oli kärsinyt suunnatonta tuskaa ja lopulta kuollut. He kertoivat, mitä oli odotettavissa keskinäisissä suhteissamme ja suhteissa perheen muihin jäseniin. Mitään toivoa herättävää ei sanottu.

Lääkärit olivat vähitellen saaneet hallintaansa Nancin raivoavan leukemian. Toisella viikolla se oli saatu tilapäisesti lievenemään lääkkeiden avulla, kunnes tauti pääsisi valloilleen ja seuraisi lopullinen kuolemaan johtava kohtaus. Mutta verirakkula, jota
sanottiin nyt verihaavaksi, oli kasvanut, niin että se peitti Nancin nivustaipeen toisen puolen koko­naan. Lääkärit sanoivat, että se oli leukemian ”se­kundäärinen seuraus” ja sisälsi mikrobin, joka voi­si tappaa lapsen. Ja ironista kyllä, ainoa lääkitys, joka voi parantaa siitä, oli tuhoisa useimmille leu­kemiapotilaille.
Eräänä iltana istuimme Woodyn kanssa keittiön pöydän ääressä sen jälkeen, kun Teresa oli mennyt nukkumaan. Olimme itkeneet itsemme loppuun, ja minä sanoin viimein: — Woody, kokeillaan Juma­laa?
— Tarkoitatko, että haluat viedä hänet uskollaparantajan luo? mieheni kysyi moittivasti.
— En varmastikaan, minä sanoin närkästyneenä. — He ovat puoskareita.
Woody oli ymmällä. — Minä luulin, että sinä sa­noit haluavasi kokeilla Jumalaa.
— Minä tarkoitan rukousta, sanoin.
— Mutta minä en osaa rukoilla.
— En minäkään, sanoin. — Mutta meidän on teh­tävä jotakin.
Woody nyökkäsi. Tartuin häntä kädestä ja sanoin takerrellen muutamia sanoja: — Jumala, anna hei­dän löytää jotakin, millä he voivat hoitaa häntä.
Se oli horjuva alku — aivan samaa, kuin olisi paiskannut vierinkivisoraa vuorta kohti siinä toi­vossa, että se juoksisi tiehensä. Mutta se oli alku kuitenkin, ja kun me seuraavana aamuna menimme sairaalaan, tohtori 0’Brien hymyili ensimmäisen kerran.
— Hyviä uutisia, hän sanoi. — Stanfordissa on löydetty lääkettä haavan hoitamiseen. Se on pienoi­nen ihme.
Kirurgi avasi Kaiserissa rakkulan, ja sen jälkeen Nanci sai muutamien viikkojen ajan tuskallista hoi­toa. Mutta hän oli kuitenkin paranemaan päin.
Tämä ensimmäinen kokemus rukouksesta sai mi­nut vakuuttuneeksi siitä, että oli saatavissa enem­män voimaa kuin olin tajunnut. Aloin rukoilla joka päivä, ennen kuin menin katsomaan Nancia.
Sitten tapahtui jotakin muuta. Eräs naapuri sa­noi kerran keskusteltuamme muista asioista: — Linda, Jumala rakastaa sinua, ja Hän rakastaa Nancia.
— Raamattu on täynnä kertomuksia siitä, miten Jeesus paransi sairaita, hän jatkoi. — Siinä kirkos­sa, johon minä kuulun, ei välttämättä uskota, että Jeesus parantaa vieläkin, mutta minä uskon. Minä uskon, että jos Jumala kerran rakastaa, niin Hän kykenee parantamaankin. Hänen sanansa olivat kuin kynttilä pimeässä huoneessa. Minä hapuilin sitä kohti.
Useita vuosia sitten, avioeroni aikoihin, olin ti­lannut Raamatun. Ajattelin siihen aikaan, että Raa­mattu tuottaisi talossa onnea. Nyt aloin ymmärtää, että Raamattu oli paljon enemmän kuin hyvän on­nen taikakalu. Menin makuuhuoneeni laatikolle, löy­sin sen ja lupasin itselleni, että lukisin luvun päi­vässä Luukkaan kirjasta lähtien.
Melkein heti mieleeni muistui menneisyydestä eräs jae. En tiennyt, mistä se löytyisi, tai edes sitä, oliko se Raamatussa. Mutta se soi mielessäni uu­destaan ja uudestaan päivästä toiseen: ”Sitä, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos.” Lisäsin rukousaikaani.

Kävin Nancin luona sai­raalassa joka aamu, ja lounaan jälkeen luin luvun Raamatusta ja rukoilin, ennen kuin Teresa tuli
koulusta. Siitä tuli merkityksellinen hetki päiväoh­jelmassani.
Eräänä iltapäivänä naapurini kysyi, olinko mil­loinkaan kuullut Kathryn Kuhlmanista. — Hän us­koo ihmeisiin, hän sanoi.
Katsoin häntä. — Älä vain sano, että sinä uskot uskollaparantajiin, minä sanoin pisteliäästi.
Naapuri hymyili lempeästi. — Miksi et kuuntele hänen radio-ohjelmaansa, ennen kuin tuomitset hä­net?
Uskoin naapuria ja tulin seuraavana päivänä sai­raalasta ajoissa kuullakseni kello yhdentoista lähe­tyksen. Pidin kuulemastani. Neiti Kuhlman puhui kokemuksesta, jota kutsuttiin ”uudeksisyntymäksi”. Vaikka minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, mistä hän puhui, se kuulosti jotenkin todelta. Pidin erikoisesti naisen myönteisestä, iloisesta luonteesta. Monet ystäväni olivat kielteisiä. Eräs pastori, jonka kanssa olimme puhelleet sairaalassa, sanoi jopa, että ”kuolema on kaikkein hienoin pa­rantuminen”. Tarvitsin myönteistä ääntä, joka oh­jaisi minua valoa kohti eikä pimeyteen.
Kuunneltuani eräänä päivänä puolen tunnin oh­jelman avasin Raamattuni luikeakseni yhden luvun Luukkaasta. Se sattui olemaan kertomus Jeesuksen Kristuksen ristiinnaulitsemisesta. Lukiessani minul­le vaikeni hämmästyttävä totuus. Jeesus Kristus kuoli puolestani. Juuri minun syntini veivät Hänet ristille. Hän kuoli, koska Hän rakasti minua. Aloin itkeä ja nyyhkyttää. — Voi, Jumala, minä olen pa­hoillani, että Sinun oli kuoltava minun tähteni.
Ja kuitenkin kun sanoin nuo sanat, tunsin sisäi­sen olemukseni muuttuvan riemukkaan keveäksi. Kokemus oli samanlainen kuin hyvän viinin aiheuttama juovuttava tunne, mutta minä koin sen hen­gessäni enkä vatsassani. Yhtäkkiä tiesin, mitä se oli. Minä olin syntynyt uudesti. Istuin olohuoneen vihreällä sohvalla huutaen ja nauraen ja itkien yh­tä aikaa. — Kiitos Jumala, että pelastit minut. Mi­nä rakastan Sinua! Olen tiennyt vuosikausia, että Sinä kuolit syntieni tähden. Nyt minä tiedän, että Sinä kuolit minun puolestani.
Sinä hetkenä aloin elää. Olin uusi luomus. Kaikki muuttui ympärilläni. Samaan aikaan Nancin paran­tuminen lakkasi olemasta pieni pimeässä huoneessa lepattava kynttilä — siitä tuli valtava valopallo, ai­van kuin itse aurinko, joka täytti olemukseni. Se oli mahdollista. Jumala voisi parantaa hänet.

Seuraavina päivinä jatkoin Luukkaan kirjan luke­mista, ja sen jälkeen luin Johanneksen kirjaa. Puo­len päivän aikaan eräänä päivänä, kun olin kuunnel­lut neiti Kuhlmania ja rukoillut, minä otin Raama­tun ja luin Johanneksen kuudetta lukua. Ja siellä se oli — se jae: ”Sitä, joka minun tyköni tulee, mi­nä en heitä ulos.”
Sen myötä paljastui jotakin muutakin, niin hät­kähdyttävää, että olin varma, ettei kukaan ollut ai­kaisemmin ymmärtänyt sitä. Uudessa Testamentis­sa ei kerrottu missään, että Jeesus olisi lähettänyt pois jonkun, joka tuli Hänen luoksensa saamaan terveyden. Hän paransi heidät kaikki!
Se näytti mahdottomalta. Kaikki — lääketieteen asiantuntijat ja ystäväni, jotka olivat menettäneet lapsensa — sanoivat, että Nanci kuolee. Ei ollut toivoa. Ja kuitenkin sisälläni orasti elämäni kärven­tyneestä erämaasta usko. Se oli yhtä pieni kuin si­napinsiemen, mutta se oli olemassa. Tiesin, että minun oli yhtä mahdotonta uskoa Nancin parantu­miseen kuin puhua vuorelle ja käskeä sitä hyppää­mään San Franciscon lahteen. Mutta eikö Raamattu sanonut, että Jumalalle on kaikki mahdollista? Ta­kerruin siihen kiinni.
Päätin luottaa Häneen, sittenkin, vaikka en ym­märtänyt sitä eikä se kuulostanut ymmärrettävältä. Jumalan olisi annettava Nancille uusi veri, uusi luuydin hänen luihinsa. Mutta minä päätin luottaa Hänen sanaansa, huolimatta siitä, mitä ihmiset sa­noisivat.

— Isä, minä rukoilin, — Sinä olet luvannut, että sitä, joka Sinun luoksesi tulee, Sinä et heitä ulos. Minä tulen Sinun luoksesi tämän tarpeen kanssa. Minä uskon, että Sinä pysyt sanassasi. Niin yksin­kertaista se oli. Nyt minun tarvitsi vain odottaa.
Viiden viikon kuluttua lääkärit antoivat meidän viedä Nancin kotiin. — Hän ei ole kunnossa, he va­roittivat meitä. — Eikä hän tule olemaankaan. Jos teillä on oikein hyvä onni, hän saattaa elää vielä puolitoista vuotta. Mutta sen jälkeen leukemia vie voiton lääkkeistä.
Nancin ensimmäiset päivät sairaalasta päästyä olivat kovia. Kaksi päivää sen jälkeen kun toimme hänet kotiin, hän sai verta vuotavia haavoja huu­liinsa. Nämä levisivät pian hänen suuhunsa, ikeniin- sä ja kurkkuunsa. Lääkärit määrittivät sen tuliro­koksi, mutta tilanteen tekivät pulmalliseksi hänel­le antamamme lääkkeet, jotka saattoivat aiheuttaa samanlaisia oireita. Nancin nivuksessa oleva kädenkokoinen märkähaava kuivui vähitellen, mutta se oli puhdistettava kolmesti päivässä vetyperoksidil­la. Puhdistuksen jälkeen meidän oli sidottava hänet selälleen jalat ja kädet levälleen ja pidettävä lämpo-
lamppua avoimen haavan päällä, niin että se kui­vaisi.
Sairaanhoitaja kävi kaksi kertaa viikossa autta­massa, ja tilanne kävi vähitellen hiukan paremmak­si. Kuuden viikon kuluttua Nanci pääsi vähän liik­kumaan itsekseen, mutta hän oli yhä sairas pikku tyttö.
Tämä oli kovaa Woodylle. Hän ei voinut olla huo­maamatta minussa tapahtunutta suurta muutosta, eikä hän ymmärtänyt sitä. — Kultaseni, sinun on oltava varovainen, hän varoitti. — Sinulla ei ole va­raa innostua tällä tavalla. Kun Nanci kuolee, sinä varmasti romahdat.

— Sinä et ymmärrä, sanoin hänelle. — Nyt minä voin hyväksyä hänen kuolemansa — jos hän kuo­lee. Minä tiedän, että Jumala on minun kanssani ja hänen kanssaan. Mutta minä uskon kuitenkin, että Jumala parantaa hänet.
— Toivon, että minäkin voisin uskoa sen, Woody sanoi, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. — Kunpa voisinkin.
Eräänä iltapäivänä naapurini soitti, että Kathryn Kuhinaan oli tulossa Los Angelesiin pitämään ihmekokousta. Hän antoi minulle puhelinnumeron, josta voisin tiedustella asiaa.
Varauksista huolehtiva nainen sanoi, että edesta­kainen lento Los Angelesiin maksaisi seitsemän­kymmentä dollaria. Meillä ei ollut silloin rahaa, mutta hän sanoi panevansa nimemme seuraavan kuukauden eli kesäkuun listalle siltä varalta, että saisimme rahat.
Naapurin teini-ikäinen tyttö Janet oli ollut lap­senhoitajanamme aivan Nancin vauvaiästä lähtien. Tiistai-iltaisin Janetin kotona kokoontui joukko tei­ni-ikäisiä. Kun he saivat tietää, että me aioimme viedä Nancin Kathryn Kuhlmanin kokoukseen, he halusivat tukea meitä rukouksessa.
Seuraavana tiistai-iltana vein Nancin Janetin ko­tiin, jonne oli kerääntynyt yli sata nuorta tutki­maan Raamattua. He sopivat, että he kokoontuisi­vat Janetin kotiin paastoamaan ja rukoilemaan si­nä sunnuntaina, jolloin meidän oli määrä mennä Los Angelesiin. Hekin uskoivat, että Jumala paran­taisi Nancin.
Viikkoa ennen sitä, kun meidän oli määrä mat­kustaa, minä ajoin Fremontiin kristilliseen kirja­kauppaan. Eräs ystävä oli maininnut useita kirjoja, jotka hän toivoi minun lukevan, muun muassa kak­si Kathryn Kuhlmanin kirjaa Uskon ihmeisiin ja Jumala voi. Kaupassa ollessani selasin muovisia raamatunlukumerkkejä ostaakseni yhden Raamattu­ni väliin. Palasin moneen kertaan yhteen tiettyyn merkkiin ja lopulta ostinkin sen huomaamatta sen taakse painettua raamatunjaetta.
Kotimatkalla minut valtasi yhtäkkiä toivotto­muus. Minkälainen hullu minä Olinkaan? Kaikki sa­noivat, että Nanci oli ”parantumaton”, ja täällä mi­nä vain ostelin kirjoja, säästin rahaa lentolippuja varten ja suunnittelin vieväni hänet Los Angelesiin saakka sellaisen naisen johtamaan ihmekokoukseen, jota en ollut koskaan nähnytkään. Aloin itkeä.
Kääntyessäni moottoritieltä Dixon Landingkadulle katsoin ylöspäin. Näin vuoren häämöttävän ylä­puolellani. Se oli enemmän kuin saatoin kestää.
Kun itkuni viimein laantui, etsiskelin viereiseltä istuimelta paperinenäliinaa. Sitä tehdessäni sor­mukseni tarttui pienen kirjanmerkin nuoraan. Vil­kaisin muoviin kirjoitettua raamatunjaetta. Saatoin tuskin uskoa silmiäni: Jos teillä olisi uskoa sina­pinsiemenenkään verran, niin te voisitte sanoa tälle vuorelle: ” Siirry täältä tuonne?’, ja se siirtyisi, ei­kä mikään olisi teille mahdotonta (Mt 17: 20).
Katsoin vuorta ja hymyilin kyynelteni läpi. — Väisty tieltäni, vuori. Nanci paranee.

