Kun taivas laskeutuu alas GILBERT STRACKBEIN
Gilbert ja Arlene Strackbein asuvat viihtyisässä talossa, joka sijaitsee mäntyjen katveessa LAttle Rockissa, Arkansasissa. Gilbert on menestyvä myyntimies eräässä toimistotarvikeliikkeessä. Heil­lä on kolme kaunista tyttöä ja he osallistuvat aktii­visesti uuteen Pyhän Hengen liikkeeseen, joka koskettelee kansaamme. Näin ei kuitenkaan ole aina ol­lut. Tässä Gilin tarina.
Pyrkiessäni kerran myyntitehtäviin yhtiön psyko­logi kysyi: — Miksi te haluatte tämän myyntimie­hen toimen?
— Minä tunnen myyntityön. Olen aina tehnyt sitä, vastasin.
— Sitä on vaikea uskoa, herra Strackbein, psyko­logi sanoi otsaansa rypistäen. — Normaalisti myyn­timiehen täytyy pitää ihmisistä. Mutta tämän testin mukaan te ette pidä edes itsestänne.
Hän oli oikeassa. Minä en todellakaan piitannut
siitä, pidinkö ihmisistä vai en. Myyntimiehenä olin kiinnostunut vain kahdesta asiasta: että saisin ti­lauksen ja pääsisin ulos.
Olin aina vieroksunut ihmisiä. Koska olin kasva­nut ankarassa saksalaisluterilaisessa kodissa Texa­sin eteläosassa, minä en edes puhunut englantia, en­nen kuin menin kouluun. Olin ylpeä perinnöstäni ja tunsin suurta tyydytystä uskoessani, että saksalai­nen ajattelutapani voittaisi kaikki muut mekaniik­kaan, elektroniikkaan ja logiikkaan liittyvissä asioissa. Vuosien kuluessa aloin uskoa, että kykeni­sin kaikkeen, mihin vain ryhdyin. Vaikka hankiakin elatukseni myyntimiehenä, vietin vapaa-aikani työ- vajassani, jossa rakentelin muun muassa laskuko­neita.
Arlene oli yhdeksäntoistavuotias, kun menimme naimisiin. Sen jälkeen kun muutimme New Orleansiin, hän alkoi saada pyörtymiskohtauksia ja hänen tarmonsa heikkoni huomattavasti. Mutta minä kiel­täydyin uskomasta, että hän oli sairas. Minulle sai­raus oli heikkouden merkki. Kun ensimmäinen tyttäremme Denise oli noin kolmen vuoden, päätin, et­tä Arlene tarvitsi toisen lapsen. Se saisi hänen aja­tuksensa eroon hänen niin kutsutuista ongelmistaan ja antaisi hänelle jotain rakentavaa pohdittavaa. Näin minä laskelmoin.
Arlenen raskaus ei kuitenkaan sujunut aivan yk­sinkertaisesti. Alusta alkaen hänellä oli komplikaa­tioita, jotka vaativat lääketieteellistä huomiota. Mu­nuaiset aiheuttivat uhkaavan pulman sekä hänelle että lapselle. Hänellä oli hirveitä kouristuksia sää­rissä, ja keskenmenon välttämiseksi lääkäri määräsikin hänet lopulta vuoteeseen — seitsemäksi kuu­kaudeksi. Minua ärsytti tämä hänen heikkoutensa osoitus niin, että eristäydyin yhä enemmän ja olin mahdollisimman vähän tekemisissä hänen kanssaan.

Vaikka vaimoni kärsi kauhean sairauden ensi vai­heita, minä en tajunnut, että oma hengellinen sai­rauteni oli vielä pahempi. Arlene oli käynyt New Orleansissa metodistikir­kossa. Kirkon naiset käsittivät, että hänen oli kamppailtava vaikeutensa kanssa yksin, ja alkoivat poiketa meillä valmistamassa päivällistä, koska lääkäri oli kieltänyt Arlenea nousemasta vuoteesta muutoin kuin käydäkseen kylpyhuoneessa. Jos joku tuli käymään meillä, kun minä olin kotona, minä menin avaamaan oven ja katosin sitten takaovesta. Niin sietämätöntä kuin minusta olikin, että Arlene oli joutunut vuoteeseen, minua inhotti vielä enem­män, että ulkopuoliset ihmiset sekaantuivat meidän elämäämme yrittäen auttaa. Vaikea raskaus oli vasta alku. Seuraavien vuosien aikana Arlenen tila kävi aina vain huonommaksi — heikkoutta, lihaskouristuksia, munuaistulehduksia, huimausta, näön hämärtymistä. Välillä hän voi pa­remmin, sitten hän kävi taas huonommaksi; joskus hän sai lihasten kehnosta yhteistoiminnasta johtu­via kohtauksia, joista jokainen näytti entisestään­kin kuluttavan hänen voimiaan. Lääkärit eivät kyenneet osoittamaan, missä vika oli, ja minä kiel­täydyin yhä itsepäisesti uskomasta, että häntä vai­vasi jokin.

Eräänä iltana, kun tulin kotiin päivälliselle, pöy­tä oli jo katettu. Jotkut kirkon naisista olivat pis­täytyneet tuomassa aterian, kattaneet pöydän ja lähteneet. Koska Arlene tiesi, miltä minusta tuntui, hän nousi vuoteesta tullakseen istumaan Selmakse­ni. Hän pääsi keittiön ovelle saakka, ennen kuin lu­histui. Hän ei ollut tajuton, mutta vaikutti siltä, kuin kaikki hänen ruumiinsa lihakset olisivat lakan­neet yhtä aikaa toimimasta.
Minä pelästyin. Halusin juosta tieheni, mutta tie­sin, etten voinut jättää vaimoani avuttomana lat­tialle. Nostin hänet ylös, huusin naapuria huolehti­maan kahdesta pienestä lapsestamme ja kiiruhdin sairaalaan.
Ensiapuhuoneessa Arlenea käsitellyt hoitaja alkoi huutaa: — Tohtori, en tunne enää hänen pulssiaan.
Lääkärit riensivät paikalle. Ensiavulla hänen sy­dämensä saatiin jälleen toimimaan. Silloin minä ta­jusin, että vahvana esiintymiseni oli vain ulkokuor­ta. Kun jouduin kasvokkain todella mahdottoman ti­lanteen kanssa, minulla ei ollut vastauksia. Vihasin Arlenea hänen heikkoutensa tähden, mutta vihasin itseäni vielä enemmän, koska en hallinnut tilannet­ta.
Eräänä iltana tulin myöhään kotiin ja löysin Arlenen vuoteesta nukahtaneena. Hänen rinnallaan oli avoin kirja — Kathryn Kuhlmanin kirja Uskon ih­meisiin.*
Puhisin itsekseni kun otin sen, avasin sen ja näin välilehdessä Tom ja Judy Kentin merkinnän. Tun­sin Kentit. Judy oli ollut työssä samassa toimistos­sa Arlenen kanssa, ja Tom opiskeli lääketiedettä Tulanessa. Hänellä oli nyt vastaanotto Kaliforniassa.
Arlene heräsi ja huomasi minut vuoteen ääressä. — Tom lähetti sen minulle, hän sanoi hymyillen ja kirjaa osoittaen. — Hän sanoi, että he rukoilevat Judyn kanssa, että minä saisin kokea parantumisihmeen.

Pudistin päätäni ja ojensin kirjan takaisin. — Miten lääkäri voi uskoa tuollaiseen roskaan?
— Gil, Anlene sanoi, ja kyyneleet tulvahtivat hä­nen silmiinsä. — Älä ryöstä minulta uskoa vain sen vuoksi, ettet sinä usko ihmeitten Jumalaan. Minulla täytyy olla jotakin, johon voin uskoa.
— Usko itseesi, minä sanoin. — Sitä sinä vain tarvitset päästäksesi ylös siitä vuoteesta.
Mutta vaikka Arlene pääsi ylös, hän ei kestänyt jalkeilla. Hän yritti. Hän yritti urhoollisesti selviy­tyä, mutta näytti siltä, että hän päätyi aina sairaa­laan.
Muutimme Little Rockiin, Arkansasiin, jossa otin työpaikan toimistotarvikeliikkeestä. Vapaa-aikanani tein kaiken mahdollisen välttyäkseni ajattelemasta Arlenen rappeutuvaa fyysistä tilaa. Minua kiusasi se, että vaikka lääkärit eivät voineet määritellä hä­nen vaivaansa, hän joutui aina muutaman kuukau­den kuluttua sairaalaan uudelleen tutkittavaksi ja hoidettavaksi.
Kolmannen lapsemme Lisan synnyttyä Arlene al­koi käydä torstai-illan tilaisuuksissa episkopaalisessa Kristus-kirkossa. Wanda Russell, hänen metodis­tikirkossa oleva pyhäkoulunopettajansa, tuli nouta­maan häntä joka torstai ja antoi hänelle kyydin. Minusta se oli joutavaa, mutta tiesin, että Arlenen täytyi päästä vähäksi aikaa muualle kotoa. Niinpä en käynyt vastustamaan — ennen kuin eräänä ilta­na, jolloin hän tuli takaisin tavallista myöhemmin.
— Arlene, miksi sinä haluat mennä episkopaalien kokouksiin? Tässä lähellähän on metodistikirkko.
Arlene käveli sohvan luokse ja istuutui. — Siinä metodistikirkossa ei uskota parantumiseen, hän sa­noi.
— Tarkoitatko sinä, että kuljet parantumiskouksissa? Arlene nyökkäsi.
— Kukaan järkevä ihminen ei usko sellaiseen, mi­nä sanoin. — Se on kaikki taikauskoa. Ehkä minä halua ihmisten näkevän vaimoani noissa poppaporukoissa.