Saatoin tuskin tajuta Shrine Auditoriumiin ko­koontuneen joukon suuruutta. Meidät ohjattiin istu­maan permannolle. Oli lämmin, kun me tulimme, ja minä riisuin kengät Nancin jalasta ja pyysin Woodya pitämään niitä. Nanci oli ollut kärttyinen lento­koneessa. Hän ei ollut saanut nukkua ja väänteleh­ti levottomana, kun kävimme istumaan. Woodykin oli levoton.
— Kyllähän tämä sinulle sopii, hän sanoi, — mut­ta minä luulen, etten minä kestä neljää tuntia kir­kossa istumista.
Kokous alkoi, ja mahtava kuoro puhkesi laula­maan. Sitten neiti Kuhlman esitteli Dinon. Rakastan musiikkia, ja minua viehätti tämä nuori komea kreikkalainen, joka käsitteli flyygelin koskettimia kuin enkeli harppua.
Mutta Nanci ei ollut kiinnostunut. Hän liikehti levottomana. Kun oli aivan hiljaista ja Dino hyväi­li flyygelin koskettimia höyhenenkevyesti, Nanci al­koi itkeä. Käytävältä kurottautui heti vahtimestari meitä kohti. — Rouva, teidän täytyy viedä lapsi ulos. Hän häiritsee muita.
— Viedä hänet ulos, minä ajattelin närkästynee­nä. — Me olemme säästäneet kaksi kuukautta pääs­täksemme tänne, ja nyt minut käsketään ulos. Katsoin Woodya. Hän nyökkäsi. — Etkö voisi käydä kävelemässä hänen kanssaan? hän kuiskasi. — Tule sitten takaisin.
Kiukkuni nousi, mutta minä purin huuliani ja kompuroin käytävälle. Astelin eteisaulaan hämilläni ja suuttuneena.
Nanci oli melkein kahden vuoden ja painava kan­nettava, mutta minä kuljin edestakaisin, kunnes hän rauhoittui. Sitten palasin paikalleni. Muutaman minuutin kuluttua hän alkoi jälleen hälistä. Ja vah­timestari ilmestyi jälleen paikalle. Tällä kertaa hän ei ollut kovin ystävällinen. — Rouva, hän sanoi an­karasti, — monet ovat tulleet tänne kaukaa ja kiel­täytyneet paljosta päästäkseen tulemaan. Teidän on vietävä lapsi ulos. Minäkin olin tullut kaukaa. Aloin väitellä, mutta vahtimestari antoi minulle pienen merkin peukalol­laan aivan kuin sanoen: — Ulos! En halunnut jär­jestää kohtausta, joten otin Nancin syliini, kompu­roin polvien ja jalkojen ylitse ja suuntasin takaisin eteisaulaan. Olin raivoissani.
— On tämäkin muka kristillinen kokous, mumisin ovella seisovalle miehelle. — Ihmiset ajetaan tie­hensä sairaan lapsen kanssa parantumiskokouksestakin. Kumma kokous! Kävelin aulassa kantaen Nancia. Hänen kenkänsä olivat Woodylla, enkä minä halunnut laskea häntä likaiselle lattialle. Istuin rappusilla. Kävin naisten­huoneessa. Kuljin edestakaisin. Mitä enemmän kä­velin, sitä vihaisemmaksi tuli ja sitä levottomam­pi Nanci oli. Tämä ei kerta kaikkiaan tuntunut oi­kealta. Oilimme säästäneet rahaa. Ja minähän olin halunnut nähdä Kathryn Kuhlmanin. Nyt kuitenkin Woody, joka ei ollut edes halunnut tulla kokouk­seen, istui mukavasti paikallaan sillä aikaa, kun minä olin ulkona.
Lopulta istuuduin jälleen rappusille. — Hyvä on, Jumala, minä sanoin kiukussani, — jos Sinä aiot tehdä sen, niin Sinun on tehtävä se jonain toisena päivänä.
Minä antauduin.
Saatoin päätellä salista kuuluvista äänistä, että parantumiset olivat alkaneet. Juuri silloin eteisau­lan poikki käveli keski-ikäinen nainen. Hän säteili iloa. — Mitä te tarvitsette? hän kysyi.
Nyökkäsin Nancia kohti, joka vääntelehti sylissä­ni. — Hänellä on leukemia, sanoin. — Me emme voi olla kokouksessa, koska hän häiritsee muita.
Nainen vain hymyili säteilevästi. — Rakas Jee­sus, me vaadimme tälle lapselle terveyttä. Sitten hän alkoi kiittää Jumalaa. — Kiitos, Herra, että pa­rannat tämän lapsen. Minä ylistän Sinua siitä, että teet hänet terveeksi. Tulkoon kaikki kunnia Sinulle.
— Ohoh, onpa tämä paikka täynnä tärähtäneitä tänään, ajattelin. Mutta en päässyt pakoon naisen rakkautta ja iloa. Hän uskoi, että Nanci parani. Katkeruuteni ja suuttumukseni alkoi vähitellen hä­vitä, ja kun hän seisoi kädet koholla ylistäen Juma­laa, oma uskon sinapinsiemeneni alkoi palata.
— Sisällä tapahtuu paljon, hän sanoi. — Miksi et­te tule seisomaan tähän ovelle? Tästä voitte nähdä, ja jos lapsi käy levottomaksi, te voitte siirtyä au­laan.
Saatoin tuskin uskoa näkemääni. Lavan molem­milta puolilta nousi pitkä jono ihmisiä. Kaikki to­distivat, että he olivat parantuneet.
Nanci, joka oli rimpuillut käsivarsillani, rauhoit­tui. Hän sanoi kerta toisensa jälkeen: ”Hallelu­ja!” .
Halleluja? Mistä hän oli tuon sanan siepannut? Me emme totisesti käyttäneet sitä kodissamme. En­kä ollut kuullut kenenkään kokouksessa sanovan si­tä. Nancin sanavarasto oli rajoittunut sellaisiin sa­noihin kuin ”äiti”, ”isä”, ”kuuma” ja ”ei”.
— Minä menen takaisin paikalleni, sanoin vieres­säni olevalle naiselle. Selkääni särki, kun olin pidel­lyt Nancia niin pitkään, ja minä olin väsynyt minua kohdanneisiin vastuksiin. Ryömin jälleen polvien ja jalkojen ylitse ja lysähdin viimein Woodyn viereen.
Hetken kuluttua Nanci oli unessa sylissäni. Kuuntelin neiti Kuhlmanin ilmoittavan parantumisia, joi­ta tapahtui eri puolilla salia.
— Lonkka. Joku paranee vakavasta lonkkaviasta.
— Parvekkeella joku paranee selkävaivasta.
— Sydänvika…
— Leukemia…
Leukemia! Olin melkein unohtanut kaiken tämän keskellä perimmäisen syyn, jonka vuoksi olimme kokouksessa.
— Leukemia. Joku paranee tällä hetkellä leuke­miasta, neiti Kuhlznan toisti.
Silloin tiesin. Se oli Nanci. Aloin itkeä.
En halunnut itkeä. Olin luvannut itselleni, että py­syisin hyvin järkevänä, vaikka Nanci paranisikin. Mutta en voinut olla itkemättä. Katsoin Woodya. Hän katsoi suoraan eteenpäin, mutta kyyneleet va­luivat hänen silmälasiensa alta.
Yhtäkkiä Nanci potkaisi aivan odottamatta mi­nua vatsaan. Lujasti. Hänen päänsä oli vasemman kyynärvarteni mutkassa ja minä pidin häntä itseäni vasten. Tartuin hänen jalkoihinsa, ettei hän enää
potkaisisi minua, mutta sitten tunsin potkaisun uu­destaan. Tällä kertaa huomasin, että hänen jalkansa eivät liikkuneet. Voimakas isku oli peräisin hänen ruumiistaan, hänen sisältään.
Katselin hänen kasvojaan, jotka olivat tavallisesti hyvin kalpeat. Nyt ne olivat punakat, hehkuvat ja hikipisaroiden peittämät. Jotain tapahtui hänen ruumiinsa sisällä. Samaan aikaan minä tunsin ruu­miissani lievää lämpöä ja pistelyä. En pystynyt pi­dättämään itseäni pitempään. — Kiitos, Jeesus. Kii­tos!

Palatessamme lentokentälle emme voineet muuta kuin itkeä. Woody varoitti minua kiihtymästä. — Jos hän on parantunut, aika näyttää sen, hän sanoi viisaasti. Tiesin, että hän on oikeassa, mutta mi­kään ei voinut pidättää ilon kyyneleitäni.
Seuraavana tiistaina menimme tohtori 0’Brienin luo säännölliseen tarkistukseen. Kerroin hänelle kai­ken. Hän kuunteli kärsivällisesti, ja sitten huoma­sin, että hänen silmänsä alkoivat kostua. — Mitä nyt? kysyin.
— Siinä paikassa, mistä te sanoitte potkaisun tul­leen, sijaitsee perna. Ja se on yksi niistä tärkeistä elimistä, jotka liittyvät hänen tautiinsa.
— Luuletteko te, että hän on parantunut? kysyin.
Hän ojensi kätensä ja kosketti käsivarttani ja sa­noi: — Haluan uskoa sen koko sydämestäni.
— Miksi sitten ette usko? kysyin.
— Koska en ole koskaan nähnyt sellaista tapahtu­van, hän sanoi. — On niin kovin vaikea uskoa sel­laista, mitä ei ole aikaisemmin nähnyt tapahtuvan. Kai te ymmärrätte?
Tietenkin minä ymmärsin. Mutta minulla oli nyt silmät, joilla näin. Lähtiessäni sanoin: — Se on kui­tenkin tapahtunut. Se, että emme ole koskaan näh­neet vuoren liikkuvan, ei merkitse sitä, ettei se lii­ku.
Tohtori 0’Brien taputti Nancia olalle. — Ei ole olemassa mitään testiä, joka todistaisi sen nyt. Vain aika näyttää, onko parantuminen todellinen.
Aika on osoittanut sen. Nancin väri parani päivä päivältä. Hänen ruokahalunsa ja elinvoimansa pala­si. Lopetimme lääkkeitten antamisen. Kaikki nel­jän vuoden aikana suoritetut kokeet ovat olleet kielteisiä. Hänen ruumiissaan ei ole minkäänlaista merkkiä taudista.
Niin ihmeellinen kuin Nancin parantuminen onkin ollut, kotimme ja meidän elämämme parantuminen on ollut vielä yliluonnollisempi. Edessämme oli toti­sesti vuoria, joiden olisi täytynyt siirtyä! Tilanne kodissamme oli kuin vuorijono — rosoisia ja kallioi­sia vuoria. Nancin parantumisen jälkeen Woody on ottanut Jeesuksen Kristuksen vastaan henkilökoh­taisena Vapahtajanaan ja me olemme molemmat saaneet kasteen Pyhässä Hengessä. Kodissamme, joka oli menossa avioeroa kohti, vallitsee nyt jumalallinen järjestys.
Ihmeiden vuorijono! Ja kaikki alkoi sinapinsieme­nen kokoisesta uskosta.

Kun taivas laskeutuu alas GILBERT STRACKBEIN
Gilbert ja Arlene Strackbein asuvat viihtyisässä talossa, joka sijaitsee mäntyjen katveessa LAttle Rockissa, Arkansasissa. Gilbert on menestyvä myyntimies eräässä toimistotarvikeliikkeessä. Heil­lä on kolme kaunista tyttöä ja he osallistuvat aktii­visesti uuteen Pyhän Hengen liikkeeseen, joka koskettelee kansaamme. Näin ei kuitenkaan ole aina ol­lut. Tässä Gilin tarina.
Pyrkiessäni kerran myyntitehtäviin yhtiön psyko­logi kysyi: — Miksi te haluatte tämän myyntimie­hen toimen?
— Minä tunnen myyntityön. Olen aina tehnyt sitä, vastasin.
— Sitä on vaikea uskoa, herra Strackbein, psyko­logi sanoi otsaansa rypistäen. — Normaalisti myyn­timiehen täytyy pitää ihmisistä. Mutta tämän testin mukaan te ette pidä edes itsestänne.
Hän oli oikeassa. Minä en todellakaan piitannut
siitä, pidinkö ihmisistä vai en. Myyntimiehenä olin kiinnostunut vain kahdesta asiasta: että saisin ti­lauksen ja pääsisin ulos.
Olin aina vieroksunut ihmisiä. Koska olin kasva­nut ankarassa saksalaisluterilaisessa kodissa Texa­sin eteläosassa, minä en edes puhunut englantia, en­nen kuin menin kouluun. Olin ylpeä perinnöstäni ja tunsin suurta tyydytystä uskoessani, että saksalai­nen ajattelutapani voittaisi kaikki muut mekaniik­kaan, elektroniikkaan ja logiikkaan liittyvissä asioissa. Vuosien kuluessa aloin uskoa, että kykeni­sin kaikkeen, mihin vain ryhdyin. Vaikka hankiakin elatukseni myyntimiehenä, vietin vapaa-aikani työ- vajassani, jossa rakentelin muun muassa laskuko­neita.
Arlene oli yhdeksäntoistavuotias, kun menimme naimisiin. Sen jälkeen kun muutimme New Orleansiin, hän alkoi saada pyörtymiskohtauksia ja hänen tarmonsa heikkoni huomattavasti. Mutta minä kiel­täydyin uskomasta, että hän oli sairas. Minulle sai­raus oli heikkouden merkki. Kun ensimmäinen tyttäremme Denise oli noin kolmen vuoden, päätin, et­tä Arlene tarvitsi toisen lapsen. Se saisi hänen aja­tuksensa eroon hänen niin kutsutuista ongelmistaan ja antaisi hänelle jotain rakentavaa pohdittavaa. Näin minä laskelmoin.
Arlenen raskaus ei kuitenkaan sujunut aivan yk­sinkertaisesti. Alusta alkaen hänellä oli komplikaa­tioita, jotka vaativat lääketieteellistä huomiota. Mu­nuaiset aiheuttivat uhkaavan pulman sekä hänelle että lapselle. Hänellä oli hirveitä kouristuksia sää­rissä, ja keskenmenon välttämiseksi lääkäri määräsikin hänet lopulta vuoteeseen — seitsemäksi kuu­kaudeksi. Minua ärsytti tämä hänen heikkoutensa osoitus niin, että eristäydyin yhä enemmän ja olin mahdollisimman vähän tekemisissä hänen kanssaan.

Vaikka vaimoni kärsi kauhean sairauden ensi vai­heita, minä en tajunnut, että oma hengellinen sai­rauteni oli vielä pahempi. Arlene oli käynyt New Orleansissa metodistikir­kossa. Kirkon naiset käsittivät, että hänen oli kamppailtava vaikeutensa kanssa yksin, ja alkoivat poiketa meillä valmistamassa päivällistä, koska lääkäri oli kieltänyt Arlenea nousemasta vuoteesta muutoin kuin käydäkseen kylpyhuoneessa. Jos joku tuli käymään meillä, kun minä olin kotona, minä menin avaamaan oven ja katosin sitten takaovesta. Niin sietämätöntä kuin minusta olikin, että Arlene oli joutunut vuoteeseen, minua inhotti vielä enem­män, että ulkopuoliset ihmiset sekaantuivat meidän elämäämme yrittäen auttaa. Vaikea raskaus oli vasta alku. Seuraavien vuosien aikana Arlenen tila kävi aina vain huonommaksi — heikkoutta, lihaskouristuksia, munuaistulehduksia, huimausta, näön hämärtymistä. Välillä hän voi pa­remmin, sitten hän kävi taas huonommaksi; joskus hän sai lihasten kehnosta yhteistoiminnasta johtu­via kohtauksia, joista jokainen näytti entisestään­kin kuluttavan hänen voimiaan. Lääkärit eivät kyenneet osoittamaan, missä vika oli, ja minä kiel­täydyin yhä itsepäisesti uskomasta, että häntä vai­vasi jokin.

Eräänä iltana, kun tulin kotiin päivälliselle, pöy­tä oli jo katettu. Jotkut kirkon naisista olivat pis­täytyneet tuomassa aterian, kattaneet pöydän ja lähteneet. Koska Arlene tiesi, miltä minusta tuntui, hän nousi vuoteesta tullakseen istumaan Selmakse­ni. Hän pääsi keittiön ovelle saakka, ennen kuin lu­histui. Hän ei ollut tajuton, mutta vaikutti siltä, kuin kaikki hänen ruumiinsa lihakset olisivat lakan­neet yhtä aikaa toimimasta.
Minä pelästyin. Halusin juosta tieheni, mutta tie­sin, etten voinut jättää vaimoani avuttomana lat­tialle. Nostin hänet ylös, huusin naapuria huolehti­maan kahdesta pienestä lapsestamme ja kiiruhdin sairaalaan.
Ensiapuhuoneessa Arlenea käsitellyt hoitaja alkoi huutaa: — Tohtori, en tunne enää hänen pulssiaan.
Lääkärit riensivät paikalle. Ensiavulla hänen sy­dämensä saatiin jälleen toimimaan. Silloin minä ta­jusin, että vahvana esiintymiseni oli vain ulkokuor­ta. Kun jouduin kasvokkain todella mahdottoman ti­lanteen kanssa, minulla ei ollut vastauksia. Vihasin Arlenea hänen heikkoutensa tähden, mutta vihasin itseäni vielä enemmän, koska en hallinnut tilannet­ta.
Eräänä iltana tulin myöhään kotiin ja löysin Arlenen vuoteesta nukahtaneena. Hänen rinnallaan oli avoin kirja — Kathryn Kuhlmanin kirja Uskon ih­meisiin.*
Puhisin itsekseni kun otin sen, avasin sen ja näin välilehdessä Tom ja Judy Kentin merkinnän. Tun­sin Kentit. Judy oli ollut työssä samassa toimistos­sa Arlenen kanssa, ja Tom opiskeli lääketiedettä Tulanessa. Hänellä oli nyt vastaanotto Kaliforniassa.
Arlene heräsi ja huomasi minut vuoteen ääressä. — Tom lähetti sen minulle, hän sanoi hymyillen ja kirjaa osoittaen. — Hän sanoi, että he rukoilevat Judyn kanssa, että minä saisin kokea parantumisihmeen.

Pudistin päätäni ja ojensin kirjan takaisin. — Miten lääkäri voi uskoa tuollaiseen roskaan?
— Gil, Anlene sanoi, ja kyyneleet tulvahtivat hä­nen silmiinsä. — Älä ryöstä minulta uskoa vain sen vuoksi, ettet sinä usko ihmeitten Jumalaan. Minulla täytyy olla jotakin, johon voin uskoa.
— Usko itseesi, minä sanoin. — Sitä sinä vain tarvitset päästäksesi ylös siitä vuoteesta.
Mutta vaikka Arlene pääsi ylös, hän ei kestänyt jalkeilla. Hän yritti. Hän yritti urhoollisesti selviy­tyä, mutta näytti siltä, että hän päätyi aina sairaa­laan.
Muutimme Little Rockiin, Arkansasiin, jossa otin työpaikan toimistotarvikeliikkeestä. Vapaa-aikanani tein kaiken mahdollisen välttyäkseni ajattelemasta Arlenen rappeutuvaa fyysistä tilaa. Minua kiusasi se, että vaikka lääkärit eivät voineet määritellä hä­nen vaivaansa, hän joutui aina muutaman kuukau­den kuluttua sairaalaan uudelleen tutkittavaksi ja hoidettavaksi.
Kolmannen lapsemme Lisan synnyttyä Arlene al­koi käydä torstai-illan tilaisuuksissa episkopaalisessa Kristus-kirkossa. Wanda Russell, hänen metodis­tikirkossa oleva pyhäkoulunopettajansa, tuli nouta­maan häntä joka torstai ja antoi hänelle kyydin. Minusta se oli joutavaa, mutta tiesin, että Arlenen täytyi päästä vähäksi aikaa muualle kotoa. Niinpä en käynyt vastustamaan — ennen kuin eräänä ilta­na, jolloin hän tuli takaisin tavallista myöhemmin.
— Arlene, miksi sinä haluat mennä episkopaalien kokouksiin? Tässä lähellähän on metodistikirkko.
Arlene käveli sohvan luokse ja istuutui. — Siinä metodistikirkossa ei uskota parantumiseen, hän sa­noi.
— Tarkoitatko sinä, että kuljet parantumiskouksissa? Arlene nyökkäsi.
— Kukaan järkevä ihminen ei usko sellaiseen, mi­nä sanoin. — Se on kaikki taikauskoa. Ehkä minä halua ihmisten näkevän vaimoani noissa poppaporukoissa.

Arlene ponnisteli päästäkseen ylös, mutta hänen jalkansa kieltäytyivät toimimasta kunnolla. — Gil, minä tarvitsen tätä. Ole kiltti äläkä riistä sitä mi­nulta.
— Kuulehan, sanoin ankarasti, — kyllä minä tie­dän nämä asiat. Muistan lapsuusvuosiltani Texasis­ta kotini lähellä sijainneen helluntailaisten kirkon. Meillä oli tapana mennä kurkistelemaan ikkunoista pimeän tultua. Hekin pitivät parantumiskokouksia. Mutta minä en halua vaimoni sekaantuvan sellai­seen touhuun.
— Voi, Gil, Arlene sanoi huulet väristen. — Se ei ole alkuunkaan tuollaista. Pastori Womble uskoo, että Jumala parantaa minut.
— Minä en hyväksy Jumalan vetämistä mukaan näihin asioihin, sanoin. Minua alkoi suututtaa. — Ja tämä parantumistouhu on pelkkää pötyä. Minä kiel­län sinua enää menemästä mukaan.
Arlene nojautui taaksepäin sohvalla ja sulki sil­mänsä. Pienen pienet kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin.
— Sinä tapasit isäni sen jälkeen kun Jeesus oli tullut hänen sydämeensä. Mutta se mitä minä muistan hänestä lapsuusajaltani, ei ole kovin­kaan karmista. Hän oli alkoholisti. Meillä ei ollut tarpeeksi ruokaa, koska alkoholi oli hänelle tär­keämpää kuin äiti tai minä. Äiti yritti elää hänen kanssaan, mutta lopulta hän kerta kaikkiaan luopui yrityksestä. Me muutimme toiselle puolelle kaupun­kia kuusivuotispäivänäni. Humalapäissään isä yrit­ti rikkoa oven ja viedä minut mukanaan. Me itkim­me ja rukoilimme äidin kanssa toisiimme turvau­tuen sisäpuolella, kunnes hän lähti tiehensä.
— Varttuessani minusta tuntui, että olisi maail­man ihanin asia saada sellainen aviomies, joka rai­kastaa sekä Jumalaa että minua. Minulle taivas oli sama kuin kristitty perhe. Ja minä luulin, että minä olin löytänyt kaiken tämän, kun löysin sinut, Gil. Sitten sinä menit armeijaan, ja kun tulit takaisin, sinä vihasit Jumalaa. En tiedä, mitä tapahtui.
Minuun sattui. — Sinulla on kaikkea, mitä tarvit­set, minä tiuskaisin. — Me asumme mukavassa ta­lossa miellyttävässä ympäristössä. Ansaitsen hyvin, enkä ole milloinkaan kieltänyt sinulta mitään, en edes lääkärinhoitoa. Minun puolestani saat käydä sunnuntaina kirkossa ja vaikka johtaa lastenkuoroakin.
— Kuule, minä en tosiaankaan tarvitse sinua, Arlene sanoi katsoen minua suoraan silmiin. — Pie­nenä tapasin rukoilla, että Herran enkelit suojelisi­vat minua, ja minä tiedän, että he suojelivat. Voit estää minua menemästä parantumiskokouksiin, mut­ta et voi riistää suhdettani Jumalaan. Vain Häntä minä tarvitsen.
Lähdin kiukusta vavisten työpajaani. Kun viimein menin vuoteeseen, kello oli jo yli puolenyön. Vaikka Arlene oli haudannut kasvonsa tyynyyn, kuulin yhä hänen vaimennetut nyyhkytyksensä. Halusin kietoa käteni hänen ympärilleen. Mutta hellyys, lempeys, itku — ne olivat heikkouden merkkejä, ja minut oli kasvatettu olemaan vahva. Nousin aamulla, valmis­tin aamiaisen! ja lähdin sanomatta sanaakaan edes tytöille. Vihasin itseäni sen vuoksi, mutta en osan­nut käyttäytyä muuten.

Vaikka ansaitsin hyvin ja olin saanut useita ylen­nyksiä, olin luhistumassa sisäisesti nopeammin kuin Arlene näytti luhistuvan fyysisesti. Järjestin usean päivän mittaisia ”liikematkoja” kaupungin ulkopuo­lelle. Arlene epäili moraalittomuuttani, mutta minä puolustelin suvaitsevaisuuttani järkeilemällä, ettei hän kyennyt tyydyttämään tarpeitani. Alkoholi rau­hoitti omantuntoni, ja siitä tulikin uskollinen seu­ralaiseni.
Arlenen kunto huononi Lisan syntymän jälkeen. Hän oli ollut sairaalassa yli kaksikymmentä kertaa esimerkiksi virtsatulehdusten vuoksi, mutta tämä oli toisenlaista. Hänen verenpaineensa nousi yli kahdensadan, ja hänen vasen käsivartensa oli osit­tain halvaantunut — hänen kätensä ei suostunut menemään nyrkkiin. Arlenea hoitava lääkäri neuvotteli neurologin kanssa. He puhuivat aivokasvai­men mahdollisuudesta.
Kolme päivää myöhemmin lääkäri sanoi minulle hallissa Arlenen sairaalahuoneen ulkopuolella: — Herra Strackbein, me epäilemme aivokasvainta. Ot­taisimme mielellämme valtimonkuvan, mutta Arle­ne reagoi allergisesti kaikkiin radiologian väriainei­siin. Testi itsessään saattaisi jo tappaa hänet. Tä­mä ei ole mukavaa, mutta meidän on vain odotetta­va ja katsottava, mitä tästä kehittyy.
Nielaisin vaivalloisesti, ja havaitsin, etten voinut katsoa häntä silmiin.
— Me teemme parhaamme ja ilmoitamme teille, jos meidän on leikattava.
Aivokasvainta ei kuitenkaan löytynyt. Sen sijaan diagnoosissa sanottiin, että Arlene kärsi keskusher­moston sairaudesta — joko myasthenia gravisista tai multippeliskleroosista tai molemmista — ja se oli vaivannut häntä vuosikaupalla.

Arlene päästettiin kotiin, mutta hänen oli määrä olla vuoteessa mahdollisimman paljon. Eräänä ilta­na kun katselin televisiota, vaimoni hoiperteli ma­kuuhuoneesta luokseni. Hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat.
— Sinun on parasta pitää minua silmällä, hän sa­noi, — minä vapisen kauttaaltani.
Kun panin käteni Arlenen selkää vasten, tunsin lihasten värisevän kouristuksittain ihon alla. — Pa­ne pitkäksesi ja rentoudu, minä sanoin. — Tunnet kohta olosi paremmaksi.
Arlene loi minuun silmäyksen ja palasi makuu­huoneeseen. Viidentoista minuutin kuluttua kuulin hänen nousevan, menevän kylpyhuoneeseen… ja kirkaisevan. Kun pääsin hänen luokseen, hän maka­si lattialla tajuttomana ja aivan velttona. Kun aloin nostaa häntä, tunsin hänen lihastensa käpristyvän ja rentoutuvan.
Sitten tuli kouristuskohtaus. Arlenen selkä jäy­kistyi ja hänen päänsä vetäytyi taaksepäin. Samaan aikaan hänen ruumiinsa kangistui ja hänen silmän­sä pyörivät. Kieli täytti hänen kurkkunsa niin, että hänen oli vaikea hengittää.
Onnistuin saamaan Arlenen ylös lattialta. Ja yht­äkkiä hän kävi jälleen veltoksi kuin kuollut paino käsivarsillani. Kannoin hänet makuuhuoneeseen ja kutsuin Edna Williamsonin naapuristamme huoleh­timaan lapsista sillä aikaa, kun minä kiidättäisin Arlenen St. Vincentin sairaalaan. Kim laskin kuu­lokkeen, Arlenen ruumis oli jälleen kouristusten val­lassa. Kohtaus kesti noin minuutin verran ja meni sitten ohi. Muutaman hetken kuluttua se alkoi uu­destaan.
Olin saanut Arlenen autoon siihen mennessä, kun Edna tuli. Hänet otettiin sisään sairaalaan. Kaksi päivää myöhemmin tuli lopullinen raportti. Oli ky­symyksessä multippeliskleroosi ja mahdollisesti myastheniagravis.
Kauan sitten olin maininnut Arlenelle: — Jonain päivänä eteeni tulee sellainen asia, josta en selviä itse, ja kun se tapahtuu, minusta tulee parempi ih­minen. Nyt oli tullut tuo hetki. Olin aina kyennyt tekemään kaiken, mihin olin ryhtymyt. Jos tarvit­sin lisää rahaa, saatoin tehdä päivittäin kuusi tun­tia enemmän töitä, mutta se, että minä olin vahva, ei parantanut Arlenea. Minun mahdollisuuteni olivat loppuneet.
Toin Arlenen kotiin ja paikkasin ammattihoitajan, joka oli hänen kanssaan kahdeksan tuntia päi­vässä. Kahden vuoden ajan maksoimme satakolmekymmentäseitsemän ja puoli dollaria viikossa, sen lisäksi lääkelaskun, joka oli melkein yhtä suuri, ja vielä sairaalamatkat. Viimein vakuutusyhtiöstämme soitettiin minulle. He olivat sitä mieltä, että heidän velvollisuutensa olivat loppuneet; tästä lähtien sai­simme tulla toimeen omillamme.
Samanaikaisesti minä olin eristäytynyt melkein tyystin. Arlene oli pyytänyt eroa, ja saksalaiselle tyypillisellä logiikallani minä olin sanonut, etten suostuisi siihen. Monena yönä toivoin, että olisin voinut lähestyä Arlenea ja lohduttaa häntä, sillä hän tarvitsi kipeästi lohdutusta. Miten toivoinkaan, että voisin kietoa hellästi käteni lasteni ympärille ja vetää heidät luokseni. Mutta minä en voinut. Mi­nä olin vahva, itsenäinen, ja muuri, jonka olin ra­kentanut ympärilleni, oli niin luja, etten voinut paeta sen sisältä.
Kun lähdin toimistostani eräänä iltapäivänä, toi­sella puolella käytävää työskentelevä Dick Cross pysäytti minut hissin luona. Dick oli Investors Diversified Services yhtiön (jonkinmoinen sijoitus neuvontatoimisto, suom. huom.) palveluksessa ja sanoi halunneensa keskustella kanssani varojen si­joittamisesta. Minulla ei ollut sydäntä kertoa hänel­le, etten ollut hituistakaan kiinnostunut, joten so­vin tapaamisesta hänen kanssaan kotonani maanantai-iltana seitsemän aikaan. Tiesin, etä Arlene me­nisi tuona iltana saamaan fysikaalista hoitoa, ja laskelmoin, että antaisin Dickin tulla, kuuntelisin mitä sanottavaa hänellä oli ja lähettäisin hänet sit­ten tiehensä.
Kun Dick tuli, minä selitin hänelle nopeasti tilanteemme. Hän valmisteli lähtöä, kun Arlene tuli ko­tiin. Muutaman lyhyen huomautuksen jälkeen Dick sanoi yksikantaan: — Kai te tiedätte, ettei mul­tippeliskleroosia voida parantaa.
— Kyllä minä tiedän sen, Arlene nyökkäsi. — Mutta minä uskon, että Jumala voi parantaa minut.
— Niin minäkin uskon, Dick sanoi.
Seuraavien neljän tunnin ajan Arlene ja Dick kes­kustelivat Jumalan parantavasta voimasta. — Tuo mieshän on hullu, minä ajattelin. — Eivät ihmiset tällaisista asioista puhele, eivät ainakaan järkevät ihmiset. Mutta ei Dick mikään hullu ollut. Hän oli menestyvä sijoitusneuvoja, joka sattui uskomaan Jumalan yliluonnolliseen voimaan. Hän oli vieraana kodissani, ja vaikka halusinkin heittää hänet ulos, minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin istua ja kuunnella.