Arlene ponnisteli päästäkseen ylös, mutta hänen jalkansa kieltäytyivät toimimasta kunnolla. — Gil, minä tarvitsen tätä. Ole kiltti äläkä riistä sitä mi­nulta.
— Kuulehan, sanoin ankarasti, — kyllä minä tie­dän nämä asiat. Muistan lapsuusvuosiltani Texasis­ta kotini lähellä sijainneen helluntailaisten kirkon. Meillä oli tapana mennä kurkistelemaan ikkunoista pimeän tultua. Hekin pitivät parantumiskokouksia. Mutta minä en halua vaimoni sekaantuvan sellai­seen touhuun.
— Voi, Gil, Arlene sanoi huulet väristen. — Se ei ole alkuunkaan tuollaista. Pastori Womble uskoo, että Jumala parantaa minut.
— Minä en hyväksy Jumalan vetämistä mukaan näihin asioihin, sanoin. Minua alkoi suututtaa. — Ja tämä parantumistouhu on pelkkää pötyä. Minä kiel­län sinua enää menemästä mukaan.
Arlene nojautui taaksepäin sohvalla ja sulki sil­mänsä. Pienen pienet kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin.
— Sinä tapasit isäni sen jälkeen kun Jeesus oli tullut hänen sydämeensä. Mutta se mitä minä muistan hänestä lapsuusajaltani, ei ole kovin­kaan karmista. Hän oli alkoholisti. Meillä ei ollut tarpeeksi ruokaa, koska alkoholi oli hänelle tär­keämpää kuin äiti tai minä. Äiti yritti elää hänen kanssaan, mutta lopulta hän kerta kaikkiaan luopui yrityksestä. Me muutimme toiselle puolelle kaupun­kia kuusivuotispäivänäni. Humalapäissään isä yrit­ti rikkoa oven ja viedä minut mukanaan. Me itkim­me ja rukoilimme äidin kanssa toisiimme turvau­tuen sisäpuolella, kunnes hän lähti tiehensä.
— Varttuessani minusta tuntui, että olisi maail­man ihanin asia saada sellainen aviomies, joka rai­kastaa sekä Jumalaa että minua. Minulle taivas oli sama kuin kristitty perhe. Ja minä luulin, että minä olin löytänyt kaiken tämän, kun löysin sinut, Gil. Sitten sinä menit armeijaan, ja kun tulit takaisin, sinä vihasit Jumalaa. En tiedä, mitä tapahtui.
Minuun sattui. — Sinulla on kaikkea, mitä tarvit­set, minä tiuskaisin. — Me asumme mukavassa ta­lossa miellyttävässä ympäristössä. Ansaitsen hyvin, enkä ole milloinkaan kieltänyt sinulta mitään, en edes lääkärinhoitoa. Minun puolestani saat käydä sunnuntaina kirkossa ja vaikka johtaa lastenkuoroakin.
— Kuule, minä en tosiaankaan tarvitse sinua, Arlene sanoi katsoen minua suoraan silmiin. — Pie­nenä tapasin rukoilla, että Herran enkelit suojelisi­vat minua, ja minä tiedän, että he suojelivat. Voit estää minua menemästä parantumiskokouksiin, mut­ta et voi riistää suhdettani Jumalaan. Vain Häntä minä tarvitsen.
Lähdin kiukusta vavisten työpajaani. Kun viimein menin vuoteeseen, kello oli jo yli puolenyön. Vaikka Arlene oli haudannut kasvonsa tyynyyn, kuulin yhä hänen vaimennetut nyyhkytyksensä. Halusin kietoa käteni hänen ympärilleen. Mutta hellyys, lempeys, itku — ne olivat heikkouden merkkejä, ja minut oli kasvatettu olemaan vahva. Nousin aamulla, valmis­tin aamiaisen! ja lähdin sanomatta sanaakaan edes tytöille. Vihasin itseäni sen vuoksi, mutta en osan­nut käyttäytyä muuten.

Vaikka ansaitsin hyvin ja olin saanut useita ylen­nyksiä, olin luhistumassa sisäisesti nopeammin kuin Arlene näytti luhistuvan fyysisesti. Järjestin usean päivän mittaisia ”liikematkoja” kaupungin ulkopuo­lelle. Arlene epäili moraalittomuuttani, mutta minä puolustelin suvaitsevaisuuttani järkeilemällä, ettei hän kyennyt tyydyttämään tarpeitani. Alkoholi rau­hoitti omantuntoni, ja siitä tulikin uskollinen seu­ralaiseni.
Arlenen kunto huononi Lisan syntymän jälkeen. Hän oli ollut sairaalassa yli kaksikymmentä kertaa esimerkiksi virtsatulehdusten vuoksi, mutta tämä oli toisenlaista. Hänen verenpaineensa nousi yli kahdensadan, ja hänen vasen käsivartensa oli osit­tain halvaantunut — hänen kätensä ei suostunut menemään nyrkkiin. Arlenea hoitava lääkäri neuvotteli neurologin kanssa. He puhuivat aivokasvai­men mahdollisuudesta.
Kolme päivää myöhemmin lääkäri sanoi minulle hallissa Arlenen sairaalahuoneen ulkopuolella: — Herra Strackbein, me epäilemme aivokasvainta. Ot­taisimme mielellämme valtimonkuvan, mutta Arle­ne reagoi allergisesti kaikkiin radiologian väriainei­siin. Testi itsessään saattaisi jo tappaa hänet. Tä­mä ei ole mukavaa, mutta meidän on vain odotetta­va ja katsottava, mitä tästä kehittyy.
Nielaisin vaivalloisesti, ja havaitsin, etten voinut katsoa häntä silmiin.
— Me teemme parhaamme ja ilmoitamme teille, jos meidän on leikattava.
Aivokasvainta ei kuitenkaan löytynyt. Sen sijaan diagnoosissa sanottiin, että Arlene kärsi keskusher­moston sairaudesta — joko myasthenia gravisista tai multippeliskleroosista tai molemmista — ja se oli vaivannut häntä vuosikaupalla.

Arlene päästettiin kotiin, mutta hänen oli määrä olla vuoteessa mahdollisimman paljon. Eräänä ilta­na kun katselin televisiota, vaimoni hoiperteli ma­kuuhuoneesta luokseni. Hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat.
— Sinun on parasta pitää minua silmällä, hän sa­noi, — minä vapisen kauttaaltani.
Kun panin käteni Arlenen selkää vasten, tunsin lihasten värisevän kouristuksittain ihon alla. — Pa­ne pitkäksesi ja rentoudu, minä sanoin. — Tunnet kohta olosi paremmaksi.
Arlene loi minuun silmäyksen ja palasi makuu­huoneeseen. Viidentoista minuutin kuluttua kuulin hänen nousevan, menevän kylpyhuoneeseen… ja kirkaisevan. Kun pääsin hänen luokseen, hän maka­si lattialla tajuttomana ja aivan velttona. Kun aloin nostaa häntä, tunsin hänen lihastensa käpristyvän ja rentoutuvan.
Sitten tuli kouristuskohtaus. Arlenen selkä jäy­kistyi ja hänen päänsä vetäytyi taaksepäin. Samaan aikaan hänen ruumiinsa kangistui ja hänen silmän­sä pyörivät. Kieli täytti hänen kurkkunsa niin, että hänen oli vaikea hengittää.
Onnistuin saamaan Arlenen ylös lattialta. Ja yht­äkkiä hän kävi jälleen veltoksi kuin kuollut paino käsivarsillani. Kannoin hänet makuuhuoneeseen ja kutsuin Edna Williamsonin naapuristamme huoleh­timaan lapsista sillä aikaa, kun minä kiidättäisin Arlenen St. Vincentin sairaalaan. Kim laskin kuu­lokkeen, Arlenen ruumis oli jälleen kouristusten val­lassa. Kohtaus kesti noin minuutin verran ja meni sitten ohi. Muutaman hetken kuluttua se alkoi uu­destaan.
Olin saanut Arlenen autoon siihen mennessä, kun Edna tuli. Hänet otettiin sisään sairaalaan. Kaksi päivää myöhemmin tuli lopullinen raportti. Oli ky­symyksessä multippeliskleroosi ja mahdollisesti myastheniagravis.
Kauan sitten olin maininnut Arlenelle: — Jonain päivänä eteeni tulee sellainen asia, josta en selviä itse, ja kun se tapahtuu, minusta tulee parempi ih­minen. Nyt oli tullut tuo hetki. Olin aina kyennyt tekemään kaiken, mihin olin ryhtymyt. Jos tarvit­sin lisää rahaa, saatoin tehdä päivittäin kuusi tun­tia enemmän töitä, mutta se, että minä olin vahva, ei parantanut Arlenea. Minun mahdollisuuteni olivat loppuneet.
Toin Arlenen kotiin ja paikkasin ammattihoitajan, joka oli hänen kanssaan kahdeksan tuntia päi­vässä. Kahden vuoden ajan maksoimme satakolmekymmentäseitsemän ja puoli dollaria viikossa, sen lisäksi lääkelaskun, joka oli melkein yhtä suuri, ja vielä sairaalamatkat. Viimein vakuutusyhtiöstämme soitettiin minulle. He olivat sitä mieltä, että heidän velvollisuutensa olivat loppuneet; tästä lähtien sai­simme tulla toimeen omillamme.
Samanaikaisesti minä olin eristäytynyt melkein tyystin. Arlene oli pyytänyt eroa, ja saksalaiselle tyypillisellä logiikallani minä olin sanonut, etten suostuisi siihen. Monena yönä toivoin, että olisin voinut lähestyä Arlenea ja lohduttaa häntä, sillä hän tarvitsi kipeästi lohdutusta. Miten toivoinkaan, että voisin kietoa hellästi käteni lasteni ympärille ja vetää heidät luokseni. Mutta minä en voinut. Mi­nä olin vahva, itsenäinen, ja muuri, jonka olin ra­kentanut ympärilleni, oli niin luja, etten voinut paeta sen sisältä.
Kun lähdin toimistostani eräänä iltapäivänä, toi­sella puolella käytävää työskentelevä Dick Cross pysäytti minut hissin luona. Dick oli Investors Diversified Services yhtiön (jonkinmoinen sijoitus neuvontatoimisto, suom. huom.) palveluksessa ja sanoi halunneensa keskustella kanssani varojen si­joittamisesta. Minulla ei ollut sydäntä kertoa hänel­le, etten ollut hituistakaan kiinnostunut, joten so­vin tapaamisesta hänen kanssaan kotonani maanantai-iltana seitsemän aikaan. Tiesin, etä Arlene me­nisi tuona iltana saamaan fysikaalista hoitoa, ja laskelmoin, että antaisin Dickin tulla, kuuntelisin mitä sanottavaa hänellä oli ja lähettäisin hänet sit­ten tiehensä.
Kun Dick tuli, minä selitin hänelle nopeasti tilanteemme. Hän valmisteli lähtöä, kun Arlene tuli ko­tiin. Muutaman lyhyen huomautuksen jälkeen Dick sanoi yksikantaan: — Kai te tiedätte, ettei mul­tippeliskleroosia voida parantaa.
— Kyllä minä tiedän sen, Arlene nyökkäsi. — Mutta minä uskon, että Jumala voi parantaa minut.
— Niin minäkin uskon, Dick sanoi.
Seuraavien neljän tunnin ajan Arlene ja Dick kes­kustelivat Jumalan parantavasta voimasta. — Tuo mieshän on hullu, minä ajattelin. — Eivät ihmiset tällaisista asioista puhele, eivät ainakaan järkevät ihmiset. Mutta ei Dick mikään hullu ollut. Hän oli menestyvä sijoitusneuvoja, joka sattui uskomaan Jumalan yliluonnolliseen voimaan. Hän oli vieraana kodissani, ja vaikka halusinkin heittää hänet ulos, minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin istua ja kuunnella.