Arlene tiedusteli Dickiltä tämän henkilökohtai­sia kokemuksia, ja hänen tarinansa oli melkein enemmän kuin saatoin käsittää: Dick oli ollut paljon minun kaltaiseni, niin työhönsä uppoutunut, ettei hän huomannut, että hänen kotinsa oli hajoamassa. Sitten hänen pieni poikansa David joutui vakavaan polkupyöräonnettomuuteen. Pojan tila oli kriittinen, hänen aivoissaan oli veritulppa, Hermokirurgi kut­suttiin tutkimaan häntä ja avustamaan mahdollises­sa leikkauksessa. Röntgenkuvauksen jälkeen David sai kouristuksia ja vaipui koomaan.
— Tiedän, ettet sinä ymmärrä tätä, Dickin vaimo Virginia oli sanonut, — mutta minä olen pyytänyt muutamia ystäviäni rukoilemaan kanssani. Me olemme luovuttaneet Davidin Herralle.
Dick sanoi, ettei hän tiennyt, mistä hänen vai­monsa puhui. Sitten hän muisti, että vuosia sitten Virginia oli tunnustanut olleensa itsemurhan par­taalla, mutta oli käynyt episkopaalisen kirkon parantumiskokouksissa ja vapautunut hengellisesti.
Kohta sen jälkeen kun Virginia oli kertonut rukoussopimuksesta, lääkäri oli tullut aulaan sano­maan, että vaikka David oli tullut tajuihinsa, leik­kaus voisi silti olla välttämätön. Mutta Davidin toi­puminen jatkui. Neljänkymmenenkahdeksan tunnin sisällä kriisi oli ohi. Hän oli parantunut.
Siitä lähtien Dick oli ollut uskovainen. Hänen us­konsa Jumalaan oli kasvanut nopeasti, kun hän oli nähnyt monia muita, jotka olivat parantuneet sa­man rukouksen voiman kautta.

Ellen olisi itse kutsunut Dickiä kotiimme, olisin uskonut, että koko keskustelu oli järjestetty minua varten.
Kuunnellessani Dickiä ja Arlenea aloin tajuta, et­tä yksi ongelmistani oli siinä, että olin aina kärsi­nyt liiallisesta loogisuudesta — minä halusin rat­koa asiat tieteellisesti. Dick taas liikkui aivan toi­sella tasolla — uskon tasolla. Hän yksinkertaisesti hyväksyi asiat uskoen sellaisina kuin ne olivat Kir­joituksissa. Dick Crossille oli tapahtunut jotain. Hän oli ollut kaltaiseni, mutta nyt hän oli vapaa. Hän rakasti ihmisiä. Hän rakasti jopa ihmisiä, joi­ta ei ollut koskaan aikaisemmin tavannut — niin kuin meitä.
Dickin ja Arlenen henkevän keskustelun jatkues­sa minun ajatukseni askarteilivat muualla. Yritin saada selville, loogisesti tietenkin, mitkä minun vaihtoehtoni olivat. Olin tullut omien mahdollisuuk­sieni päähän. Minun oli joko myönnettävä, ettei mi­tään ollut tehtävissä, ja alistuttava Arlenen kuole­maan tai luotettava lääkäreihin tai myönnettävä, että oli olemassa Jumala, joka oli kiinnostunut. En­simmäistä vaihtoehtoa en voinut hyväksyä, toinen oli osoittautunut riittämättömäksi, joten minulle jäi vain kolmas. Miten minun oli meneteltävä sen kanssa?

Dick Cross poikkesi useimmista tuntemistani hen­kilöistä. Hän ei ollut edes maininnut, missä kirkos­sa hän kävi. Hän ei yrittänyt saada meitä liitty­mään mihinkään järjestöön. Hän vain puhui Jeesuk­sesta ja Pyhän Hengen voimasta. Siihen mennessä, kun hän lähti, minä olin päättänyt ryhtyä rehelli­sesti etsimään Jumalan voimaa.
Aloitin seuraavana iltana päivällisen jälkeen lu­kemalla Raamattua. Ainoa Raamattu, jota olin ai­kaisemmin lukenut, oli kuningas Jaakon käännös. Mutta joku oli antanut Arlenelle Living Biblen (va­paasti käännetty nykyenglannin kielinen Raamattu). Vielä pitkään sen jälkeen, kun hän oli mennyt vuo­teeseen, minä selasin sitä yrittäen tarkistaa asioita, joita olin kuullut Dick Crossin mainitsevan.

Alussa ajattelin vain Arlenen parantumista. Mut­ta kun luin enemmän Raamattua, käsitin, että se si­sälsi myös vastauksen minun henkilökohtaisiin tarpeisiini — tarpeisiin, joista en ollut milloinkaan kenenkään kanssa puhunut.
Dick ja Virginia alkoivat käydä meillä säännölli­sesti. Vaikka Dick oli aivan vasta-alkaja kristitty­nä, hän yritti parhaansa mukaan vastata kaikkiin kysymyksiini. Viimein hän ehdotti, että menisimme heidän kanssaan kuuntelemaan Assembly of Godin helluntaikirkossa pidettävää opetusluentoa.
Lapsuudenmuistot tuosta kirkosta olivat elävinä mielessäni; mutta Arlene tahtoi mennä, ja minäkin suostuin lopulta. Sanoin hänelle kuitenkin, että jos hän pyörtyisi lattialle, niin kuin olin nähnyt muiden tekevän tuossa kirkossa, minä aioin kerta kaikkiaan jättää hänet sinne. Ylpeys oli yhä elämäni valtais­tuimella.
Assembly of Godin kirkko oli kovin toisenlainen kuin olin odottanut. Opettajan puhe oli tuona iltana ymmärrettävää. Hän piirsi taululle pienen ympyrän. Hän sanoi sen esittävän kristityn elämää. Saatanan voima ympäröi meitä kaikkialla, hän opetti. Kun me kasvamme Kristuksessa, meidän ympyrämme laajenee ja työntää pimeyden voimia kauemmaksi ja näin me valloitamme saatanalta maaperää, jota se on pitänyt kauan hallussaan. Tämä maaperä si­sälsi hänen mukaansa monia ihmeellisiä asioita, esi­
merkiksi yhteydenpidon Jumalan kanssa, ruumiin ja sielun terveyden.
Olin ajatellut aina, että meidän tehtävämme oli istua pienen ympyrämme sisällä ja ”puolustaa lin­noitusta”. Nyt tajusin, että se puolustavalla kan­nalla onkin ja meidän etuoikeutemme on mennä ja vallata maata. Tämä oli loogisesti ymmärrettävää. Elivät edes helvetin portit voisi voittaa tuon ympy­rän kasvavaa, laajenevaa voimaa.
Tilaisuuden lopussa saarnaaja esitti alttarikutsun. Ennen kuin huomasinkaan, Arlene ja Virginia oli­vat jo menossa eteen. Virginia tuki Arlenea estääk­seen häntä kaatumasta. Minusta alkoi tuntua epä­miellyttävältä. Mutta saarnaaja ei rukoillutkaan, et­tä Arlene parantuisi, vaan laski kätensä hänen pääl­leen ja rukoili, että hän täyttyisi Pyhällä Hengellä. Lähdin heitä kohti, mutta Arlene näytti olevan toi­sessa maailmassa. Virginia piteli häntä (mietin olikohan Arlene kertonut hänelle, että olin uhannut jättää hänet lattialle) ja Arlenen suusta tulvi outo ja melodinen kieli. Logiikkani otti taas vallan ja kieltäydyin hyväksymästä, mitä kuulin. Odotin ja autoin sitten Arlenen takaisin paikalleen. Ylpeys es­ti minua kysymästä häneltä tuosta kokemuksesta. Jumalalla oli vielä murtamista minussa.
Dick ja Virginia alkoivat tuoda meille ”karis­maattisia” kirjoja, toisin sanoen sellaisia, joissa kä­siteltiin parantumista, kastetta Pyhässä Hengessä, Hengen lahjoja ja pelastusta. Yksi näistä oli Kathryn Kuhlmanin kirja Uskon ihmeisiin, eikä Arlenella ollut sydäntä tunnustaa, että hän oli jo lukenut sen vuosia sitten. Koska hänen näkönsä oli kehno, minun oli nyt luettava hänelle ääneen. Jumala käyt­ti miellyttävää tapaa kovan kuoreni murtamiseen.
Eräänä iltana, kun Arlene oli mennyt vuoteeseen, minä istuin lukemassa Raamattua. Oli heinäkuun alkupuoli. Dickin ensivierailusta oli kulunut noin kuukausi. Ilmastointilaite ei toiminut tuona iltana, joten talo oli kuuma — niin kuin vain Arkansasis­sa voi olla. Mutta minä en ollut tietoinen kuumuu­desta; tunsin vain sydämeni epätoivon. Viimein lakkasin lukemasta ja laskin kirjan syliini. — Her­ra, sanoin ääneen, — tarvitsen vähän apua. Niin yk­sinkertaista se oli, mutta se oli ensimmäinen kerta, kun rukoilin apua. Kuitenkin tuosta hetkestä läh­tien asiat alkoivat muuttua.
Kaksi kohtausta oli viedä minulta Arlenen. En­simmäinen oli sydänkatkos, joka melkein tappoi hä­net; sitten sepelvaltimon vajaatoiminta pakotti hä­net toisen kerran sairaalaan vajaan kuukauden si­sällä. Ja kuitenkin tilanne oli alkanut jo muuttua.
Olin käymässä Arlenen luona sairaalassa eräänä sunnuntai-iltapäivänä elokuun keskivaiheilla. Dick ja Virginia tulivat ja toivat mukanaan ystävänsä Leeanne Paynen, joka oli opettanut kirjallisuutta Wheaton Collegessa, Wheatonissa, Illinoisin osaval­tiossa ja tähtäsi nyt toisen arvosanan suorittami­seen. En tiennyt silloin, että he olivat tulleet laskeakseen kätensä Arlenen päälle ja rukoillakseen hänen puolestaan. Koska oli epävarmaa, miten mi­nä suhtautuisin sairaalahuoneessa pidettävään rukoushetkeen, Dick kutsui minut viisaasti alakertaan juomaan kupin kahvia sillä aikaa, kun naiset ”juttelisivat” Arlenen kanssa.
Löysimme pöydän kahviosta, ja Dick kertoi mel­kein heti, että hän oli juuri saanut “kasteen Pyhäs­sä Hengessä”. Hän sanoi sen tapahtuneen unessa ja seuraavana päivänä uudestaan kun hän oli valveilla.
Siitä lähtien hänen elämänsä oli ollut tulvillaan iloa.
Minä en tosiaankaan ymmärtänyt, mitä hän pu­hui. En saattanut ajatella mitään muuta kuin Arlenea viidennen kerroksen huoneessaan ja sitä tosi­asiaa, että vierailuaika päättyisi kohta.
Nousimme hissillä ylös. Arlenen huoneen ovi oli kiinni. Pysähdyin hetkeksi, ennen kuin astuin si­sään. Tuntui oudon hiljaiselta. Tavanomaiset sairaa­lan äänet, hoitajien äänet, kumikenkien vinkuminen tiililattiaa vasten, lääkerattaiden kalina, kovaäänis­ten välittämät kutsut lääkäreille ja sairaanhoitajil­le, toisissa huoneissa olevien radioiden ja televisioi­den äänet olivat kuin imeytyneet suureen tyhjiöön. Tiesin, että Jumala oli suljetun oven takana.
Työnsin oven auki. Arlene lepäsi vuoteella valkoi­sissa sairaalan vaatteissa. Sydänmoniittori oli kiin­nitetty hänen ruumiiseensa. Virginia seisoi vuoteen vasemmalla ja Leeanne sen oikealla puolella. He olivat laskeneet kätensä Arlenen päälle, ja kaikki kolme rukoilivat hiljaa kielellä, jota en ymmärtänyt.
Jokainen karva ihossani nousi yhtäkkiä pystyyn. Katsoin käsivarsiani, joissa karvat törröttivät kuin piikkisian piikit. Onneksi minulla oli lyhyt tukka, sillä tunsin, että tukkanakin oli pystyssä. Oli aivan kuin olisin astunut korkeajännitelinjalle, vaikka en tuntenut kipua — tunsin vain hyvin voimakkaan voimavirran kulkevan ruumiini läpi.
Virginia ja Leeanne lakkasivat rukoilemasta, ja minä saatoin heidät autolle Dickin tykö. Tunsin vie­lä hyvin tuon voiman pistelevän vaikutuksen sisäl­läni, jopa kotiin päästyänikin.

Ensin ajattelin, että olin saanut jonkin kummalli­sen taudin sairaalasta. Tutkin kaikkia löytämiäni lääketieteen sanakirjoja ja toivoin saavani selville, mikä aiheutti tämän pistelyn ja ihokarvojen pys­tyyn nousemisen. En löytänyt mitään. Keskiviikko­na en enää välittänyt siitä, sillä huomasin olleeni viime päivinä onnellisempi kuin koskaan elämässä­ni. Kun istuin tuona iltana lukemassa Raamattua, panin kirjan pois ja puhuin ääneen: — Herra, yritätkö Sinä sanoa minulle jotakin tämän kautta? Jos niin on, niin Sinun täytyy tehdä se sillä tavalla, et­tä minä ymmärrän.
Dick oli kertonut minulle ihmisistä, jotka ”pani­vat Jumalan kokeeseen”. Tämä oli uusi kokemus minulle, mutta minun täytyi saada selvyys. — Her­ra, minä sanoin, — Sinähän tiedät, että minulla on ollut nämä sierettymät niskassani kaksi vuotta. Jos Sinä yrität puhua minulle, niin olisitko hyvä ja pa­rantaisit ne?
Menin vuoteeseen ja kun heräsin seuraavana aa­muna, tunnustelin ensi töikseni niskaani. Haavat olivat poissa — parantuneet. Ensi kertaa elämässä­ni tiesin, tosiaankin tiesin, että Jumala oli todelli­nen — ja että Hän välitti minusta. Kun ajoin par­taani peilin edessä, mieleeni tuli, että jos kerran Jumala kykeni parantamaan sierettymät niskastani. Hän voisi parantaa vaimonikin. Kun aloin tajuta tä­män, olin vähällä silpoa leukani.