Arlene tiedusteli Dickiltä tämän henkilökohtai­sia kokemuksia, ja hänen tarinansa oli melkein enemmän kuin saatoin käsittää: Dick oli ollut paljon minun kaltaiseni, niin työhönsä uppoutunut, ettei hän huomannut, että hänen kotinsa oli hajoamassa. Sitten hänen pieni poikansa David joutui vakavaan polkupyöräonnettomuuteen. Pojan tila oli kriittinen, hänen aivoissaan oli veritulppa, Hermokirurgi kut­suttiin tutkimaan häntä ja avustamaan mahdollises­sa leikkauksessa. Röntgenkuvauksen jälkeen David sai kouristuksia ja vaipui koomaan.
— Tiedän, ettet sinä ymmärrä tätä, Dickin vaimo Virginia oli sanonut, — mutta minä olen pyytänyt muutamia ystäviäni rukoilemaan kanssani. Me olemme luovuttaneet Davidin Herralle.
Dick sanoi, ettei hän tiennyt, mistä hänen vai­monsa puhui. Sitten hän muisti, että vuosia sitten Virginia oli tunnustanut olleensa itsemurhan par­taalla, mutta oli käynyt episkopaalisen kirkon parantumiskokouksissa ja vapautunut hengellisesti.
Kohta sen jälkeen kun Virginia oli kertonut rukoussopimuksesta, lääkäri oli tullut aulaan sano­maan, että vaikka David oli tullut tajuihinsa, leik­kaus voisi silti olla välttämätön. Mutta Davidin toi­puminen jatkui. Neljänkymmenenkahdeksan tunnin sisällä kriisi oli ohi. Hän oli parantunut.
Siitä lähtien Dick oli ollut uskovainen. Hänen us­konsa Jumalaan oli kasvanut nopeasti, kun hän oli nähnyt monia muita, jotka olivat parantuneet sa­man rukouksen voiman kautta.

Ellen olisi itse kutsunut Dickiä kotiimme, olisin uskonut, että koko keskustelu oli järjestetty minua varten.
Kuunnellessani Dickiä ja Arlenea aloin tajuta, et­tä yksi ongelmistani oli siinä, että olin aina kärsi­nyt liiallisesta loogisuudesta — minä halusin rat­koa asiat tieteellisesti. Dick taas liikkui aivan toi­sella tasolla — uskon tasolla. Hän yksinkertaisesti hyväksyi asiat uskoen sellaisina kuin ne olivat Kir­joituksissa. Dick Crossille oli tapahtunut jotain. Hän oli ollut kaltaiseni, mutta nyt hän oli vapaa. Hän rakasti ihmisiä. Hän rakasti jopa ihmisiä, joi­ta ei ollut koskaan aikaisemmin tavannut — niin kuin meitä.
Dickin ja Arlenen henkevän keskustelun jatkues­sa minun ajatukseni askarteilivat muualla. Yritin saada selville, loogisesti tietenkin, mitkä minun vaihtoehtoni olivat. Olin tullut omien mahdollisuuk­sieni päähän. Minun oli joko myönnettävä, ettei mi­tään ollut tehtävissä, ja alistuttava Arlenen kuole­maan tai luotettava lääkäreihin tai myönnettävä, että oli olemassa Jumala, joka oli kiinnostunut. En­simmäistä vaihtoehtoa en voinut hyväksyä, toinen oli osoittautunut riittämättömäksi, joten minulle jäi vain kolmas. Miten minun oli meneteltävä sen kanssa?

Dick Cross poikkesi useimmista tuntemistani hen­kilöistä. Hän ei ollut edes maininnut, missä kirkos­sa hän kävi. Hän ei yrittänyt saada meitä liitty­mään mihinkään järjestöön. Hän vain puhui Jeesuk­sesta ja Pyhän Hengen voimasta. Siihen mennessä, kun hän lähti, minä olin päättänyt ryhtyä rehelli­sesti etsimään Jumalan voimaa.
Aloitin seuraavana iltana päivällisen jälkeen lu­kemalla Raamattua. Ainoa Raamattu, jota olin ai­kaisemmin lukenut, oli kuningas Jaakon käännös. Mutta joku oli antanut Arlenelle Living Biblen (va­paasti käännetty nykyenglannin kielinen Raamattu). Vielä pitkään sen jälkeen, kun hän oli mennyt vuo­teeseen, minä selasin sitä yrittäen tarkistaa asioita, joita olin kuullut Dick Crossin mainitsevan.

Alussa ajattelin vain Arlenen parantumista. Mut­ta kun luin enemmän Raamattua, käsitin, että se si­sälsi myös vastauksen minun henkilökohtaisiin tarpeisiini — tarpeisiin, joista en ollut milloinkaan kenenkään kanssa puhunut.
Dick ja Virginia alkoivat käydä meillä säännölli­sesti. Vaikka Dick oli aivan vasta-alkaja kristitty­nä, hän yritti parhaansa mukaan vastata kaikkiin kysymyksiini. Viimein hän ehdotti, että menisimme heidän kanssaan kuuntelemaan Assembly of Godin helluntaikirkossa pidettävää opetusluentoa.
Lapsuudenmuistot tuosta kirkosta olivat elävinä mielessäni; mutta Arlene tahtoi mennä, ja minäkin suostuin lopulta. Sanoin hänelle kuitenkin, että jos hän pyörtyisi lattialle, niin kuin olin nähnyt muiden tekevän tuossa kirkossa, minä aioin kerta kaikkiaan jättää hänet sinne. Ylpeys oli yhä elämäni valtais­tuimella.
Assembly of Godin kirkko oli kovin toisenlainen kuin olin odottanut. Opettajan puhe oli tuona iltana ymmärrettävää. Hän piirsi taululle pienen ympyrän. Hän sanoi sen esittävän kristityn elämää. Saatanan voima ympäröi meitä kaikkialla, hän opetti. Kun me kasvamme Kristuksessa, meidän ympyrämme laajenee ja työntää pimeyden voimia kauemmaksi ja näin me valloitamme saatanalta maaperää, jota se on pitänyt kauan hallussaan. Tämä maaperä si­sälsi hänen mukaansa monia ihmeellisiä asioita, esi­
merkiksi yhteydenpidon Jumalan kanssa, ruumiin ja sielun terveyden.
Olin ajatellut aina, että meidän tehtävämme oli istua pienen ympyrämme sisällä ja ”puolustaa lin­noitusta”. Nyt tajusin, että se puolustavalla kan­nalla onkin ja meidän etuoikeutemme on mennä ja vallata maata. Tämä oli loogisesti ymmärrettävää. Elivät edes helvetin portit voisi voittaa tuon ympy­rän kasvavaa, laajenevaa voimaa.
Tilaisuuden lopussa saarnaaja esitti alttarikutsun. Ennen kuin huomasinkaan, Arlene ja Virginia oli­vat jo menossa eteen. Virginia tuki Arlenea estääk­seen häntä kaatumasta. Minusta alkoi tuntua epä­miellyttävältä. Mutta saarnaaja ei rukoillutkaan, et­tä Arlene parantuisi, vaan laski kätensä hänen pääl­leen ja rukoili, että hän täyttyisi Pyhällä Hengellä. Lähdin heitä kohti, mutta Arlene näytti olevan toi­sessa maailmassa. Virginia piteli häntä (mietin olikohan Arlene kertonut hänelle, että olin uhannut jättää hänet lattialle) ja Arlenen suusta tulvi outo ja melodinen kieli. Logiikkani otti taas vallan ja kieltäydyin hyväksymästä, mitä kuulin. Odotin ja autoin sitten Arlenen takaisin paikalleen. Ylpeys es­ti minua kysymästä häneltä tuosta kokemuksesta. Jumalalla oli vielä murtamista minussa.
Dick ja Virginia alkoivat tuoda meille ”karis­maattisia” kirjoja, toisin sanoen sellaisia, joissa kä­siteltiin parantumista, kastetta Pyhässä Hengessä, Hengen lahjoja ja pelastusta. Yksi näistä oli Kathryn Kuhlmanin kirja Uskon ihmeisiin, eikä Arlenella ollut sydäntä tunnustaa, että hän oli jo lukenut sen vuosia sitten. Koska hänen näkönsä oli kehno, minun oli nyt luettava hänelle ääneen. Jumala käyt­ti miellyttävää tapaa kovan kuoreni murtamiseen.
Eräänä iltana, kun Arlene oli mennyt vuoteeseen, minä istuin lukemassa Raamattua. Oli heinäkuun alkupuoli. Dickin ensivierailusta oli kulunut noin kuukausi. Ilmastointilaite ei toiminut tuona iltana, joten talo oli kuuma — niin kuin vain Arkansasis­sa voi olla. Mutta minä en ollut tietoinen kuumuu­desta; tunsin vain sydämeni epätoivon. Viimein lakkasin lukemasta ja laskin kirjan syliini. — Her­ra, sanoin ääneen, — tarvitsen vähän apua. Niin yk­sinkertaista se oli, mutta se oli ensimmäinen kerta, kun rukoilin apua. Kuitenkin tuosta hetkestä läh­tien asiat alkoivat muuttua.
Kaksi kohtausta oli viedä minulta Arlenen. En­simmäinen oli sydänkatkos, joka melkein tappoi hä­net; sitten sepelvaltimon vajaatoiminta pakotti hä­net toisen kerran sairaalaan vajaan kuukauden si­sällä. Ja kuitenkin tilanne oli alkanut jo muuttua.
Olin käymässä Arlenen luona sairaalassa eräänä sunnuntai-iltapäivänä elokuun keskivaiheilla. Dick ja Virginia tulivat ja toivat mukanaan ystävänsä Leeanne Paynen, joka oli opettanut kirjallisuutta Wheaton Collegessa, Wheatonissa, Illinoisin osaval­tiossa ja tähtäsi nyt toisen arvosanan suorittami­seen. En tiennyt silloin, että he olivat tulleet laskeakseen kätensä Arlenen päälle ja rukoillakseen hänen puolestaan. Koska oli epävarmaa, miten mi­nä suhtautuisin sairaalahuoneessa pidettävään rukoushetkeen, Dick kutsui minut viisaasti alakertaan juomaan kupin kahvia sillä aikaa, kun naiset ”juttelisivat” Arlenen kanssa.
Löysimme pöydän kahviosta, ja Dick kertoi mel­kein heti, että hän oli juuri saanut “kasteen Pyhäs­sä Hengessä”. Hän sanoi sen tapahtuneen unessa ja seuraavana päivänä uudestaan kun hän oli valveilla.
Siitä lähtien hänen elämänsä oli ollut tulvillaan iloa.
Minä en tosiaankaan ymmärtänyt, mitä hän pu­hui. En saattanut ajatella mitään muuta kuin Arlenea viidennen kerroksen huoneessaan ja sitä tosi­asiaa, että vierailuaika päättyisi kohta.
Nousimme hissillä ylös. Arlenen huoneen ovi oli kiinni. Pysähdyin hetkeksi, ennen kuin astuin si­sään. Tuntui oudon hiljaiselta. Tavanomaiset sairaa­lan äänet, hoitajien äänet, kumikenkien vinkuminen tiililattiaa vasten, lääkerattaiden kalina, kovaäänis­ten välittämät kutsut lääkäreille ja sairaanhoitajil­le, toisissa huoneissa olevien radioiden ja televisioi­den äänet olivat kuin imeytyneet suureen tyhjiöön. Tiesin, että Jumala oli suljetun oven takana.
Työnsin oven auki. Arlene lepäsi vuoteella valkoi­sissa sairaalan vaatteissa. Sydänmoniittori oli kiin­nitetty hänen ruumiiseensa. Virginia seisoi vuoteen vasemmalla ja Leeanne sen oikealla puolella. He olivat laskeneet kätensä Arlenen päälle, ja kaikki kolme rukoilivat hiljaa kielellä, jota en ymmärtänyt.
Jokainen karva ihossani nousi yhtäkkiä pystyyn. Katsoin käsivarsiani, joissa karvat törröttivät kuin piikkisian piikit. Onneksi minulla oli lyhyt tukka, sillä tunsin, että tukkanakin oli pystyssä. Oli aivan kuin olisin astunut korkeajännitelinjalle, vaikka en tuntenut kipua — tunsin vain hyvin voimakkaan voimavirran kulkevan ruumiini läpi.
Virginia ja Leeanne lakkasivat rukoilemasta, ja minä saatoin heidät autolle Dickin tykö. Tunsin vie­lä hyvin tuon voiman pistelevän vaikutuksen sisäl­läni, jopa kotiin päästyänikin.

Ensin ajattelin, että olin saanut jonkin kummalli­sen taudin sairaalasta. Tutkin kaikkia löytämiäni lääketieteen sanakirjoja ja toivoin saavani selville, mikä aiheutti tämän pistelyn ja ihokarvojen pys­tyyn nousemisen. En löytänyt mitään. Keskiviikko­na en enää välittänyt siitä, sillä huomasin olleeni viime päivinä onnellisempi kuin koskaan elämässä­ni. Kun istuin tuona iltana lukemassa Raamattua, panin kirjan pois ja puhuin ääneen: — Herra, yritätkö Sinä sanoa minulle jotakin tämän kautta? Jos niin on, niin Sinun täytyy tehdä se sillä tavalla, et­tä minä ymmärrän.
Dick oli kertonut minulle ihmisistä, jotka ”pani­vat Jumalan kokeeseen”. Tämä oli uusi kokemus minulle, mutta minun täytyi saada selvyys. — Her­ra, minä sanoin, — Sinähän tiedät, että minulla on ollut nämä sierettymät niskassani kaksi vuotta. Jos Sinä yrität puhua minulle, niin olisitko hyvä ja pa­rantaisit ne?
Menin vuoteeseen ja kun heräsin seuraavana aa­muna, tunnustelin ensi töikseni niskaani. Haavat olivat poissa — parantuneet. Ensi kertaa elämässä­ni tiesin, tosiaankin tiesin, että Jumala oli todelli­nen — ja että Hän välitti minusta. Kun ajoin par­taani peilin edessä, mieleeni tuli, että jos kerran Jumala kykeni parantamaan sierettymät niskastani. Hän voisi parantaa vaimonikin. Kun aloin tajuta tä­män, olin vähällä silpoa leukani.

Kun ajoin tuona iltapäivänä sairaalan luona pysä­köintialueelle, ihokarvani palautuivat normaaliin asentoonsa. Pistelevä tunne oli poissa. Olin kauhuis­sani ja pelkäsin, että olin tehnyt jotain, mikä ei miellyttänyt Jumalaa, mutta sinä hetkenä kun pysä­köin auton, sain uuden kokemuksen, joka oli voi­makkaampi kuin ensimmäinen. Oli aivan kuin pääl­leni olisi kaadettu sangollinen lämmintä ilmaa. Ei salamoinut eikä jyrissyt, enkä minä kuullut mitään korvillani. Ja kuitenkin syvällä sisimmässäni, jossa­kin missä vain Henki kuulee, ääni sanoi: — Arlene paranee.
Silloin minä tiesin. En epäillyt hetkeäkään. Tie­sin yhtä varmasti kuin jos enkeli olisi ilmestynyt ja istunut autoni konepellille, että Arlene paranee.
Vaikka Arlene oli ollut tähän asti meistä kahdes­ta vahvempi, löysin hänet nyt pahimmassa masen­nustilassa, mitä olin koskaan nähnyt. Lääkäri oli antanut lopullisen lausuntonsa. Epänormaali EKG- kuvio ja sepelvaltimon vajaatoiminta ei aiheutunut multippeliskleroosista. Oli hyvin mahdollista, että vaimollani oli myös myasthenia gravis. Hän oli hei­kompi, hänen näkönsä oli huonontunut ja hänen oli mahdotonta seisoa yksinään. Kaiken tämän keskel­lä minulla oli kuitenkin luja usko. Minä tiesin, että Arlene paranee.
Vaimoni palasi kotiin täysin vuoteen omana, sai­raampana kuin milloinkaan aikaisemmin; hän saat­toi käydä kylpyhuoneessakin vain rajoitetusti. Hä­nen ystävänsäkin, jotka olivat kerran niin toiveik­kaita, vaikuttivat nyt masentuneilta. Hänen tilansa huononi.
Kuukautta myöhemmin puhelin soi toimistossani. Soittaja oli Arlene. — Gil, Kathryn Kuhlman on St. Louisissa ensi tiistaina. Minä haluan mennä sinne.
Logiikkani otti nopeasti hallinnan, ja minä aloin luetella hänelle syitä, miksi hänen oli mahdotonta mennä St. Louisiin. Matkaa oli kuusi ja puoli sataa kilometriä. Little Rockin ja St. Louisin välillä ei ol­lut yhtään isoa kaupunkia, jos hän sattuisi tarvitse­maan sairaalaa. Hänen oli pysyttävä erikoislääkäriensä lähellä Little Rockissa. Entä jos autoon tulisi
jotain vikaa ja meidän olisi pysäköitävä tien vie­reen … ?
Kun lopetin, en kuullut toisesta päästä muuta kuin Arlenen hiljaisen nyyhkytyksen. — Gil, on ky­symys elämästäni.
Tunsin pujahtavani takaisin kuoreeni. En kuiten­kaan menettänyt malttiani, vaan sanoin vain: — Puhutaan siitä, kun tulen kotiin.
Kun illalla istuin tuolissa Arlenen vuoteen vieres­sä, hän kertoi, että Edna Williamson oli poikennut hänen luokseen aikaisemmin samalla viikolla. Näh­dessään Arlenen kirjan Uskon ihmeisiin Edna oli sanonut: — Minulla on toinen Kathryn Kuhlmanin kirja, Jumala voi. Haluaisin vaihtaa kanssasi.
Arlene ei kehdannut kertoa hänelle, ettei hän voi­nut enää lukea, vaan suostui vaihtokauppaan. Edna tuli seuraavana aamuna uudestaan. He alkoivat kes­kustella ihmeistä ja siitä, miksi niitä ei tapahtunut Little Rockissa. Arlenen mielestä oli avuksi, jos ympärillä oli uskon ilmapiiri. Jeesuskaan ei voinut tehdä ihmeitä kotikaupungissaan, koska ihmiset sa­noivat: — Ei, ei. Sitten Arlene lisäsi, että hän us­koi Jumalan koskettavan häntä ja parantavan hä­net, jos hän vain pääsisi kokoukseen, jossa ihmiset olivat samassa hengessä odottaen ja uskoen.
Sinä aamuna oli sitten Virginia Cross tullut ker­tomaan jymyuutisen: — Kathryn Kuhlman pitää ihmekokouksen St. Louisissa ensi tiistaina.
Arlene ei ollut koskaan ollut sellaisessa kokouk­sessa, joten hänelle ei tullut mieleen, miten vaikea­ta sinne olisi päästä sisälle. Hän oli päättänyt men­nä. — Minä uskon, että Jumala käskee minun men­nä St. Louisiin, hän sanoi lopuksi.
— Ehkä Jumala on käskenyt sinun mennä sinne, minä sanoin nokkelasti, — mutta Hän ei ole käske­nyt minun viedä sinua.
Heti kun olin saanut sanotuksi nuo sanat, ihokar­vani nousivat jälleen pystyyn. Yritin puhua, mutta kieleni kieltäytyi liikkumasta. Viimein selvitin sil­mät pyöreinä kurkkuani ja sain sanotuksi äänellä, joka tuntui tulevan talon toisesta laidasta: — Hy­vä on, mennään sitten.
Ilo ja hämmästys kuvastuivat Arlenen kasvoilta. — Voi, Gil… Mutta minä olin jo jaloillani ja kir­jaimellisesti hoipertelin ulos huoneesta.
Olin kyllin viisas lakatukseni väittelemästä. Koin Herran läsnäoloa! Me lähdimme seuraavana maa­nantaina, kun tulin töistä. Arlene makasi auton ta­kaistuimella. Yövyimme Poplar Bluffissa, Missou­rissa ja saavuimme St. Louisiin keskipäivän tie­noilla tiistaina. En tuntenut ollenkaan kaupunkia, joten me ajoimme suoraan kaupungin keskustaan. Kun käännyimme valtatieltä Market Streetille, olimme yhtäkkiä kokouspaikan edessä. Kokouksen oli määrä alkaa vasta seitsemältä illalla, mutta nyt jo oli suljettujen ovien takana suuri joukko odotta­massa.
Aloin pelätä, että me olimme haukanneet suurem­man palan kuin saatoimme niellä. Mutta Jumala oli kulkenut edellämme. Market Streetin varrella oleva lomakoti antoi meille viimeisen huoneensa. Muuta­man minuutin kuluttua Arlene lepäsi mukavasti, ja motellin johtaja oli luvannut ajaa meidät kokous­huoneelle puoli viiden aikaan. Päivä oli hiostavan kuuma St. Louisissa; lämpöä oli yli kolmekymmen­tä astetta. Olin ottanut mukaan pari kokoontaitettavaa tuolia, mutta ei niistä ollut paljon hyötyä. Arlene oli ollut vuoteessa heinäkuussa saamastaan en­simmäisestä sydänkatkoksesta lähtien, ja nyt oli yhdeksästoista syyskuuta. Viime aikoina hän ei ol­lut noussut edes aterioille, mutta täällä hän vain oli. kuuden ja puolen sadan kilometrin päässä kotoa istuen jalkakäytävällä paahtavassa auringonpais­teessa.
Kanssamme odottavat ihmiset tajusivat Arlenen tilan. Toisin kuin jalkapallostadionin edustalla töni­vät ja kiroilevat ihmiset nämä kävivät vuorotellen leyhyttelemässä Arlenea ja toivat hänelle kylmää juotavaa. Sivuovi, jonka takana rullatuolipotilaat odottivat, avattiin kuuden aikaan. Menin ovella ole­van miehen luokse ja pyysin, että Arlenekin pääsi­si sisään. Hän pudisti päätään. — Olen pahoillani, mutta olen saanut ankarat määräykset. Vain rulla­tuolipotilaat menevät nyt sisään. Hän sulki oven päättäväisesti. Vanha epätoivo ja pettymys alkoi nousta sisimmässäni. Arlenen tila olisi totisesti oi­keuttanut rullatuolin käyttöön, mutta hänen pelkon­sa. että hän tulisi liian riippuvaiseksi siitä, oli es­tänyt minua hankkimasta sitä. Halusin juosta. Noi­den kärsivien ihmisten muodostama näky oli sietä­mätön. He olivat varmaan kuin ne sairaat, joita tungeksi Betesdan lammikon ympärillä. Mutta vaik­ka he olivat sairaita, he olivat kuitenkin täynnä iloa ja lauloivat ja auttoivat toisiaan. Palasin Arle­nen luo; olin päättänyt kestää loppuun asti hänen kanssaan.
Kymmenen minuutin kuluttua pääovet avattiin ja me kulkeuduimme ihmisvirran mukana valtavan suureen saliin. En ollut milloinkaan nähnyt mitään sen kaltaista. Vähän ajan kuluttua me istuimme ai­van tuon suuren salin keskiosassa. Lavalla oli jo iso kuoro harjoittelemassa, ja voima ja odotus näytti saavan jopa istuimetkin elämään. Yhtäkkiä koko kuulijakunta nousi seisomaan ja alkoi laulaa. Neiti Kuhlman seisoi lavan keskiosassa pukeutuneena val­koiseen pehmeään pukuun. — Pyhä Henki on täällä, hän kuiskasi niin hiljaa, että minun oli terästettävä kuuloani. Odottaessamme sama hiljaisuus, jonka olin kokenut käytävässä Arlenen sairaalahuoneen ulkopuolella, laskeutui valtaisan salin ylle. Tuollai­sesta joukosta täytyi kuulua yskimistä, jalkojen hankausta ja paperin rapinaa — mutta minä en kuullut mitään. Minä olin hiljaisuuden pehmeän vai­pan sisässä.
Neiti Kuhlman seisoi keskellä lavaa vasen käsi ylhäällä ja sormi taivasta kohti osoittaen. Hänen oikea kätensä oli vanhan, kuluneen, telineellä olevan Raamatun päällä. Ja salissa vallitsi samanlainen hiljaisuus, kuin taivaassa varmaan on kirjakäärön seitsemännen sinetin avaamisen jälkeen.