Kun ajoin tuona iltapäivänä sairaalan luona pysä­köintialueelle, ihokarvani palautuivat normaaliin asentoonsa. Pistelevä tunne oli poissa. Olin kauhuis­sani ja pelkäsin, että olin tehnyt jotain, mikä ei miellyttänyt Jumalaa, mutta sinä hetkenä kun pysä­köin auton, sain uuden kokemuksen, joka oli voi­makkaampi kuin ensimmäinen. Oli aivan kuin pääl­leni olisi kaadettu sangollinen lämmintä ilmaa. Ei salamoinut eikä jyrissyt, enkä minä kuullut mitään korvillani. Ja kuitenkin syvällä sisimmässäni, jossa­kin missä vain Henki kuulee, ääni sanoi: — Arlene paranee.
Silloin minä tiesin. En epäillyt hetkeäkään. Tie­sin yhtä varmasti kuin jos enkeli olisi ilmestynyt ja istunut autoni konepellille, että Arlene paranee.
Vaikka Arlene oli ollut tähän asti meistä kahdes­ta vahvempi, löysin hänet nyt pahimmassa masen­nustilassa, mitä olin koskaan nähnyt. Lääkäri oli antanut lopullisen lausuntonsa. Epänormaali EKG- kuvio ja sepelvaltimon vajaatoiminta ei aiheutunut multippeliskleroosista. Oli hyvin mahdollista, että vaimollani oli myös myasthenia gravis. Hän oli hei­kompi, hänen näkönsä oli huonontunut ja hänen oli mahdotonta seisoa yksinään. Kaiken tämän keskel­lä minulla oli kuitenkin luja usko. Minä tiesin, että Arlene paranee.
Vaimoni palasi kotiin täysin vuoteen omana, sai­raampana kuin milloinkaan aikaisemmin; hän saat­toi käydä kylpyhuoneessakin vain rajoitetusti. Hä­nen ystävänsäkin, jotka olivat kerran niin toiveik­kaita, vaikuttivat nyt masentuneilta. Hänen tilansa huononi.
Kuukautta myöhemmin puhelin soi toimistossani. Soittaja oli Arlene. — Gil, Kathryn Kuhlman on St. Louisissa ensi tiistaina. Minä haluan mennä sinne.
Logiikkani otti nopeasti hallinnan, ja minä aloin luetella hänelle syitä, miksi hänen oli mahdotonta mennä St. Louisiin. Matkaa oli kuusi ja puoli sataa kilometriä. Little Rockin ja St. Louisin välillä ei ol­lut yhtään isoa kaupunkia, jos hän sattuisi tarvitse­maan sairaalaa. Hänen oli pysyttävä erikoislääkäriensä lähellä Little Rockissa. Entä jos autoon tulisi
jotain vikaa ja meidän olisi pysäköitävä tien vie­reen … ?
Kun lopetin, en kuullut toisesta päästä muuta kuin Arlenen hiljaisen nyyhkytyksen. — Gil, on ky­symys elämästäni.
Tunsin pujahtavani takaisin kuoreeni. En kuiten­kaan menettänyt malttiani, vaan sanoin vain: — Puhutaan siitä, kun tulen kotiin.
Kun illalla istuin tuolissa Arlenen vuoteen vieres­sä, hän kertoi, että Edna Williamson oli poikennut hänen luokseen aikaisemmin samalla viikolla. Näh­dessään Arlenen kirjan Uskon ihmeisiin Edna oli sanonut: — Minulla on toinen Kathryn Kuhlmanin kirja, Jumala voi. Haluaisin vaihtaa kanssasi.
Arlene ei kehdannut kertoa hänelle, ettei hän voi­nut enää lukea, vaan suostui vaihtokauppaan. Edna tuli seuraavana aamuna uudestaan. He alkoivat kes­kustella ihmeistä ja siitä, miksi niitä ei tapahtunut Little Rockissa. Arlenen mielestä oli avuksi, jos ympärillä oli uskon ilmapiiri. Jeesuskaan ei voinut tehdä ihmeitä kotikaupungissaan, koska ihmiset sa­noivat: — Ei, ei. Sitten Arlene lisäsi, että hän us­koi Jumalan koskettavan häntä ja parantavan hä­net, jos hän vain pääsisi kokoukseen, jossa ihmiset olivat samassa hengessä odottaen ja uskoen.
Sinä aamuna oli sitten Virginia Cross tullut ker­tomaan jymyuutisen: — Kathryn Kuhlman pitää ihmekokouksen St. Louisissa ensi tiistaina.
Arlene ei ollut koskaan ollut sellaisessa kokouk­sessa, joten hänelle ei tullut mieleen, miten vaikea­ta sinne olisi päästä sisälle. Hän oli päättänyt men­nä. — Minä uskon, että Jumala käskee minun men­nä St. Louisiin, hän sanoi lopuksi.
— Ehkä Jumala on käskenyt sinun mennä sinne, minä sanoin nokkelasti, — mutta Hän ei ole käske­nyt minun viedä sinua.
Heti kun olin saanut sanotuksi nuo sanat, ihokar­vani nousivat jälleen pystyyn. Yritin puhua, mutta kieleni kieltäytyi liikkumasta. Viimein selvitin sil­mät pyöreinä kurkkuani ja sain sanotuksi äänellä, joka tuntui tulevan talon toisesta laidasta: — Hy­vä on, mennään sitten.
Ilo ja hämmästys kuvastuivat Arlenen kasvoilta. — Voi, Gil… Mutta minä olin jo jaloillani ja kir­jaimellisesti hoipertelin ulos huoneesta.
Olin kyllin viisas lakatukseni väittelemästä. Koin Herran läsnäoloa! Me lähdimme seuraavana maa­nantaina, kun tulin töistä. Arlene makasi auton ta­kaistuimella. Yövyimme Poplar Bluffissa, Missou­rissa ja saavuimme St. Louisiin keskipäivän tie­noilla tiistaina. En tuntenut ollenkaan kaupunkia, joten me ajoimme suoraan kaupungin keskustaan. Kun käännyimme valtatieltä Market Streetille, olimme yhtäkkiä kokouspaikan edessä. Kokouksen oli määrä alkaa vasta seitsemältä illalla, mutta nyt jo oli suljettujen ovien takana suuri joukko odotta­massa.
Aloin pelätä, että me olimme haukanneet suurem­man palan kuin saatoimme niellä. Mutta Jumala oli kulkenut edellämme. Market Streetin varrella oleva lomakoti antoi meille viimeisen huoneensa. Muuta­man minuutin kuluttua Arlene lepäsi mukavasti, ja motellin johtaja oli luvannut ajaa meidät kokous­huoneelle puoli viiden aikaan. Päivä oli hiostavan kuuma St. Louisissa; lämpöä oli yli kolmekymmen­tä astetta. Olin ottanut mukaan pari kokoontaitettavaa tuolia, mutta ei niistä ollut paljon hyötyä. Arlene oli ollut vuoteessa heinäkuussa saamastaan en­simmäisestä sydänkatkoksesta lähtien, ja nyt oli yhdeksästoista syyskuuta. Viime aikoina hän ei ol­lut noussut edes aterioille, mutta täällä hän vain oli. kuuden ja puolen sadan kilometrin päässä kotoa istuen jalkakäytävällä paahtavassa auringonpais­teessa.
Kanssamme odottavat ihmiset tajusivat Arlenen tilan. Toisin kuin jalkapallostadionin edustalla töni­vät ja kiroilevat ihmiset nämä kävivät vuorotellen leyhyttelemässä Arlenea ja toivat hänelle kylmää juotavaa. Sivuovi, jonka takana rullatuolipotilaat odottivat, avattiin kuuden aikaan. Menin ovella ole­van miehen luokse ja pyysin, että Arlenekin pääsi­si sisään. Hän pudisti päätään. — Olen pahoillani, mutta olen saanut ankarat määräykset. Vain rulla­tuolipotilaat menevät nyt sisään. Hän sulki oven päättäväisesti. Vanha epätoivo ja pettymys alkoi nousta sisimmässäni. Arlenen tila olisi totisesti oi­keuttanut rullatuolin käyttöön, mutta hänen pelkon­sa. että hän tulisi liian riippuvaiseksi siitä, oli es­tänyt minua hankkimasta sitä. Halusin juosta. Noi­den kärsivien ihmisten muodostama näky oli sietä­mätön. He olivat varmaan kuin ne sairaat, joita tungeksi Betesdan lammikon ympärillä. Mutta vaik­ka he olivat sairaita, he olivat kuitenkin täynnä iloa ja lauloivat ja auttoivat toisiaan. Palasin Arle­nen luo; olin päättänyt kestää loppuun asti hänen kanssaan.
Kymmenen minuutin kuluttua pääovet avattiin ja me kulkeuduimme ihmisvirran mukana valtavan suureen saliin. En ollut milloinkaan nähnyt mitään sen kaltaista. Vähän ajan kuluttua me istuimme ai­van tuon suuren salin keskiosassa. Lavalla oli jo iso kuoro harjoittelemassa, ja voima ja odotus näytti saavan jopa istuimetkin elämään. Yhtäkkiä koko kuulijakunta nousi seisomaan ja alkoi laulaa. Neiti Kuhlman seisoi lavan keskiosassa pukeutuneena val­koiseen pehmeään pukuun. — Pyhä Henki on täällä, hän kuiskasi niin hiljaa, että minun oli terästettävä kuuloani. Odottaessamme sama hiljaisuus, jonka olin kokenut käytävässä Arlenen sairaalahuoneen ulkopuolella, laskeutui valtaisan salin ylle. Tuollai­sesta joukosta täytyi kuulua yskimistä, jalkojen hankausta ja paperin rapinaa — mutta minä en kuullut mitään. Minä olin hiljaisuuden pehmeän vai­pan sisässä.
Neiti Kuhlman seisoi keskellä lavaa vasen käsi ylhäällä ja sormi taivasta kohti osoittaen. Hänen oikea kätensä oli vanhan, kuluneen, telineellä olevan Raamatun päällä. Ja salissa vallitsi samanlainen hiljaisuus, kuin taivaassa varmaan on kirjakäärön seitsemännen sinetin avaamisen jälkeen.

Neiti Kuhlman ei ollut lainkaan sellainen kuin olin odottanut. Hän oli lämmin ja ystävällinen, väli­tön. Hän toivotti ihmiset tervetulleiksi ja sai heidät tuntemaan olonsa kotoisaksi. Sitten hän kääntyi si­vustaa kohti ja esitteli konserttipianistinsa Dinon.
— Tiedätkö, kuka hän on? Arlene kuiskasi, kun komea, tummatukkainen nuori mies istuutui pianon ääreen. — Kun halusin kerran kuulla hyvää piano­musiikkia, soitin baptistien kirjakauppaan ja he lä­hettivät minulle muutamia Dinon levyjä. Olen ko­ko tämän ajan kuunnellut hänen musiikkiaan, tietä­mättä, että hän on tekemisissä Kathryn Kuhlmanin kanssa.
Neiti Kuhlman aikoi saarnata, mutta se oli toi­senlaista saarnaamista kuin olin milloinkaan kuul­lut. Hän puhui Pyhästä Hengestä, kuin Hän olisi to­dellinen persoona. Kuunnellessani aloin ymmärtää, ettei tämä nainen ollut ainoastaan kohdannut Hän­tä, vaan hän vaelsi Hänen kanssaan päivästä toi­seen. Ei ihme, että Pyhä Henki oli Kathryn Kuhlmanille niin todellinen — hän tunsi Hänet paremmin kuin kenenkään muun koko maailmassa.
Yhtäkkiä Kathryn Kuhlman vaikeni, aivan kuin hän olisi kuunnellut. Sitten hän kohotti kätensä ja osoitti ylös vasemmalle parvekkeelle.
— Siellä ylhäällä on tässä osassa joku, joka on juuri parantunut maksasyövästä.
Käännyin istuimellani ja yritin katsoa parvek­keelle. Oliko Pyhä Henki todella kertonut sen hänel­le? Puhuuko Pyhä Henki ihmisille, niin että he voi­vat tietää tuollaisia asioita?
Neiti Kuhlman lateli sairauksia ja parantumisia niin nopeasti, että päätäni alkoi huimata. Ihmisiä al­koi virrata käytäviä pitkin lavaa kohti todistamaan parantumisistaan. Kun ensimmäinen mies tuli neiti Kuhlmanin luo, tämä käyttäytyi, kuin ihme olisi ol­lut ensimmäinen hänen näkemänsä. Ajattelin, että tämä nainen oli varmasti nähnyt satoja tuhansia pa­rantumisia ja silti hän oli yhtä innostunut, kuin tä­mä olisi ollut ensimmäinen kerta. Oliko siinä hänen palvelustehtävänsä salaisuus — siinä, ettei hän ol­lut koskaan lakannut ihmettelemästä?
Neiti Kuhlman keskusteli vähän aikaa miehen kanssa ja ojensi sitten kätensä rukoillakseen hänen puolestaan. — Pyhä Isä, hän alkoi, ja mies romahti lattialle. Samoin kävi seuraavalle henkilölle, joka tuli esille, ja seuraavalle ja sitä seuraavalle. Yritin
ratkoa asiaa loogisesti, mutta se ei käynyt päinsä. Oli aivan kuin Jumala olisi sanonut minulle: — On muutamia asioita, joita sinä et voi ymmärtää, ja minun Pyhän Henkeni voima on yksi niistä.
Kokouksen edetessä sisälläni tapahtui jotakin. Minä pehmenin. Aivan kuin kova, koppurainen sie­ni vedessä minäkin tunsin muuttuvani lempeäksi ja helläksi. Silmäni täyttyviät kyynelistä, ja aloin ru­koilla toisten tilaisuudessa olevien ihmisten puoles­ta — aivan vieraitten. Kun rukoilin, tunsin rakkau­den tulvivan minusta. Se oli uusi ja suurenmoinen kokemus.
Rukoukseni siirtyivät Arleneen, joka istui vieres­säni. Pyysin rukouksessa Jumalaa parantamaan hä­net. Koko avioliittomme aikana tämä oli ensimmäi­nen kerta, kun olin halukas rukoilemaan vaimoni puolesta. Olin uskonut, että hän parantuisi; tiesin, että Jumala oli johtanut meitä. Mutta koskaan ei sydämeni ollut pehmennyt niin paljon, että olisin rakkaudessa pyytänyt Herraa koskettamaan vai­moani ja parantamaan hänet.
Meikein heti Arlene nojautui minua kohti. — Tunnetko sinä vetoa? — Minä tunnen vienon tuu­len, hän kuiskasi, — lempeästi hyväilevän tuulen hengen joka puolella ruumistani.
Katsoin ympärille, mutta en nähnyt mitään paik­kaa, josta tuuli voisi tulla. Jätin asian sikseen ja keskitin huomioni jälleen lavalle, kun näin erään naisen kurottautuvan noin viiden istuimen päästä useiden kuulijoiden ylitse ja yrittävän puhua Arlenelle.
— Tekeekö Herra työtään teissä? hän kysyi niin äänekkäästi, että koko rivi saattoi kuulla sen.
Arlene kuiskasi hieman häkeltyneenä: — En tie­dä.
Nainen, joka oli meille aivan tuntematon, kysyi: — Mikä teitä vaivaa?
— Kertokaa hänelle, että minulla on multippeli­skleroosi ja sydänvika, Arlene kuiskasi vieressään istuvalle naiselle.
Etäämpänä oleva nainen ei ollut vielä tyytyväi­nen. Hän lähetteli viestejä penkkiriviä pitkin. — Kysykää häneltä, miten hän voi tullessaan.
— Hädin tuskin selvisin tänne, Arlene kuiskasi takaisin.
Kysykää häneltä, miten hän nyt voi, pieni nainen melkein huusi.
Minua alkoi suututtaa tämä epäkohtelias keskey­tys, ja minä käännyin Arleneen päin pyytääkseni häntä olemaan hiljaa. Hän tuijotti käsiään. — Va­pina on lakannut, hän kuiskasi ääni väristen. — Turvotus on laskenut. Minä näen. Silmäni ovat nor­maalit.
Pieni nainen nojautui toisten ylitse puoliksi sei­soen tavattoman innostuneen näköisenä. — Teidän pitää mennä eteen, hän hihkui, — ja ottaa vastaan parantuminen.
Seuraavassa hetkessä Arlene oli jaloillaan, kom­puroi ylitseni ja polki ihmisten jalkoja hakeutuessaan penkkirivistä käytävälle. Saatoin tuskin hen­gittää. Minäkin tiesin, että hän oli parantunut.
Seurasin vaimoani katseellani, kun hän eteni käy­tävällä. Vahtimestari pysäytti hänet hetkeksi ja viittasi häntä sitten jatkamaan matkaansa. Hän kii­pesi portaita ylös lavalle aivan normaalisti. Poissa olivat kankeat liikkeet, poissa kouristukset, poissa hoipertelu. Betesdan lammikon luona olleen miehen tavoin hänkin oli odottanut, että enkeli tulisi kuo­huttamaan vedet, niin että hän voisi mennä lam­mikkoon, mutta havaitsikin ettei hän tarvinnut lammikkoa — hän tarvitsi vain Jeesusta. Hän oli tullut terveeksi Hänen kätensä kosketuksesta.