Neiti Kuhlman ei ollut lainkaan sellainen kuin olin odottanut. Hän oli lämmin ja ystävällinen, väli­tön. Hän toivotti ihmiset tervetulleiksi ja sai heidät tuntemaan olonsa kotoisaksi. Sitten hän kääntyi si­vustaa kohti ja esitteli konserttipianistinsa Dinon.
— Tiedätkö, kuka hän on? Arlene kuiskasi, kun komea, tummatukkainen nuori mies istuutui pianon ääreen. — Kun halusin kerran kuulla hyvää piano­musiikkia, soitin baptistien kirjakauppaan ja he lä­hettivät minulle muutamia Dinon levyjä. Olen ko­ko tämän ajan kuunnellut hänen musiikkiaan, tietä­mättä, että hän on tekemisissä Kathryn Kuhlmanin kanssa.
Neiti Kuhlman aikoi saarnata, mutta se oli toi­senlaista saarnaamista kuin olin milloinkaan kuul­lut. Hän puhui Pyhästä Hengestä, kuin Hän olisi to­dellinen persoona. Kuunnellessani aloin ymmärtää, ettei tämä nainen ollut ainoastaan kohdannut Hän­tä, vaan hän vaelsi Hänen kanssaan päivästä toi­seen. Ei ihme, että Pyhä Henki oli Kathryn Kuhlmanille niin todellinen — hän tunsi Hänet paremmin kuin kenenkään muun koko maailmassa.
Yhtäkkiä Kathryn Kuhlman vaikeni, aivan kuin hän olisi kuunnellut. Sitten hän kohotti kätensä ja osoitti ylös vasemmalle parvekkeelle.
— Siellä ylhäällä on tässä osassa joku, joka on juuri parantunut maksasyövästä.
Käännyin istuimellani ja yritin katsoa parvek­keelle. Oliko Pyhä Henki todella kertonut sen hänel­le? Puhuuko Pyhä Henki ihmisille, niin että he voi­vat tietää tuollaisia asioita?
Neiti Kuhlman lateli sairauksia ja parantumisia niin nopeasti, että päätäni alkoi huimata. Ihmisiä al­koi virrata käytäviä pitkin lavaa kohti todistamaan parantumisistaan. Kun ensimmäinen mies tuli neiti Kuhlmanin luo, tämä käyttäytyi, kuin ihme olisi ol­lut ensimmäinen hänen näkemänsä. Ajattelin, että tämä nainen oli varmasti nähnyt satoja tuhansia pa­rantumisia ja silti hän oli yhtä innostunut, kuin tä­mä olisi ollut ensimmäinen kerta. Oliko siinä hänen palvelustehtävänsä salaisuus — siinä, ettei hän ol­lut koskaan lakannut ihmettelemästä?
Neiti Kuhlman keskusteli vähän aikaa miehen kanssa ja ojensi sitten kätensä rukoillakseen hänen puolestaan. — Pyhä Isä, hän alkoi, ja mies romahti lattialle. Samoin kävi seuraavalle henkilölle, joka tuli esille, ja seuraavalle ja sitä seuraavalle. Yritin
ratkoa asiaa loogisesti, mutta se ei käynyt päinsä. Oli aivan kuin Jumala olisi sanonut minulle: — On muutamia asioita, joita sinä et voi ymmärtää, ja minun Pyhän Henkeni voima on yksi niistä.
Kokouksen edetessä sisälläni tapahtui jotakin. Minä pehmenin. Aivan kuin kova, koppurainen sie­ni vedessä minäkin tunsin muuttuvani lempeäksi ja helläksi. Silmäni täyttyviät kyynelistä, ja aloin ru­koilla toisten tilaisuudessa olevien ihmisten puoles­ta — aivan vieraitten. Kun rukoilin, tunsin rakkau­den tulvivan minusta. Se oli uusi ja suurenmoinen kokemus.
Rukoukseni siirtyivät Arleneen, joka istui vieres­säni. Pyysin rukouksessa Jumalaa parantamaan hä­net. Koko avioliittomme aikana tämä oli ensimmäi­nen kerta, kun olin halukas rukoilemaan vaimoni puolesta. Olin uskonut, että hän parantuisi; tiesin, että Jumala oli johtanut meitä. Mutta koskaan ei sydämeni ollut pehmennyt niin paljon, että olisin rakkaudessa pyytänyt Herraa koskettamaan vai­moani ja parantamaan hänet.
Meikein heti Arlene nojautui minua kohti. — Tunnetko sinä vetoa? — Minä tunnen vienon tuu­len, hän kuiskasi, — lempeästi hyväilevän tuulen hengen joka puolella ruumistani.
Katsoin ympärille, mutta en nähnyt mitään paik­kaa, josta tuuli voisi tulla. Jätin asian sikseen ja keskitin huomioni jälleen lavalle, kun näin erään naisen kurottautuvan noin viiden istuimen päästä useiden kuulijoiden ylitse ja yrittävän puhua Arlenelle.
— Tekeekö Herra työtään teissä? hän kysyi niin äänekkäästi, että koko rivi saattoi kuulla sen.
Arlene kuiskasi hieman häkeltyneenä: — En tie­dä.
Nainen, joka oli meille aivan tuntematon, kysyi: — Mikä teitä vaivaa?
— Kertokaa hänelle, että minulla on multippeli­skleroosi ja sydänvika, Arlene kuiskasi vieressään istuvalle naiselle.
Etäämpänä oleva nainen ei ollut vielä tyytyväi­nen. Hän lähetteli viestejä penkkiriviä pitkin. — Kysykää häneltä, miten hän voi tullessaan.
— Hädin tuskin selvisin tänne, Arlene kuiskasi takaisin.
Kysykää häneltä, miten hän nyt voi, pieni nainen melkein huusi.
Minua alkoi suututtaa tämä epäkohtelias keskey­tys, ja minä käännyin Arleneen päin pyytääkseni häntä olemaan hiljaa. Hän tuijotti käsiään. — Va­pina on lakannut, hän kuiskasi ääni väristen. — Turvotus on laskenut. Minä näen. Silmäni ovat nor­maalit.
Pieni nainen nojautui toisten ylitse puoliksi sei­soen tavattoman innostuneen näköisenä. — Teidän pitää mennä eteen, hän hihkui, — ja ottaa vastaan parantuminen.
Seuraavassa hetkessä Arlene oli jaloillaan, kom­puroi ylitseni ja polki ihmisten jalkoja hakeutuessaan penkkirivistä käytävälle. Saatoin tuskin hen­gittää. Minäkin tiesin, että hän oli parantunut.
Seurasin vaimoani katseellani, kun hän eteni käy­tävällä. Vahtimestari pysäytti hänet hetkeksi ja viittasi häntä sitten jatkamaan matkaansa. Hän kii­pesi portaita ylös lavalle aivan normaalisti. Poissa olivat kankeat liikkeet, poissa kouristukset, poissa hoipertelu. Betesdan lammikon luona olleen miehen tavoin hänkin oli odottanut, että enkeli tulisi kuo­huttamaan vedet, niin että hän voisi mennä lam­mikkoon, mutta havaitsikin ettei hän tarvinnut lammikkoa — hän tarvitsi vain Jeesusta. Hän oli tullut terveeksi Hänen kätensä kosketuksesta.

Lavalla tungeksi ihmisiä, ja kokous lähestyi lop­puaan. Arlenen oli mahdotonta päästä todistamaan. Mutta ei sillä ollut väliä. Kun mahtava kuoro alkoi laulaa, Arlene seisoi lavan äärimmäisessä reunassa pianoon nojaten. Hänen kasvonsa olivat kohotetut ylös ja hänen äänensä sulautui kuoroon, kun hän lauloi vanhaa laulua:
Kun saatana hyökkää ja koetukset tulevat, säilyköön siunattu varmuus, että Kristus on nähnyt avuttomuuteni ja vuodattanut verensä tähteni.
Tilaisuus oli päättynyt, ja neiti Kuhlman poistui lavalta. Mutta kun hän meni Arlenen ohitse, hän kääntyi hieman ja ojensi kätensä häntä kohti ru­koillen. Arlene lysähti heti lattialle. Tällä kertaa tiesin kuitenkin, ettei se johtunut multippeliskleroo­sista vaan Jumalan voimasta.
Laulu täytti koko salin, kun tuhannet ihmiset al­koivat kohottaa käsiään ja laulaa uudestaan ja uu­destaan: Halleluja! Halleluja! En ollut milloinkaan nähnyt ihmisten kohottavan sillä tavalla käsiään, mutta ennen kuin huomasinkaan, olivat omatkin kä­teni ylhäällä ylistäen Jumalaa.
Arlene tuli viimein takaisin palikalleen. Kukaan ei näyttänyt haluavan lähteä. Niinä muutamina kertoi­na, jolloin olin ollut kirkossa, ihmiset olivat ryn­nänneet ovea kohti sinä hetkenä, kun pappi sanoi aamenen. Mutta nämä kuulijat eivät halunneet läh­teä. He halusivat viipyä, halata toisiaan ja laulaa. Täysin vieraat ihmiset tulivat luokseni, kietoivat kätensä ympärilleni ja syleilivät minua. ”Ylistys Herralle” ja ”Halleluja”, oli kaikkien huulilla.
Motelliin oli matkaa seitsemän ja puoli korttelia, ja johtaja oli luvannut tulla noutamaan meitä, jos me soittaisimme. Arlene vain hymyili. — Kävellään, hän sanoi. Ja me kävelimme.
Kun olimme päässeet huoneeseemme, minä muis­tutin vaimoani, että oli aika ottaa kouristuksia lau­kaisevaa lääkettä. Ilman sitä hän voisi saada lopul­liset kouristuksensa, ennen kuin yö oli ohi.
— Minä uskon, että Jumala on todella paranta­nut minut, Arlene sanoi pidellen pieniä pulloja kä­dessään, — ja etten minä tarvitse tätä lääkettä.
— Kultaseni, se on sinun ja Herran välinen asia, minä sanoin. Hän ei ottanut lääkettä — eikä ole ottanut siitä lähtien.
Viikon kuluttua Arlene kirjaimellisesti ryntäsi neurologinsa toimistoon. Viikkoa aikaisemmin hänet oli pitänyt melkein kantaa sinne. Lääkäri loi häneen silmäyksen ja huudahti: — Mitä teille on tapahtu­nut?
— Minä olen parantunut, tohtori, Arlene sanoi. — Minä menin ihmekokoukseen St. Louisiin. Tiesin, että olisitte kieltänyt minua menemästä, joten mi­nä meninkin korkeamman auktoriteetin puheille ja kysyin lupaa Häneltä.
Lääkäri oli vähällä puraista piippunsa pään, mut­ta hänen oli pakko myöntää, että jotain ihmeellistä oli tapahtunut. Hän tarkisti Arlenen refleksit ja silmät ja pani hänet jopa hyppimään tarkistaakseen
hänen lihastenpa yhteistoiminnan. Viimein hän pa­lasi taulukkojenpa pariin päätään pudistaen.
— Kaikkina näinä kahtenakymmenenäviitenä vuo­tena, jolloin olen harjoittanut lääketiedettä, olen nähnyt ainoastaan kolme tapausta, joita ei ole voi­tu selittää lääketieteellisesti. Tiedän, että multippe­liskleroosissa tapahtuu väliaikaisia lievenemisiä, mutta tämä on jotain enemmän. Sen on oltava Ju­malasta.
He nauroivat yhdessä riemullisesti. — En tiedä, mitä te teitte tai mitä nyt teette, lääkäri lisäsi, — mutta olkoonpa se mitä tahansa, niin jatkakaa. Ja muistakaakin esittää kiitosrukous joka ilta.

Saattaisi näyttää siltä, että Arlenen parantuminen oli meidän elämämme huippukohta. Mutta se onkin ollut vain alku; kolme kuukautta myöhemmin minä muutin täyteen Pyhän Hengen elämään. Olin pie­nessä kotirukouskokouksessa, ja sinä iltana opetus käsitteli tapausta, jolloin Pietari Jeesuksen käskys­tä käveli veden päällä. Opettaja sanoi: — Meillä on kaikilla kaksi mahdollisuutta. Me joko jäämme tur­valliseen veneeseemme tai me hyppäämme yli laidan ja tulemme Jeesuksen tykö. Ellet ole vielä tehnyt sitä, nyt on sinun aikasi hypätä.
Ja minä hyppäsin. Kirjaimellisesti! Hyppäsin is­tuimeltani keskelle huonetta. — Minä haluan sen, nyt! Ja olin tosissani.
Joku työnsi piirin keskelle tuolin. Istuuduin sii­hen, ja toiset kerääntyivät ympärilleni ja laskivat kätensä päälleni. Pehmeä-ääninen valkotukkainen baptistisaamaaja alkoi rukoilla, ja muutamassa het­kessä elämäni kääntyi oikein päin. Aikaisemmissa kokemuksissani Pyhä Henki oli tullut päälleni ja nostanut tukkani pystyyn, mutta tällä kertaa Hän tuli sisälleni — ja muutos on ollut pysyvä.
Eräänä iltana perheemme istui päivällispöydässä ja me pidimme tavanomaisen hartaushetkemme. Jokainen luki raamatunjakeen, pidimme toisiamme kädestä kiinni ja jokainen rukoili vuorollaan. Kun lopetimme, huomasin Arlenen kasvoilla kyyneleitä.
— Gil, hän sanoi hiljaa tyttöjen kuunnellessa, — kauan sitten kerroin sinulle, että minulle taivas oli­si kristitty perhe, jonka isä toimii pappina kotona. Vaikka en olisi parantunutkaan, pelkästään se, että saan olla osa tästä ihanasta perheestä, olisi maksa­nut kaiken vaivan. Taivas on kirjaimellisesti laskeu­tunut alas.
Arlene on oikeassa. Taivas on laskeutunut alas. Jokainen perheemme kokoontuminen muuttuu juma- lanpalvelustilaisuudeksi. Opetamme Arlenen kanssa vuorotellen raamattuluokassa metodistikirkossam­me, ja ihmisiä tulee aina vain lisää. He ovat epäi­lemättä meidän tavoin innokkaita kuulemaan Pyhän Hengen voimasta, joka ei paranna ainoastaan sai­raita ruumiita, vaan myös sairaita aviomiehiä.

Kathryn Kuhlman:
Joulu on vuoden iloista aikaa. Saan tuhansia kortteja verrattomilta ystäviltäni eri puolilta maailmaa. Luen ne kaikki. Kaikkein kallisarvoisimmat korttini tulevat kuitenkin lapsilta. Lapset ovat avoimia ja rehellisiä. Kun lapsi sanoo rakastavansa minua, minä en koskaan epäile sitä.
Niinpä saadessani yksinkertaisen kortin eräältä suloiselta meksikolaisamerikkalaiselta tytöltä Kaliforniasta tiesin hänen tarkoittavan, mitä hän sanoi. Hän kirjoitti kiittääkseen minua siitä, että olin tehnyt hänelle mahdolliseksi tämän joulun. Lisa kiitti minua, koska hän näki minut. Mutta minä tiedän, mitä hän tarkoitti. Ja Jumalakin tietää. Ei auttaja ollut Kathryn Kuhlman vaan Jeesus. Lisa Larios oli kuolemaisillaan luusyöpään, ennen kuin Jeesus paransi hänet Shrine Auditoriumissa.
Lisan äiti ja isäpuoli, Isabel ja Javier Larios, asuvat vaatimattoman rakennuskompleksin toisessa kerroksessa Panorama Cityssä, Kaliforniassa.

Isabel syntyi Los Angelesissa, mutta kasvoi Guadalajarassa, Meksikossa. Javier, joka viettää paljon aikaansa maalaustelineen ääressä asunnossaan, on arvostettu tarjoilija seudun hienoimpiin ravintoloihin lukeutuvassa Casa Vegassa, Sherman Oaksissa. Lisan lisäksi perheessä on kaksi muuta lasta, Albert ja Gina.
— Kasvukipuja ne vain ovat, sanoin, kun kaksitoistavuotias tyttäremme valitti, että hänen oikea lonkkansa oli kipeä. Istuin vuoteen reunalla puoli-pimeässä ja voitelin hänen selkäänsä ja lonkkaansa linimentillä. Lisa kasvoi nopeasti. Hänellä oli jo viisitoistavuotiaan vartalo, ja hän näytti terveyden perikuvalta.
Ja kuitenkin tunsin hieroessani illan hämärtyessä Lisan sileää ihoa, että tämä kipu oli enemmän kuin kasvavien tyttöjen kokemat normaalit lihaskivut. Lisakin tunsi sen. Pimeyden myötä huoneeseen astui myös pelko.
— Äiti, pane valot, kun lähdet, Lisa vaikeroi. — En halua jäädä yksin tänne pimeään.
Javier oli mennyt työhön ravintolaan. Kaksi muuta lastamme nukkuivat jo. Taputin Lisan selkää ja vedin hänen pyjaman paitansa alas. — Ei sinulla ole mitään pelkäämistä, sanoin.
— Minä en pidä varjoista, tyttö vastasi pää tyynyyn hautautuneena. — Ne pelästyttävät minut.
Sytytin halliin valon, ja jätin Lisan huoneen oven auki. Seisoin hetken hänen ovensa ulkopuolella ja katselin sisään. Mistä tämä pelko oli tullut yhtäkkiä? Tavallisesti Lisa ei koskaan pelännyt. Nyt tunsin pelon häilyvän kaikkialla huoneessa aivan kuin verkko, joka oli kiinnitetty kattoon vuoteen yläpuolelle. Aavistiko Lisa jotakin, mitä minä en tuntenut?

Seuraava päivä oli yksi Los Angelesin seudun harvinaisista kamuista päivistä. Oli maaliskuun viimeinen päivä, ja rankka sade oli pessyt ilman, niin että se oli nyt selkeä ja puhdas. Aurinko paistoi kirkkaasti, taivas oli hohtavan sininen, ja me saatoimme nähdä selvästi lumihuippuiset vuoret itäisellä taivaanrannalla. Javier oli noussut syömään aamiaista lasten kanssa, ennen kuin nämä lähtivät kouluun. Sitten me kaksi ajoimme Van Nuysiin ostoksille. Minä etsin Lisalle villapuseroa, ja Javier tarvitsi puuhiiliä tehdäkseen valmiiksi piirustuksen, joka oli hänen maalaustelineessään. Kun tulimme takaisin vähän ennen puolta päivää, huoneistomme ovi oli raollaan. Lisa makasi etuhuoneen sohvalla itkien.
Javier polvistui hätääntyneenä hänen viereensä ja pyyhkäisi tukan hänen silmiltään. — Mikä täällä on hätänä, Lisa? hän kysyi lempeästi meksikolais korostuksellaan.
— Lonkkani, tyttö nyyhkytti. — Sitä alkoi särkeä pahemmin, ja niin eräs naapuri tuli noutamaan minut koulusta.
Lisa ojensi minulle rypistyneen kirjeiipun, jonka Pyhän Elisabetin koulun sisar oli lähettänyt: "Kiinnittäkää asiaan huomiota. Lisan on hyvin vaikea kävellä. Meidän mielestämme hänen pitäisi mennä lääkäriin.”
Javier nyökkäsi. — Soita tohtori Kovneriile, hän sanoi. — Emme saa odottaa pitempään.
Tohtori Kovner on perheen ystävä. Hän oli hoitanut meitä emienkin ja huomauttanut aina, että Lisa oli hänen suosikkipotilaansa. Hänen vastaanottoapulaisensa merkitsi meille ajan seuraavaksi iltapäiväksi.