Lavalla tungeksi ihmisiä, ja kokous lähestyi lop­puaan. Arlenen oli mahdotonta päästä todistamaan. Mutta ei sillä ollut väliä. Kun mahtava kuoro alkoi laulaa, Arlene seisoi lavan äärimmäisessä reunassa pianoon nojaten. Hänen kasvonsa olivat kohotetut ylös ja hänen äänensä sulautui kuoroon, kun hän lauloi vanhaa laulua:
Kun saatana hyökkää ja koetukset tulevat, säilyköön siunattu varmuus, että Kristus on nähnyt avuttomuuteni ja vuodattanut verensä tähteni.
Tilaisuus oli päättynyt, ja neiti Kuhlman poistui lavalta. Mutta kun hän meni Arlenen ohitse, hän kääntyi hieman ja ojensi kätensä häntä kohti ru­koillen. Arlene lysähti heti lattialle. Tällä kertaa tiesin kuitenkin, ettei se johtunut multippeliskleroo­sista vaan Jumalan voimasta.
Laulu täytti koko salin, kun tuhannet ihmiset al­koivat kohottaa käsiään ja laulaa uudestaan ja uu­destaan: Halleluja! Halleluja! En ollut milloinkaan nähnyt ihmisten kohottavan sillä tavalla käsiään, mutta ennen kuin huomasinkaan, olivat omatkin kä­teni ylhäällä ylistäen Jumalaa.
Arlene tuli viimein takaisin palikalleen. Kukaan ei näyttänyt haluavan lähteä. Niinä muutamina kertoi­na, jolloin olin ollut kirkossa, ihmiset olivat ryn­nänneet ovea kohti sinä hetkenä, kun pappi sanoi aamenen. Mutta nämä kuulijat eivät halunneet läh­teä. He halusivat viipyä, halata toisiaan ja laulaa. Täysin vieraat ihmiset tulivat luokseni, kietoivat kätensä ympärilleni ja syleilivät minua. ”Ylistys Herralle” ja ”Halleluja”, oli kaikkien huulilla.
Motelliin oli matkaa seitsemän ja puoli korttelia, ja johtaja oli luvannut tulla noutamaan meitä, jos me soittaisimme. Arlene vain hymyili. — Kävellään, hän sanoi. Ja me kävelimme.
Kun olimme päässeet huoneeseemme, minä muis­tutin vaimoani, että oli aika ottaa kouristuksia lau­kaisevaa lääkettä. Ilman sitä hän voisi saada lopul­liset kouristuksensa, ennen kuin yö oli ohi.
— Minä uskon, että Jumala on todella paranta­nut minut, Arlene sanoi pidellen pieniä pulloja kä­dessään, — ja etten minä tarvitse tätä lääkettä.
— Kultaseni, se on sinun ja Herran välinen asia, minä sanoin. Hän ei ottanut lääkettä — eikä ole ottanut siitä lähtien.
Viikon kuluttua Arlene kirjaimellisesti ryntäsi neurologinsa toimistoon. Viikkoa aikaisemmin hänet oli pitänyt melkein kantaa sinne. Lääkäri loi häneen silmäyksen ja huudahti: — Mitä teille on tapahtu­nut?
— Minä olen parantunut, tohtori, Arlene sanoi. — Minä menin ihmekokoukseen St. Louisiin. Tiesin, että olisitte kieltänyt minua menemästä, joten mi­nä meninkin korkeamman auktoriteetin puheille ja kysyin lupaa Häneltä.
Lääkäri oli vähällä puraista piippunsa pään, mut­ta hänen oli pakko myöntää, että jotain ihmeellistä oli tapahtunut. Hän tarkisti Arlenen refleksit ja silmät ja pani hänet jopa hyppimään tarkistaakseen
hänen lihastenpa yhteistoiminnan. Viimein hän pa­lasi taulukkojenpa pariin päätään pudistaen.
— Kaikkina näinä kahtenakymmenenäviitenä vuo­tena, jolloin olen harjoittanut lääketiedettä, olen nähnyt ainoastaan kolme tapausta, joita ei ole voi­tu selittää lääketieteellisesti. Tiedän, että multippe­liskleroosissa tapahtuu väliaikaisia lievenemisiä, mutta tämä on jotain enemmän. Sen on oltava Ju­malasta.
He nauroivat yhdessä riemullisesti. — En tiedä, mitä te teitte tai mitä nyt teette, lääkäri lisäsi, — mutta olkoonpa se mitä tahansa, niin jatkakaa. Ja muistakaakin esittää kiitosrukous joka ilta.

Saattaisi näyttää siltä, että Arlenen parantuminen oli meidän elämämme huippukohta. Mutta se onkin ollut vain alku; kolme kuukautta myöhemmin minä muutin täyteen Pyhän Hengen elämään. Olin pie­nessä kotirukouskokouksessa, ja sinä iltana opetus käsitteli tapausta, jolloin Pietari Jeesuksen käskys­tä käveli veden päällä. Opettaja sanoi: — Meillä on kaikilla kaksi mahdollisuutta. Me joko jäämme tur­valliseen veneeseemme tai me hyppäämme yli laidan ja tulemme Jeesuksen tykö. Ellet ole vielä tehnyt sitä, nyt on sinun aikasi hypätä.
Ja minä hyppäsin. Kirjaimellisesti! Hyppäsin is­tuimeltani keskelle huonetta. — Minä haluan sen, nyt! Ja olin tosissani.
Joku työnsi piirin keskelle tuolin. Istuuduin sii­hen, ja toiset kerääntyivät ympärilleni ja laskivat kätensä päälleni. Pehmeä-ääninen valkotukkainen baptistisaamaaja alkoi rukoilla, ja muutamassa het­kessä elämäni kääntyi oikein päin. Aikaisemmissa kokemuksissani Pyhä Henki oli tullut päälleni ja nostanut tukkani pystyyn, mutta tällä kertaa Hän tuli sisälleni — ja muutos on ollut pysyvä.
Eräänä iltana perheemme istui päivällispöydässä ja me pidimme tavanomaisen hartaushetkemme. Jokainen luki raamatunjakeen, pidimme toisiamme kädestä kiinni ja jokainen rukoili vuorollaan. Kun lopetimme, huomasin Arlenen kasvoilla kyyneleitä.
— Gil, hän sanoi hiljaa tyttöjen kuunnellessa, — kauan sitten kerroin sinulle, että minulle taivas oli­si kristitty perhe, jonka isä toimii pappina kotona. Vaikka en olisi parantunutkaan, pelkästään se, että saan olla osa tästä ihanasta perheestä, olisi maksa­nut kaiken vaivan. Taivas on kirjaimellisesti laskeu­tunut alas.
Arlene on oikeassa. Taivas on laskeutunut alas. Jokainen perheemme kokoontuminen muuttuu juma- lanpalvelustilaisuudeksi. Opetamme Arlenen kanssa vuorotellen raamattuluokassa metodistikirkossam­me, ja ihmisiä tulee aina vain lisää. He ovat epäi­lemättä meidän tavoin innokkaita kuulemaan Pyhän Hengen voimasta, joka ei paranna ainoastaan sai­raita ruumiita, vaan myös sairaita aviomiehiä.

Kathryn Kuhlman:
Joulu on vuoden iloista aikaa. Saan tuhansia kortteja verrattomilta ystäviltäni eri puolilta maailmaa. Luen ne kaikki. Kaikkein kallisarvoisimmat korttini tulevat kuitenkin lapsilta. Lapset ovat avoimia ja rehellisiä. Kun lapsi sanoo rakastavansa minua, minä en koskaan epäile sitä.
Niinpä saadessani yksinkertaisen kortin eräältä suloiselta meksikolaisamerikkalaiselta tytöltä Kaliforniasta tiesin hänen tarkoittavan, mitä hän sanoi. Hän kirjoitti kiittääkseen minua siitä, että olin tehnyt hänelle mahdolliseksi tämän joulun. Lisa kiitti minua, koska hän näki minut. Mutta minä tiedän, mitä hän tarkoitti. Ja Jumalakin tietää. Ei auttaja ollut Kathryn Kuhlman vaan Jeesus. Lisa Larios oli kuolemaisillaan luusyöpään, ennen kuin Jeesus paransi hänet Shrine Auditoriumissa.
Lisan äiti ja isäpuoli, Isabel ja Javier Larios, asuvat vaatimattoman rakennuskompleksin toisessa kerroksessa Panorama Cityssä, Kaliforniassa.

Isabel syntyi Los Angelesissa, mutta kasvoi Guadalajarassa, Meksikossa. Javier, joka viettää paljon aikaansa maalaustelineen ääressä asunnossaan, on arvostettu tarjoilija seudun hienoimpiin ravintoloihin lukeutuvassa Casa Vegassa, Sherman Oaksissa. Lisan lisäksi perheessä on kaksi muuta lasta, Albert ja Gina.
— Kasvukipuja ne vain ovat, sanoin, kun kaksitoistavuotias tyttäremme valitti, että hänen oikea lonkkansa oli kipeä. Istuin vuoteen reunalla puoli-pimeässä ja voitelin hänen selkäänsä ja lonkkaansa linimentillä. Lisa kasvoi nopeasti. Hänellä oli jo viisitoistavuotiaan vartalo, ja hän näytti terveyden perikuvalta.
Ja kuitenkin tunsin hieroessani illan hämärtyessä Lisan sileää ihoa, että tämä kipu oli enemmän kuin kasvavien tyttöjen kokemat normaalit lihaskivut. Lisakin tunsi sen. Pimeyden myötä huoneeseen astui myös pelko.
— Äiti, pane valot, kun lähdet, Lisa vaikeroi. — En halua jäädä yksin tänne pimeään.
Javier oli mennyt työhön ravintolaan. Kaksi muuta lastamme nukkuivat jo. Taputin Lisan selkää ja vedin hänen pyjaman paitansa alas. — Ei sinulla ole mitään pelkäämistä, sanoin.
— Minä en pidä varjoista, tyttö vastasi pää tyynyyn hautautuneena. — Ne pelästyttävät minut.
Sytytin halliin valon, ja jätin Lisan huoneen oven auki. Seisoin hetken hänen ovensa ulkopuolella ja katselin sisään. Mistä tämä pelko oli tullut yhtäkkiä? Tavallisesti Lisa ei koskaan pelännyt. Nyt tunsin pelon häilyvän kaikkialla huoneessa aivan kuin verkko, joka oli kiinnitetty kattoon vuoteen yläpuolelle. Aavistiko Lisa jotakin, mitä minä en tuntenut?

Seuraava päivä oli yksi Los Angelesin seudun harvinaisista kamuista päivistä. Oli maaliskuun viimeinen päivä, ja rankka sade oli pessyt ilman, niin että se oli nyt selkeä ja puhdas. Aurinko paistoi kirkkaasti, taivas oli hohtavan sininen, ja me saatoimme nähdä selvästi lumihuippuiset vuoret itäisellä taivaanrannalla. Javier oli noussut syömään aamiaista lasten kanssa, ennen kuin nämä lähtivät kouluun. Sitten me kaksi ajoimme Van Nuysiin ostoksille. Minä etsin Lisalle villapuseroa, ja Javier tarvitsi puuhiiliä tehdäkseen valmiiksi piirustuksen, joka oli hänen maalaustelineessään. Kun tulimme takaisin vähän ennen puolta päivää, huoneistomme ovi oli raollaan. Lisa makasi etuhuoneen sohvalla itkien.
Javier polvistui hätääntyneenä hänen viereensä ja pyyhkäisi tukan hänen silmiltään. — Mikä täällä on hätänä, Lisa? hän kysyi lempeästi meksikolais korostuksellaan.
— Lonkkani, tyttö nyyhkytti. — Sitä alkoi särkeä pahemmin, ja niin eräs naapuri tuli noutamaan minut koulusta.
Lisa ojensi minulle rypistyneen kirjeiipun, jonka Pyhän Elisabetin koulun sisar oli lähettänyt: "Kiinnittäkää asiaan huomiota. Lisan on hyvin vaikea kävellä. Meidän mielestämme hänen pitäisi mennä lääkäriin.”
Javier nyökkäsi. — Soita tohtori Kovneriile, hän sanoi. — Emme saa odottaa pitempään.
Tohtori Kovner on perheen ystävä. Hän oli hoitanut meitä emienkin ja huomauttanut aina, että Lisa oli hänen suosikkipotilaansa. Hänen vastaanottoapulaisensa merkitsi meille ajan seuraavaksi iltapäiväksi.

Tohtori suoritti röntgenkuvauksen ja alustavan tutkimuksen. Sitten hän kutsui minut toimistoonsa. — Rouva Larios, tässä on monta mahdollisuutta. Meidän on lähdettävä tutkimaan kaikkein ilmeisim-mästä päästä. Otan Lisan sairaalaan, jossa voimme suorittaa lisäkokeita.
Van Nuysin sairaalassa jatkettiin tutkimuksia. Lisa yritti olla urhoollinen, mutta hänellä ei ollut helppoa, sillä hän oli jatkuvasti kipeä, joutui viettämään yöt vieraassa paikassa poissa kotoa ja olemaan outojen ihmisten keskellä. Lähetettyäni lapset kouluun tapasin joka aamu ajaa sairaalaan itkien koko matkan ja miettien, mahtoivatko ohitseni kulkevat ihmiset olla tietoisia sydämeni suuresta tuskasta. Sairaalassa olin yhtä hymyä, mutta se oli vain ulkokuori. Sisimmässäni olin luhistumaisillani
— On sellainen mahdollisuus, että kipu aiheutuisi laajentuneesta umpilisäkkeestä, joka painaa hermoa, tohtori sanoi. — Aiomme poistaa umpilisäkkeen, niin että näemme, ratkaiseeko se ongelman.
Mutta kipu oli yhä jäljellä, kun Lisa palasi leikkauksesta. Kukaan ei tuntunut tietävän, mitä pitäisi tehdä seuraavaksi. Hän pääsi kotiin sairaalasta kahdentenatoista toukokuuta. Hänen oli määrä käyttää kainalosauvoja. Seurasi lisää käyntejä tohtorin toimistossa.
— Olen ymmällä, tohtori Kovner sanoi tutkiessaan jälleen röntgenkuvia. — Minä luulen, että meidän pitäisi neuvotella erikoislääkärin kanssa.
Tohtori Gettleman oli kirurgi ja erittäin järjestelmällinen. Hän otti lisää röntgenkuvia ja johti omaa tutkimustaan. — Pitäkää huoli siitä, että hänkäyttää kainalosauvoja vielä viikon, hän sanoi. — Tuokaa hänet takaisin ensi torstaina.
Kainalosauvoista huolimatta Lisan kipu kävi pahemmaksi. Koska hän ei voinut mennä kouluun, hän ontui ympäri taloa kainalosauvojen varassa itkien ja yrittäen käyttäytyä urhoollisesti. Enimmäkseen hän pysyi kuitenkin vuoteessa. Viikon lopulla hän oli jälleen sairaalassa, tällä kertaa Saint Josephin sairaalassa Burbankissa.