Tohtori suoritti röntgenkuvauksen ja alustavan tutkimuksen. Sitten hän kutsui minut toimistoonsa. — Rouva Larios, tässä on monta mahdollisuutta. Meidän on lähdettävä tutkimaan kaikkein ilmeisim-mästä päästä. Otan Lisan sairaalaan, jossa voimme suorittaa lisäkokeita.
Van Nuysin sairaalassa jatkettiin tutkimuksia. Lisa yritti olla urhoollinen, mutta hänellä ei ollut helppoa, sillä hän oli jatkuvasti kipeä, joutui viettämään yöt vieraassa paikassa poissa kotoa ja olemaan outojen ihmisten keskellä. Lähetettyäni lapset kouluun tapasin joka aamu ajaa sairaalaan itkien koko matkan ja miettien, mahtoivatko ohitseni kulkevat ihmiset olla tietoisia sydämeni suuresta tuskasta. Sairaalassa olin yhtä hymyä, mutta se oli vain ulkokuori. Sisimmässäni olin luhistumaisillani
— On sellainen mahdollisuus, että kipu aiheutuisi laajentuneesta umpilisäkkeestä, joka painaa hermoa, tohtori sanoi. — Aiomme poistaa umpilisäkkeen, niin että näemme, ratkaiseeko se ongelman.
Mutta kipu oli yhä jäljellä, kun Lisa palasi leikkauksesta. Kukaan ei tuntunut tietävän, mitä pitäisi tehdä seuraavaksi. Hän pääsi kotiin sairaalasta kahdentenatoista toukokuuta. Hänen oli määrä käyttää kainalosauvoja. Seurasi lisää käyntejä tohtorin toimistossa.
— Olen ymmällä, tohtori Kovner sanoi tutkiessaan jälleen röntgenkuvia. — Minä luulen, että meidän pitäisi neuvotella erikoislääkärin kanssa.
Tohtori Gettleman oli kirurgi ja erittäin järjestelmällinen. Hän otti lisää röntgenkuvia ja johti omaa tutkimustaan. — Pitäkää huoli siitä, että hänkäyttää kainalosauvoja vielä viikon, hän sanoi. — Tuokaa hänet takaisin ensi torstaina.
Kainalosauvoista huolimatta Lisan kipu kävi pahemmaksi. Koska hän ei voinut mennä kouluun, hän ontui ympäri taloa kainalosauvojen varassa itkien ja yrittäen käyttäytyä urhoollisesti. Enimmäkseen hän pysyi kuitenkin vuoteessa. Viikon lopulla hän oli jälleen sairaalassa, tällä kertaa Saint Josephin sairaalassa Burbankissa.

— Meidän on tehtävä jälleen leikkaus, tohtori Gettleman sanoi. — Olemme havainneet jotain röntgenkuvissa. Se saattaa olla märkärakko. Mutta se voisi olla myös kasvain. Kasvaimia on kahdenlaisia, hyvänlaatuisia ja pahanlaatuisia. Jos on kysymyksessä hyvänlaatuinen kasvain, se ei aiheuta mitään vaikeuksia. Mutta jos kasvain on pahanlaatuinen, asia saattaa olla hyvin vakava.
Vaikka me kuuluimme roomalaiskatoliseen kirkkoon ja lapsemme kävivät katolista koulua, Javier ja minä emme kumpikaan olleet kovin uskonnollisia. Kävimme harvoin messussa ja ripittäytymässä tuskin koskaan. Siitä huolimatta olin aina tuntenut olevani hyvin lähellä Jeesusta, ja pienet kortit, joita Lisan koulutoverit lähettivät hänelle kertoen, että he rukoilivat hänen puolestaan, auttoivat myös minua, kun käännyin rukouksessa Jumalan puoleen.
Leikkausta edeltävänä iltana olin yksin kotona Albertin ja Ginan kanssa. He menivät aikaisin nukkumaan. Menin makuuhuoneeseemme ja lojuin poikittain vuoteella hämärässä. Koko maailmani tuntui sortuvan. Olin kantanut Lisaa ruumiissani yhdeksän kuukautta. Olin valmis uhraamaan henkeni synnytyksessä, että hän saisi elää. Olin hoitanut häntä, pidellyt häntä pimeinä öinä, nauranut hänen kanssaan, juossut hänen kanssaan, suojellut häntä, itkenyt ja rukoillut hänen puolestaan. Ja nyt lääkärit sanoivat, että hän saattaisi kuolla. Olin itkenyt itseni kuiviin. Kaikki tuntui niin toivottomalta, niin turhalta.
Maatessani selälläni poikittain vuoteella katsellen katossa näkyviä varjoja aloin rukoilla. — Hyvä Jumala, eihän Lisa oikeastaan ole minun. Hän on Sinun. Sinä olet vain antanut meidän kasvattaa, ruokkia, opettaa ja rakastaa häntä. Jonain päivänä hän jättää meidät, menee naimisiin ja kasvattaa omia lapsiaan. Jos Sinä haluat ottaa hänet jo aikaisemmin, minä luovutan hänet Sinulle takaisin ja kiitän siitä, että olemme näin kauan saaneet pitää häntä ilonamme.

Se oli yksinkertainen tunteeton rukous. Mutta minä tarkoitin, mitä sanoin. Ja niin minä torkahdin katsellen yhä varjoja.
Näin unta, että istuin pienessä, pimeässä huoneessa. Javier oli vieressäni ja piti minua kädestä. Edessämme avautui ovi pitkään halliin, jossa asteli meitä kohti kaksi leikkaussalin vaatteisiin pukeutunutta miestä. Toinen heistä, lääkäri, itki eikä kyennyt puhumaan. Toinen pysähtyi eteemme ja sanoi: — Teidän tyttärenne on hyvin sairas. Hänessä on syöpä.
Heräsin säikähtyneenä. Kello oli jo yli puolenyön, ja minä makasin yhä selälläni vuoteella. Talo oli hiljainen. Vain hallin valo tunkeutui makuuhuoneeseen. Nousin ylös ja kävin katsomassa lapsia. He nukkuivat rauhallisesti. Sitten menin pimeään olohuoneeseen ja istuuduin sohvan reunalle. Oliko uni paholaisesta? Yrittikö hän pelotella minua? Vai varoittiko ja valmistiko Jumala minua? Mistä tietäisin sen?

Kuullessani Javierin askeleet portaissa oven ulkopuolella minä pujahdin halliin ja ehdin vuoteeseen, ennen kuin hän tuli makuuhuoneeseen. En halunnut hänen tietävän, miten syvästi minä olin huolestunut. Lisan tähden oli tärkeätä, että olimme molemmat vahvoja, kun hän meni leikkaukseen seuraavana aamuna.
Istuimme Javierin kanssa pidellen toisiamme kädestä pienessä odotushuoneessa sairaalan leikkaus-salisiiven ulkopuolella. Lääkärit kävivät tuon tuosta antamassa tietoja muille odottaville. — Isänne voi hienosti. Meidän ei tarvinnut edes leikata... — Teillä ei ole mitään syytä huoleen, vaimonne on hienossa kunnossa... — Te saatte viedä poikanne kotiin tänään iltapäivällä...
Kahden aikaan iltapäivällä näin kahden lääkärin tulevan pitkää hallia pitkin. Toinen heistä oli tohtori Kovner. Hänen kasvonsa olivat harmaat. Toinen oli tohtori Gettleman. Javier ponnahti pystyyn ja kohtasi heidät ovella, mutta minä jäin istumaan. Tiesin, mitä oli tulossa, ja jalkani olivat kuin kumia. Olin elänyt saman kohtauksen unessani.
— Me löysimme kasvaimen, tohtori Gettleman sanoi. — Sitä on mahdoton leikata. Jos olisimme leikanneet, meidän olisi pitänyt katkaista koko jalka.
— Onko se syöpä? Javier kysyi tukahtuneella äänellä.
— Ikävä kyllä, hän vastasi. — Hän on hyvin, hyvin sairas tyttö. Hänen lonkkaluunsa on kuin voita. Jos minulla olisi ollut lusikka, olisin voinut mättää sen ulos. Luun ympärillä oleva liha on kuin sveitsinjuustoa, täynnä reikiä. Laboratoriossa on tehty jo koe; tämä on pahin syöpälaji. Emme voineet tehdä muuta kuin ommella leikkaushaavan kiinni.
— Ettekö voi tehdä mitään? Javier kysyi anovasti kasvot vääntyneinä ja kalpeina.
— Ei mitään juuri nyt. Kim hän toipuu leikkauksesta, aloitamme kobolttihoidon. Voimme keskustella siitä myöhemmin.
— Mutta hän paranee, eikö niin? Javier kysyi.
Tohtori Gettleman oli alla päin. — Yritämme pidentää hänen elinikäänsä. Enempää en voi luvata.
Katsoin tohtori Kovneria. Vaikka hän ei sanonut mitään, hänen kasvonsa ilmaisivat enemmän kuin sanat. Hänen silmänsä olivat kyynelissä. Lisä kuolisi, eikä kukaan meistä voinut tehdä mitään sen estämiseksi. Minä olin antanut hänet takaisin Jumalalle, ja Hän oli ottanut uhrini vastaan.
Lääkärit olivat yhtä mieltä siitä, ettei meidän pitäisi kertoa Lisalle hänen tilastaan. Kahden viikon kuluttua toimme hänet kotiin rullatuolissa ja olimme päättäneet järjestää hänelle hänen elämänsä onnellisimman kesän.
Tohtori Kovner oli eri mieltä suunnitelmistamme viedä Lisa pidennetylle lomalle. — Meidän on aloitettava kobolttihoito heti, hän sanoi.
— Mitä te voitte luvata, jos me allekirjoitamme lupatodistuksen ja suostuimme siihen, että annatte hänelle sädehoitoa? kysyin.
— Me emme voi luvata mitään, hän sanoi. — Mutta ei voi koskaan tietää, auttaako se, ellei sitä kokeile.
— Mitä tapahtuu, ellemme anna teidän hoitaa häntä?

— En mielelläni vastaa tuollaisiin kysymyksiin, tohtori Kovner sanoi. — Mutta vaikka hoitaisimmekin häntä, voimme antaa teille enintään kuusi kuukautta. Ja hän tulee olemaan hyvin, hyvin sairas ennen kuolemaansa.
Lupasin keskustella asiasta Javierin kanssa. Meistä molemmista tuntui, että olisi julmaa alistaa Lisa viimeisiksi elinkuukausikseen sädehoitoon.
Kesäkuun yhdeksäntenä Lisa otettiin Los Angelesin Lastensairaalaan. Se oli jo kolmas sairaala, jossa hän oli kolmen kuukauden sisällä. Tohtori Higgins, häntä hoitava naislääkäri, kertoi meille, että syöpä saattoi levitä kolmella tavalla: hänen maksaansa, hänen rintaansa tai hänen aivoihinsa. Mikä tahansa näistä vaihtoehdoista olisi tuhoisa. Syöpä leviää kasvavissa lapsissa nopeasti, ja ainoa mahdollinen tapa pidentää lapsen elämää on antaa kolbolttikäsittelyä ja kemoterapiaa.
Lopulta suostuimme valmistavaan hoitoon, ja pistossarjan antaminen aloitettiin. Lisa reagoi rajusti. Istuin hänen luonaan läpi yön, kun hän antoi ylen ja itki: — Äiti, mikä minua vaivaa? Miksi minä olen näin sairas?
Se oli enemmän kuin saatoin kestää. Keskustelimme Javierin kanssa uudelleen ja päätimme, että Lisan pitäisi saada viettää viimeiset päivänsä kotona meidän kanssamme mieluummin kuin sairaalassa. Me veisimme hänet kotiin.
Lisan koulun pappi oli kuullut tytön tilasta ja kävi iltaisin hänen luonaan ja toi ehtoollista. Kerroimme hänelle päätöksestämme kieltäytyä kobolttihoidosta. Hän oli yhtä mieltä kanssamme. — Jos Lisa kerran kuolee, hänen pitäisi saada viettää elämänsä viimeiset päivät mahdollisimman onnellisena.