— Meidän on tehtävä jälleen leikkaus, tohtori Gettleman sanoi. — Olemme havainneet jotain röntgenkuvissa. Se saattaa olla märkärakko. Mutta se voisi olla myös kasvain. Kasvaimia on kahdenlaisia, hyvänlaatuisia ja pahanlaatuisia. Jos on kysymyksessä hyvänlaatuinen kasvain, se ei aiheuta mitään vaikeuksia. Mutta jos kasvain on pahanlaatuinen, asia saattaa olla hyvin vakava.
Vaikka me kuuluimme roomalaiskatoliseen kirkkoon ja lapsemme kävivät katolista koulua, Javier ja minä emme kumpikaan olleet kovin uskonnollisia. Kävimme harvoin messussa ja ripittäytymässä tuskin koskaan. Siitä huolimatta olin aina tuntenut olevani hyvin lähellä Jeesusta, ja pienet kortit, joita Lisan koulutoverit lähettivät hänelle kertoen, että he rukoilivat hänen puolestaan, auttoivat myös minua, kun käännyin rukouksessa Jumalan puoleen.
Leikkausta edeltävänä iltana olin yksin kotona Albertin ja Ginan kanssa. He menivät aikaisin nukkumaan. Menin makuuhuoneeseemme ja lojuin poikittain vuoteella hämärässä. Koko maailmani tuntui sortuvan. Olin kantanut Lisaa ruumiissani yhdeksän kuukautta. Olin valmis uhraamaan henkeni synnytyksessä, että hän saisi elää. Olin hoitanut häntä, pidellyt häntä pimeinä öinä, nauranut hänen kanssaan, juossut hänen kanssaan, suojellut häntä, itkenyt ja rukoillut hänen puolestaan. Ja nyt lääkärit sanoivat, että hän saattaisi kuolla. Olin itkenyt itseni kuiviin. Kaikki tuntui niin toivottomalta, niin turhalta.
Maatessani selälläni poikittain vuoteella katsellen katossa näkyviä varjoja aloin rukoilla. — Hyvä Jumala, eihän Lisa oikeastaan ole minun. Hän on Sinun. Sinä olet vain antanut meidän kasvattaa, ruokkia, opettaa ja rakastaa häntä. Jonain päivänä hän jättää meidät, menee naimisiin ja kasvattaa omia lapsiaan. Jos Sinä haluat ottaa hänet jo aikaisemmin, minä luovutan hänet Sinulle takaisin ja kiitän siitä, että olemme näin kauan saaneet pitää häntä ilonamme.

Se oli yksinkertainen tunteeton rukous. Mutta minä tarkoitin, mitä sanoin. Ja niin minä torkahdin katsellen yhä varjoja.
Näin unta, että istuin pienessä, pimeässä huoneessa. Javier oli vieressäni ja piti minua kädestä. Edessämme avautui ovi pitkään halliin, jossa asteli meitä kohti kaksi leikkaussalin vaatteisiin pukeutunutta miestä. Toinen heistä, lääkäri, itki eikä kyennyt puhumaan. Toinen pysähtyi eteemme ja sanoi: — Teidän tyttärenne on hyvin sairas. Hänessä on syöpä.
Heräsin säikähtyneenä. Kello oli jo yli puolenyön, ja minä makasin yhä selälläni vuoteella. Talo oli hiljainen. Vain hallin valo tunkeutui makuuhuoneeseen. Nousin ylös ja kävin katsomassa lapsia. He nukkuivat rauhallisesti. Sitten menin pimeään olohuoneeseen ja istuuduin sohvan reunalle. Oliko uni paholaisesta? Yrittikö hän pelotella minua? Vai varoittiko ja valmistiko Jumala minua? Mistä tietäisin sen?

Kuullessani Javierin askeleet portaissa oven ulkopuolella minä pujahdin halliin ja ehdin vuoteeseen, ennen kuin hän tuli makuuhuoneeseen. En halunnut hänen tietävän, miten syvästi minä olin huolestunut. Lisan tähden oli tärkeätä, että olimme molemmat vahvoja, kun hän meni leikkaukseen seuraavana aamuna.
Istuimme Javierin kanssa pidellen toisiamme kädestä pienessä odotushuoneessa sairaalan leikkaus-salisiiven ulkopuolella. Lääkärit kävivät tuon tuosta antamassa tietoja muille odottaville. — Isänne voi hienosti. Meidän ei tarvinnut edes leikata... — Teillä ei ole mitään syytä huoleen, vaimonne on hienossa kunnossa... — Te saatte viedä poikanne kotiin tänään iltapäivällä...
Kahden aikaan iltapäivällä näin kahden lääkärin tulevan pitkää hallia pitkin. Toinen heistä oli tohtori Kovner. Hänen kasvonsa olivat harmaat. Toinen oli tohtori Gettleman. Javier ponnahti pystyyn ja kohtasi heidät ovella, mutta minä jäin istumaan. Tiesin, mitä oli tulossa, ja jalkani olivat kuin kumia. Olin elänyt saman kohtauksen unessani.
— Me löysimme kasvaimen, tohtori Gettleman sanoi. — Sitä on mahdoton leikata. Jos olisimme leikanneet, meidän olisi pitänyt katkaista koko jalka.
— Onko se syöpä? Javier kysyi tukahtuneella äänellä.
— Ikävä kyllä, hän vastasi. — Hän on hyvin, hyvin sairas tyttö. Hänen lonkkaluunsa on kuin voita. Jos minulla olisi ollut lusikka, olisin voinut mättää sen ulos. Luun ympärillä oleva liha on kuin sveitsinjuustoa, täynnä reikiä. Laboratoriossa on tehty jo koe; tämä on pahin syöpälaji. Emme voineet tehdä muuta kuin ommella leikkaushaavan kiinni.
— Ettekö voi tehdä mitään? Javier kysyi anovasti kasvot vääntyneinä ja kalpeina.
— Ei mitään juuri nyt. Kim hän toipuu leikkauksesta, aloitamme kobolttihoidon. Voimme keskustella siitä myöhemmin.
— Mutta hän paranee, eikö niin? Javier kysyi.
Tohtori Gettleman oli alla päin. — Yritämme pidentää hänen elinikäänsä. Enempää en voi luvata.
Katsoin tohtori Kovneria. Vaikka hän ei sanonut mitään, hänen kasvonsa ilmaisivat enemmän kuin sanat. Hänen silmänsä olivat kyynelissä. Lisä kuolisi, eikä kukaan meistä voinut tehdä mitään sen estämiseksi. Minä olin antanut hänet takaisin Jumalalle, ja Hän oli ottanut uhrini vastaan.
Lääkärit olivat yhtä mieltä siitä, ettei meidän pitäisi kertoa Lisalle hänen tilastaan. Kahden viikon kuluttua toimme hänet kotiin rullatuolissa ja olimme päättäneet järjestää hänelle hänen elämänsä onnellisimman kesän.
Tohtori Kovner oli eri mieltä suunnitelmistamme viedä Lisa pidennetylle lomalle. — Meidän on aloitettava kobolttihoito heti, hän sanoi.
— Mitä te voitte luvata, jos me allekirjoitamme lupatodistuksen ja suostuimme siihen, että annatte hänelle sädehoitoa? kysyin.
— Me emme voi luvata mitään, hän sanoi. — Mutta ei voi koskaan tietää, auttaako se, ellei sitä kokeile.
— Mitä tapahtuu, ellemme anna teidän hoitaa häntä?

— En mielelläni vastaa tuollaisiin kysymyksiin, tohtori Kovner sanoi. — Mutta vaikka hoitaisimmekin häntä, voimme antaa teille enintään kuusi kuukautta. Ja hän tulee olemaan hyvin, hyvin sairas ennen kuolemaansa.
Lupasin keskustella asiasta Javierin kanssa. Meistä molemmista tuntui, että olisi julmaa alistaa Lisa viimeisiksi elinkuukausikseen sädehoitoon.
Kesäkuun yhdeksäntenä Lisa otettiin Los Angelesin Lastensairaalaan. Se oli jo kolmas sairaala, jossa hän oli kolmen kuukauden sisällä. Tohtori Higgins, häntä hoitava naislääkäri, kertoi meille, että syöpä saattoi levitä kolmella tavalla: hänen maksaansa, hänen rintaansa tai hänen aivoihinsa. Mikä tahansa näistä vaihtoehdoista olisi tuhoisa. Syöpä leviää kasvavissa lapsissa nopeasti, ja ainoa mahdollinen tapa pidentää lapsen elämää on antaa kolbolttikäsittelyä ja kemoterapiaa.
Lopulta suostuimme valmistavaan hoitoon, ja pistossarjan antaminen aloitettiin. Lisa reagoi rajusti. Istuin hänen luonaan läpi yön, kun hän antoi ylen ja itki: — Äiti, mikä minua vaivaa? Miksi minä olen näin sairas?
Se oli enemmän kuin saatoin kestää. Keskustelimme Javierin kanssa uudelleen ja päätimme, että Lisan pitäisi saada viettää viimeiset päivänsä kotona meidän kanssamme mieluummin kuin sairaalassa. Me veisimme hänet kotiin.
Lisan koulun pappi oli kuullut tytön tilasta ja kävi iltaisin hänen luonaan ja toi ehtoollista. Kerroimme hänelle päätöksestämme kieltäytyä kobolttihoidosta. Hän oli yhtä mieltä kanssamme. — Jos Lisa kerran kuolee, hänen pitäisi saada viettää elämänsä viimeiset päivät mahdollisimman onnellisena.

— Ilman sädehoitoa Lisalla ei kerta kaikkiaan ole mitään toipumisen mahdollisuutta, tohtori Higgins vastusteli, kun kerroimme hänelle aikeestamme.
Toiset lääkärit olivat samaa mieltä hänen kanssaan. — Jos hän jää sairaalaan, me kenties opimme jotain, mikä auttaa toista pientä tyttöä viiden tai kymmenen vuoden kuluttua.
— Ei minua kiinnosta se, että lapsestani tulee lääketieteellinen kokeilu, sanoin rehellisesti. — Minä haluan hänen parantuvan. Voitteko te luvata sitä?
— Rouva Larios, lääkärikunta ei voi luvata teille mitään, lääkärit sanoivat.
Seuraavana päivänä veimme Lisan kotiin kuolemaan.
Loppukesän yritimme tehdä häntä onnelliseksi. Velkaannuimme kovasti viedessämme häntä lomamatkoille pitkin rannikkoa ja ostaessamme hänelle tavaroita, joita hän halusi — nauhureita ja muita vehkeitä. Ja kuitenkin se kaikki tuntui niin liikuttavan tyhjältä. Ei ollut oikein, että me vain istuimme hänen ympärillään tukehduttaen hänet lahjoihin ja odotimme hänen kuolevan.
Eräänä iltapäivänä heinäkuun puolessa välissä ovellemme koputettiin. Avasin oven ja näin käytävässä naapurimme, nuoren Bill Truett -nimisen poikamiehen.
— Miten Lisa voi ? hän kysyi.
— Huonosti, vastasin. — Hänen tilansa on käynyt yhä huonommaksi sen jälkeen, kun toimme hänet pois sairaalasta.
Bill hymyili arasti ja katsoi minua suoraan silmiin. — Hän paranee, hän sanoi luottavaisesti.

Kohautin harteitani. — Toivottavasti.
— Nyt te ette ymmärtänyt minua, Bill sanoi vakavasti. — Hän paranee vielä. Oletteko milloinkaan kuullut Kathryn Kuhlmanista?
— Olenhan minä nähnyt hänet pari kertaa televisiossa, mutta en ole koskaan kiinnittänyt asiaan paljon huomiota.
— Hän on ensi sunnuntaina Los Angelesissa, Shiine Auditoriumissa, Bill sanoi. — Haluan viedä Lisan siihen kokoukseen.
Epäröin. En tuntenut Billiä kovin hyvin, ja olin kuullut, että kokoukset olivat hyvin pitkiä. Bill ei kuiteinkaan hellittänyt, joten lopulta suostuin siihen, että Lisa ja minä menisimme hänen mukanaan, vain päästäkseni hänestä eroon.
Vastattuani Billille myöntävästi suljin oven ja nojasin keittiön pöytään. Javier oli maalaustelineensä ääressä pihanpuoleisen ikkunan lähellä. Huoneistomme seinällä oli useita hänen piirustuksiaan Tiesin, että hän oli kiinnostunut kehittämään taitojaan, mutta tiesin myös sen, että maalaaminen oli hänelle pakotie. Kun hän ahersi luonnostensa kimpussa, hänen ei tarvinnut ajatella Lisaa. Hänen kasvonsa olivat kuin kivestä veistetyt, kun hän oli keskittynyt työhönsä. Tunsin kynsieni pureutuvan lihaan, kun puristin käteni nyrkkiin yrittäessäni pidättää kyynelvirtaa. Javier oli uppoutunut taiteeseensa. Bill teki hulluja ehdotuksia. Mutta minä olin Lisan äiti ja minun oli katsottava totuutta vasten kasvoja. Minä en voinut paeta taiteeseen enkä antaa Billin houkutella itseäni joutavaan ihmeitten tavoitteluun. Minun oli kohdattava asiat sellaisina kuin ne olivat. Lisa kuolisi.
Bill tuli seuraavana aamuna uudestaan; hän muistutti minua lupauksestani lähteä Lisan kanssa hänen mukaansa. — Bill, minä en halua sammuttaa sinun innostustasi, järkeilin, — mutta lääkärit ovat sanoneet minulle, ettei Lisaa voida parantaa. Kukaan ei voi tehdä mitään.
— Katsotaan sitten, mitä Jumala voi tehdä, Bill sanoi yksinkertaisesti.

Halusin perääntyä. Tunsin, että Bill painosti minua. Sitä paitsi minusta oli inhottavaa nousta niin aikaisin sunnuntaiaamuna ja ajaa halki koko kaupungin vain päästäkseni seisomaan tuntikausiksi jonoon.
Mutta Bill ei antanut masentaa itseään. — Minä tiedän, että hän paranee. Äitini on hyvin, hyvin lähellä tätä toimintaa. Hän tuntee monia, jotka ovat parantuneet.
Minulla ei ollut hituistakaan uskoa. Minä olin vain kiitollinen, ettei Lisa tiennyt, miten vakava hänen tilansa itse asiassa oli.
Lisa kuitenkin tietämättäni aavisti jotakin. Sen hän ainakin tiesi, ettei hänen jalkansa kestänyt hänen painoaan. Muutamaa päivää aikaisemmin hän oli käynyt käytävän toisella puolella olevassa huoneistossa ja kokeillut jalkaansa ilman kainalosauvaa. Hänen lonkkansa antoi periksi kuin märkä sieni, ja hän kaatui lattialle. Vaikka hän ei tiennyt, mistä oli kysymys, hän tiesi, että hänen lonkassaan oli jokin pahasti vinossa.
Bill tuli jälleen lauantai-iltapäivällä ovellemme. — Muistakaa, että huomenna Lisa kokee ihmeen.
— Hyvä on, Bill, sanoin ja suljin oven. Mutta sisimmässäni tiesin, ettei ollut mitään toivoa. Enää ei tehty ihmeitä, ei ainakaan meidän kaltaisillemme. Mehän olimme vain köyhiä meksikolaisia katolilaisia, jotka emme edes käyneet kovin usein messussa. Miten me voisimme odottaa ihmettä tapahtuvaksi?

Varhain seuraavana aamuna, kuudentenatoista heinäkuuta, Bill soitti ovikelloa. — Anna minun juoda rauhassa kahvini, huusin. Hiljaa mielessäni toivoin, että hän menisi ilman meitä.
Bill ja hänen tyttöystävänsä Cindy odottivat rullatuolin kanssa. He auttoivat Lisan portaita alas, sisäpihalla olevan uima-altaan ympäri, pitkää, kapeaa jalkakäytävää pitkin kadulle ja autoon. Pian olimme menossa etelään kohti Los Angelesia ja Shrine Auditoriumia.
Lisa istui rullatuolissaan, ja minä istuin vanhan armeijan huovan päällä nojaten Shrine Auditoriumin seinään ja odotin ovien avautumista. Tuntui tyhmältä viettää koko sunnuntaiaamupäivä kököttäen auringon paahteessa jalkakäytävällä odottamassa tyhjää.
Viimein meidät laskettiin sisään. Bill työnsi Lisan rullatuoliosastoon, ja minä istuuduin Lisan viereen. Bill ja Cindy löysivät paikat salin toisesta osasta. Yleisön suuruus ja paikassa kokemani lämpö, ystävällisyys ja rakkaus herättivät minussa kunnioitusta.
Kokouksen aluksi kuoro lauloi kauniisti Kätensä, oi, kosketti. Pehmeästi laskeutuvaan valkoiseen pukuun pukeutunut Kathryn Kuhlman ilmestyi lavalle. Hän piti pienen saarnan, jota minä en kuunnellut. Pudistelin päätäni. Kyllä tämä kaikki oli mukavaa, mutta miksi me hukkasimme aikaamme täällä?
Sitten alkoi ilman varoitusta tapahtua. Neiti Kuhlman osoitti parvekkeelle. — Siellä on mies, joka paranee syövästä juuri nyt. Herra, nouskaa seisomaan ja ottakaa vastaan parantuminen.— Jumalalle on kaikki mahdollista.

Käännyin istuimellani ja yritin nähdä parvekkeelle, mutta se oli liian kaukana. Saatoin nähdä ainoastaan kasvoja. Ja kuitenkin siellä ylhäällä tuntui olevan myös valoa — ei sellaista valoa, jonka voi nähdä, vaan sitä valoa, jonka voi tuntea. Sitä oli kaikkialla rakennuksessa. Valoa ja energiaa, aivan kuin pienen pieniä liekkejä olisi hyppinyt päästä toiseen. Olin kuin sähköiskun saanut. Neiti Kuhlman mainitsi paikan toisensa perään, jossa joku parani.
Sitten hän osoitti rullatuoliosastoon aivan meitä kohti. — Täällä on joku syöpäpotilas, hän sanoi lempeästi. — Nouse seisomaan ja ota vastaan parantuminen.
Katsoin Lisaa, mutta hän ei liikkunut. Ei tietenkään. Mistä hän tiesi, että hänellä oli syöpä? Emme olleet kertoneet sitä hänelle. Sisintäni raastoi. Jos kertoisin hänelle, että neiti Kuhinaan puhui hänelle, ja jos hän nousisi seisomaan, hänen lonkkansa ja jalkansa saattaisivat pettää. Mitä minun pitäisi tehdä?
Neiti Kuhlman pudisti päätään ja kääntyi toisaalle osastostamme ilmoittaen parantumisia muissa osissa salia. Mieleni lannistui. Oliko Lisan aika mennyt ohi? Oliko jo liian myöhäistä?
Sitten neiti Kuhlman katsoi jälleen meitä kohti ja osoitti meidän osastoomme päin. — En voi jättää tätä, hän sanoi. — Joku täällä alhaalla oleva paranee syövästä. Sinun on noustava ylös ja otettava vastaan parantuminen.
— Äiti, Lisa valitti, — minun vatsaani polttaa.
Emme olleet syöneet kuin varhain aamulla. Etsiskelin laukustani makeista.

— Ei, ei sitä sillä tavalla polta, Lisa sanoi torjuen tarjoamani makeisen. — Se on jotain muuta.
Neiti Kuhlman osoitti yhä meitä. Katsoin ympär rillemme. Kukaan muu ei seisonut osastossamme. Tiesin, että Lisan täytyi olla se, joka parani, mutta minua pelotti. Mitä jos se ei ollutkaan Lisa? Jos hän nousisi seisomaan ja kaatuisi? Tai, mikä vielä kauhistuttavampaa, jos se olikin Lisa — eikä hän noussut seisomaan?
Kun ajattelin, että kuolisin epävarmuuteen ja jahkailuun, Lisa ojentui minua kohti ja kuiskasi: — Äiti, minä luulen, että minun pitäisi mennä lavalle. Minä taidan parantua.
— Tee niin kuin luulet oikeaksi, minä sanoin suuresti helpottuneena siitä, että hän oli tehnyt ratkaisun puolestani. Mutta minä pelkäsin hänen yritystään nousta ilman kainalosauvoja. Yksi käytävällä olevista työntekijöistä tajusi, että Lisalle tapahtui jotakin. Hän kurottui meitä kohti. — Minusta tuntuu, että minä voin paremmin, Lisa kuiskasi hänelle. — Haluan mennä lavalle.
Mies auttoi Lisan rullatuolista. Pidätin hengitystäni, kun tyttö nousi seisomaan. Luulin hänen jo luhistuvan, mutta yhtäkkiä olin tietoinen jostakin muusta. Sama tuli, jonka olin nähnyt liikkuvan pään päältä toiselle, oli nyt Lisan päällä. Saatoin melkein nähdä uuden voiman virtaavan hänen ruumiiseensa.
Opastaja antoi tytön nojata itseensä, ja niin he alkoivat kävellä käytävällä eteenpäin. Ensin hitaasti, sitten luottavaisemmin he astelivat lavan juurelle, jossa joku nainen keskusteli heidän kanssaan lyhyesti. Bill Truett oli vastassa, ja pienen neuvottelun jälkeen Lisa vietiin lavalle.

Neiti Kuhlman kuunteli, kun nainen kertoi muutamia yksityiskohtia. Sitten hän ojentui Lisaa kohti. Lisa perääntyi askeleen ja lysähti sitten lattialle. Minä voihkaisin luullessani, että hänen jalkansa oli pettänyt. Mutta Lisa nousi jälleen jaloilleen.
— Tämä lapsi olkoon pyhitetty Jeesukselle Kristukselle, neiti Kuhlman sanoi, kun Lisa seisoi hänen edessään kasvot kyynelissä. — Näytähän nyt, miten sinä kävelet. Lisa rupesi juoksemaan edestakaisin lavalla, ja ihmiset alkoivat taputtaa käsiään ja ylistää Jumalaa. Ja kun kuoro sitten hymisi hiljaa: "Halleluja! Halleluja!", tuntui kuin enkelit olisivat laulaneet.
— Haluan, että tämä parantuminen todistetaan aidoksi, neiti Kuhlman sanoi. — Mene lääkärisi vastaanotolle ja tutkituta itsesi perusteellisesti. Tule sitten seuraavaan kokoukseen todistamaan siitä, mitä Jumala on sinulle tehnyt.
Katsoin Billiä. Hän oli ylitsepursuavan onnellinen aivan kuin hänen oma sisarensa olisi parantunut. Myöhemmin tulin tietämään, että Jumalan perheessä me olemme todellakin veljiä ja sisaria. Mutta juuri silloin saatoin ajatella vain Lisaa. Hän juoksi edestakaisin lavalla ontuen vielä hiukan mutta polkien jalkaansa. Purin huultani. Tiesin, että hänen lonkkaluunsa oli kuin voita eikä kestäisi pienintäkään painoa — mutta nyt se kesti. Oliko tämä todella mahdollista? Oliko Lisa parantunut?
Pelkäsin uskoa. Minuun oli sattunut kerran syvästi, kun lääkäri oli kertonut meille, ettei ollut mitään toivoa. En kestäisi, jos nyt uskoisin ja havaitsisin myöhemmin, että olin elättänyt ainoastaan tyhjää toivoa. Oli turvallisempaa olla uskomatta lainkaan.

Javier oli juuri lähdössä työhön, kun tulimme kotiin. Kerroimme hänelle, mitä oli tapahtunut. — Alkakaamme sitten toivoa, hän sanoi. — Sitä me emme ole tehneet aikaisemmin. Olemme kyllä rakastaneet kovasti pikku tyttöämme. Nyt meillä on toivoa. Ennemmin tai myöhemmin Jumala ehkä antaa meille uskoakin — uskoa ottaa vastaan Hänen ihmeellinen tekonsa. Nämä olivat viisaita sanoja.
Bill ja Cindy tulivat mukanamme meille. — Viekää ne kainalosauvat pois, Bill sanoi, kun yritin ojentaa ne Lisalle. — Ettekö te ymmärrä? Hän on parantunut!
Lopun iltaa Lisa nilkutti ympäri asuntoamme. Seurasin hänen jokaista askeltaan peläten, että hän kaatuisi. Mutta hän ei kaatunut. Itse asiassa näytti siltä, että hän voimistui aivan silmieni edessä.
Ensimmäinen kysymys, jonka Javier aamulla esitti oli: — Missä Lisa on? Miten hän voi?
Olin noussut aikaisemmin ja vein nyt Javierin ikkunan ääreen.
— Katso, sanoin osoittaen pihalle. Lisa ajoi pyörällään uima-altaan ympäri, nauroi ja leikki toisten lasten kanssa.
Kun Javier kääntyi pois ikkunasta, hänen kasvonsa olivat kyynelissä. Uskoinpa minä tai en, sillä ei ollut väliä. Hän ainakin uskoi.
Seuraavalla viikolla vein Lisan jälleen lastensairaalaan. Verikokeitten ja laajojen lonkan sekä rinnan röntgenkuvausten jälkeen meille sanottiin: — Soitamme teille heti, kun tiedämme jotakin.
Javierin silmät säkenöivät, kun hän kohtasi minut ovella. — No, mitä sait selville ?
Selostin hänelle tilanteen ja sanoin että meidän

oli yksinkertaisesti odotettava. Hän vaati itsepintaisesti, että soittaisin tohtori Higginsille.
— Aioin juuri soittaa teille, tohtori sanoi, kun lopulta tavoitin hänet. — Olen neuvotellut seitsemän muun lääkärin kanssa Lisan tapauksesta. En kerta kaikkiaan tiedä, mitä sanoisin teille.
Nielaisin. — Tarkoitatteko, että jokin on hullusti?
Voisiko olla totta, että tämä oli vain julma kepponen, että toivoni olisi syttynyt vain särkyäkseen palasiksi?
— En tiedä, miten tämä on mahdollista, tohtori jatkoi aivan kuin ei olisi kuullut, mitä sanoin. — Me näemme kaikki saman seikan näistä röntgenkuvista. Sen sijaan että kasvain olisi levinnyt, se onkin kovasti pienentynyt. Me näemme merkkejä parantumisesta.
Hän ei tietenkään tiennyt mitään Kathryn Kuhlmanin kokouksesta, mutta hän oli puhunut ”parantumisen merkeistä”. Mitä vielä tarvitsin vakuuttuakseni siitä, että Jumala oli koskettanut Lisan elämää?
— Tohtori, onko teillä vähän aikaa? kysyin. — Haluan kertoa teille jotakin. Tiedän, että tämä kuulostaa teistä oudolta, mutta me veimme Lisan erään Kathryn Kuhlmanin kokoukseen. Siitä lähtien hän on kävellyt ilman kainalosauvoja, juossut, ajanut polkupyörällään, uinut ja käyttäytynyt normaalisti. Me uskomme, että Jumala on parantanut hänet.
Langan toisessa päässä oli pitkään hiljaista. — Haluan saada tämän asian selväksi, lääkäri sanoi lopulta. — Tehän ette ole antaneet hänelle mitään lääkitystä?

— Ei mitään.
— Ja te ette suostuneet kemoterapiaan ettekä kobolttihoitoon ?
— Emme, vastasin.
Seurasi jälleen pitkä tauko. — Saattaa olla, että hänen ruumiinsa kehittää jonkinlaista vastamyrkkyä. Tai syynä saattaa olla teidän Kathryn Kuhlmaninne. Olipa miten tahansa, kasvain on häviämässä. Ja minun tietääkseni tämä on ensimmäinen tapaus lääketieteen historiassa, kun näin on käynyt.
Minä itikin. Muistin lukeneeni kauan sitten Tuomaan tarinan Raamatusta. Hän uskoi, että Jeesus oli noussut kuolleista, kun hän näki naulojen jäljet Hänen käsissään. Miten Olinkaan hänen kaltaisensa. Ja kuitenkin Jumala oli antanut minun nähdä Hänen ihmetyönsä tyttäressäni.
— Voin kertoa teille vielä, tohtori Higgins sanoi lempeästi langan toisessa päässä, — että sairaalassa syntyy valtava riemu siitä, mitä Lisalle on tapahtunut, sillä hän on yksi sellainen potilas, jonka suhteen olimme menettäneet toivomme.
Lisa palasi kouluun syksyllä — ilman kainalosauvoja. Kuukautta myöhemmin vein hänet lääkärin vastaanotolle. Kasvain pieneni yhä. Se oli häviämässä. Lisa oli jo melkein normaali.
— Miten te selitätte tämän? kysyin.
— Ei meillä ole mitään selitystä, tohtori sanoi. — Koskaan aikaisemmin tällainen tapaus ei ole parantunut. Jos me olisimme antaneet hänelle kobolttihoitoa ja kasvain olisi hävinnyt, me olisimme kutsuneet sitä lääketieteelliseksi ihmeeksi. Mutta ilman minkään kaltaista hoitoa... Niin, mitä me voimme tähän sanoa?
Meidän papillamme kuitenkin oli jotain sanottavaa: — Jumala toimii monella tavalla. Tämä on varmasti Hänestä.

Nyt kun Lisa on täysin parantunut, monet ystävämme kysyvät: — Miksi tämä kaikki tapahtui?

(tämä loppu on sitten hänen mietintöjä, pitäkää se mikä hyvä on)

*Minä arvelen* että Jumala salli tämän sairauden meidän elämäämme vetääkseen meitä lähemmäksi toisiamme ja lähemmäksi Häntä. Löysin Raamatustani kertomuksen, joka selittää paljon. Eräänä päivänä Jeesus näki tiellä kulkiessaan miehen, joka oli ollut syntymästään saakka sokea. Jeesuksen seuraajat kysyivät Häneltä: — Mestari, miksi tämä mies on sokea? Siksikö, että hän teki syntiä, vai sen vuoksi, että hänen vanhempansa tekivät syntiä?
Mestari vastasi: — Ei kummastakaan syystä, vaan hän on sokea pikemminkin siksi, että Jumala tulee kirkastetuksi hänen parantumisensa kautta. Sitten Hän kosketti miestä ja tämä sai näkönsä.
*Minusta* tuntuu, että Lisa oli sairas siksi, että Jumala saattoi tulla kirkastetuksi hänen parantumisensa kautta.
Kunnian antamista Jumalalle ei opi kirjoista. Se täytyy oppia vaeltamalla Hänen kanssaan varjoisan laakson kautta. Jos elää aina vuorenhuipuilla, tulee kovaksi ja sitkeäksi, tunteettomaksi elämän herkimpiä asioita kohtaan. Arimmat viljelykasvit kasvavat vain laakson varjossa.
Olen viipynyt pitkään katsellen Javieria maalaustelineensä ääressä. Hänestä on mieluista käyttää hiiliä, tehdä varjoja. — Auringonpaiste paljastaa yksityiskohdan, hän sanoo, — mutta varjot paljastavat luonteen.
Vasta varjoisia polkuja kulkiessamme me opimme ylistämään Jumalaa pienistä asioista. Siellä me opimme, ettei Lisa oikeastaan ollut meidän, vaan Jumalan. Laaksossa me keksimme antamisen salaisuuden. Kun me luovuimme lapsestamme, Jumala oli niin armollinen, että antoi hänet takaisin — parantuneena.
Lisa ei enää pelkää varjoja. Hän on meidän tavallamme kokenut, että laaksossakin Jumala on kanssamme, Hänen vitsansa ja sauvansa lohduttavat meitä, niin että meidän maljamme tulvii Hänen hyvyyttään ja armoaan.

Laitoin aikaisemmin blogiin mutta sain
uuden linkin joka on hyvin käännetty
Enkelit puhuvat minulle Ronald Buck