— Ilman sädehoitoa Lisalla ei kerta kaikkiaan ole mitään toipumisen mahdollisuutta, tohtori Higgins vastusteli, kun kerroimme hänelle aikeestamme.
Toiset lääkärit olivat samaa mieltä hänen kanssaan. — Jos hän jää sairaalaan, me kenties opimme jotain, mikä auttaa toista pientä tyttöä viiden tai kymmenen vuoden kuluttua.
— Ei minua kiinnosta se, että lapsestani tulee lääketieteellinen kokeilu, sanoin rehellisesti. — Minä haluan hänen parantuvan. Voitteko te luvata sitä?
— Rouva Larios, lääkärikunta ei voi luvata teille mitään, lääkärit sanoivat.
Seuraavana päivänä veimme Lisan kotiin kuolemaan.
Loppukesän yritimme tehdä häntä onnelliseksi. Velkaannuimme kovasti viedessämme häntä lomamatkoille pitkin rannikkoa ja ostaessamme hänelle tavaroita, joita hän halusi — nauhureita ja muita vehkeitä. Ja kuitenkin se kaikki tuntui niin liikuttavan tyhjältä. Ei ollut oikein, että me vain istuimme hänen ympärillään tukehduttaen hänet lahjoihin ja odotimme hänen kuolevan.
Eräänä iltapäivänä heinäkuun puolessa välissä ovellemme koputettiin. Avasin oven ja näin käytävässä naapurimme, nuoren Bill Truett -nimisen poikamiehen.
— Miten Lisa voi ? hän kysyi.
— Huonosti, vastasin. — Hänen tilansa on käynyt yhä huonommaksi sen jälkeen, kun toimme hänet pois sairaalasta.
Bill hymyili arasti ja katsoi minua suoraan silmiin. — Hän paranee, hän sanoi luottavaisesti.

Kohautin harteitani. — Toivottavasti.
— Nyt te ette ymmärtänyt minua, Bill sanoi vakavasti. — Hän paranee vielä. Oletteko milloinkaan kuullut Kathryn Kuhlmanista?
— Olenhan minä nähnyt hänet pari kertaa televisiossa, mutta en ole koskaan kiinnittänyt asiaan paljon huomiota.
— Hän on ensi sunnuntaina Los Angelesissa, Shiine Auditoriumissa, Bill sanoi. — Haluan viedä Lisan siihen kokoukseen.
Epäröin. En tuntenut Billiä kovin hyvin, ja olin kuullut, että kokoukset olivat hyvin pitkiä. Bill ei kuiteinkaan hellittänyt, joten lopulta suostuin siihen, että Lisa ja minä menisimme hänen mukanaan, vain päästäkseni hänestä eroon.
Vastattuani Billille myöntävästi suljin oven ja nojasin keittiön pöytään. Javier oli maalaustelineensä ääressä pihanpuoleisen ikkunan lähellä. Huoneistomme seinällä oli useita hänen piirustuksiaan Tiesin, että hän oli kiinnostunut kehittämään taitojaan, mutta tiesin myös sen, että maalaaminen oli hänelle pakotie. Kun hän ahersi luonnostensa kimpussa, hänen ei tarvinnut ajatella Lisaa. Hänen kasvonsa olivat kuin kivestä veistetyt, kun hän oli keskittynyt työhönsä. Tunsin kynsieni pureutuvan lihaan, kun puristin käteni nyrkkiin yrittäessäni pidättää kyynelvirtaa. Javier oli uppoutunut taiteeseensa. Bill teki hulluja ehdotuksia. Mutta minä olin Lisan äiti ja minun oli katsottava totuutta vasten kasvoja. Minä en voinut paeta taiteeseen enkä antaa Billin houkutella itseäni joutavaan ihmeitten tavoitteluun. Minun oli kohdattava asiat sellaisina kuin ne olivat. Lisa kuolisi.
Bill tuli seuraavana aamuna uudestaan; hän muistutti minua lupauksestani lähteä Lisan kanssa hänen mukaansa. — Bill, minä en halua sammuttaa sinun innostustasi, järkeilin, — mutta lääkärit ovat sanoneet minulle, ettei Lisaa voida parantaa. Kukaan ei voi tehdä mitään.
— Katsotaan sitten, mitä Jumala voi tehdä, Bill sanoi yksinkertaisesti.

Halusin perääntyä. Tunsin, että Bill painosti minua. Sitä paitsi minusta oli inhottavaa nousta niin aikaisin sunnuntaiaamuna ja ajaa halki koko kaupungin vain päästäkseni seisomaan tuntikausiksi jonoon.
Mutta Bill ei antanut masentaa itseään. — Minä tiedän, että hän paranee. Äitini on hyvin, hyvin lähellä tätä toimintaa. Hän tuntee monia, jotka ovat parantuneet.
Minulla ei ollut hituistakaan uskoa. Minä olin vain kiitollinen, ettei Lisa tiennyt, miten vakava hänen tilansa itse asiassa oli.
Lisa kuitenkin tietämättäni aavisti jotakin. Sen hän ainakin tiesi, ettei hänen jalkansa kestänyt hänen painoaan. Muutamaa päivää aikaisemmin hän oli käynyt käytävän toisella puolella olevassa huoneistossa ja kokeillut jalkaansa ilman kainalosauvaa. Hänen lonkkansa antoi periksi kuin märkä sieni, ja hän kaatui lattialle. Vaikka hän ei tiennyt, mistä oli kysymys, hän tiesi, että hänen lonkassaan oli jokin pahasti vinossa.
Bill tuli jälleen lauantai-iltapäivällä ovellemme. — Muistakaa, että huomenna Lisa kokee ihmeen.
— Hyvä on, Bill, sanoin ja suljin oven. Mutta sisimmässäni tiesin, ettei ollut mitään toivoa. Enää ei tehty ihmeitä, ei ainakaan meidän kaltaisillemme. Mehän olimme vain köyhiä meksikolaisia katolilaisia, jotka emme edes käyneet kovin usein messussa. Miten me voisimme odottaa ihmettä tapahtuvaksi?

Varhain seuraavana aamuna, kuudentenatoista heinäkuuta, Bill soitti ovikelloa. — Anna minun juoda rauhassa kahvini, huusin. Hiljaa mielessäni toivoin, että hän menisi ilman meitä.
Bill ja hänen tyttöystävänsä Cindy odottivat rullatuolin kanssa. He auttoivat Lisan portaita alas, sisäpihalla olevan uima-altaan ympäri, pitkää, kapeaa jalkakäytävää pitkin kadulle ja autoon. Pian olimme menossa etelään kohti Los Angelesia ja Shrine Auditoriumia.
Lisa istui rullatuolissaan, ja minä istuin vanhan armeijan huovan päällä nojaten Shrine Auditoriumin seinään ja odotin ovien avautumista. Tuntui tyhmältä viettää koko sunnuntaiaamupäivä kököttäen auringon paahteessa jalkakäytävällä odottamassa tyhjää.
Viimein meidät laskettiin sisään. Bill työnsi Lisan rullatuoliosastoon, ja minä istuuduin Lisan viereen. Bill ja Cindy löysivät paikat salin toisesta osasta. Yleisön suuruus ja paikassa kokemani lämpö, ystävällisyys ja rakkaus herättivät minussa kunnioitusta.
Kokouksen aluksi kuoro lauloi kauniisti Kätensä, oi, kosketti. Pehmeästi laskeutuvaan valkoiseen pukuun pukeutunut Kathryn Kuhlman ilmestyi lavalle. Hän piti pienen saarnan, jota minä en kuunnellut. Pudistelin päätäni. Kyllä tämä kaikki oli mukavaa, mutta miksi me hukkasimme aikaamme täällä?
Sitten alkoi ilman varoitusta tapahtua. Neiti Kuhlman osoitti parvekkeelle. — Siellä on mies, joka paranee syövästä juuri nyt. Herra, nouskaa seisomaan ja ottakaa vastaan parantuminen.— Jumalalle on kaikki mahdollista.

Käännyin istuimellani ja yritin nähdä parvekkeelle, mutta se oli liian kaukana. Saatoin nähdä ainoastaan kasvoja. Ja kuitenkin siellä ylhäällä tuntui olevan myös valoa — ei sellaista valoa, jonka voi nähdä, vaan sitä valoa, jonka voi tuntea. Sitä oli kaikkialla rakennuksessa. Valoa ja energiaa, aivan kuin pienen pieniä liekkejä olisi hyppinyt päästä toiseen. Olin kuin sähköiskun saanut. Neiti Kuhlman mainitsi paikan toisensa perään, jossa joku parani.
Sitten hän osoitti rullatuoliosastoon aivan meitä kohti. — Täällä on joku syöpäpotilas, hän sanoi lempeästi. — Nouse seisomaan ja ota vastaan parantuminen.
Katsoin Lisaa, mutta hän ei liikkunut. Ei tietenkään. Mistä hän tiesi, että hänellä oli syöpä? Emme olleet kertoneet sitä hänelle. Sisintäni raastoi. Jos kertoisin hänelle, että neiti Kuhinaan puhui hänelle, ja jos hän nousisi seisomaan, hänen lonkkansa ja jalkansa saattaisivat pettää. Mitä minun pitäisi tehdä?
Neiti Kuhlman pudisti päätään ja kääntyi toisaalle osastostamme ilmoittaen parantumisia muissa osissa salia. Mieleni lannistui. Oliko Lisan aika mennyt ohi? Oliko jo liian myöhäistä?
Sitten neiti Kuhlman katsoi jälleen meitä kohti ja osoitti meidän osastoomme päin. — En voi jättää tätä, hän sanoi. — Joku täällä alhaalla oleva paranee syövästä. Sinun on noustava ylös ja otettava vastaan parantuminen.
— Äiti, Lisa valitti, — minun vatsaani polttaa.
Emme olleet syöneet kuin varhain aamulla. Etsiskelin laukustani makeista.

— Ei, ei sitä sillä tavalla polta, Lisa sanoi torjuen tarjoamani makeisen. — Se on jotain muuta.
Neiti Kuhlman osoitti yhä meitä. Katsoin ympär rillemme. Kukaan muu ei seisonut osastossamme. Tiesin, että Lisan täytyi olla se, joka parani, mutta minua pelotti. Mitä jos se ei ollutkaan Lisa? Jos hän nousisi seisomaan ja kaatuisi? Tai, mikä vielä kauhistuttavampaa, jos se olikin Lisa — eikä hän noussut seisomaan?
Kun ajattelin, että kuolisin epävarmuuteen ja jahkailuun, Lisa ojentui minua kohti ja kuiskasi: — Äiti, minä luulen, että minun pitäisi mennä lavalle. Minä taidan parantua.
— Tee niin kuin luulet oikeaksi, minä sanoin suuresti helpottuneena siitä, että hän oli tehnyt ratkaisun puolestani. Mutta minä pelkäsin hänen yritystään nousta ilman kainalosauvoja. Yksi käytävällä olevista työntekijöistä tajusi, että Lisalle tapahtui jotakin. Hän kurottui meitä kohti. — Minusta tuntuu, että minä voin paremmin, Lisa kuiskasi hänelle. — Haluan mennä lavalle.
Mies auttoi Lisan rullatuolista. Pidätin hengitystäni, kun tyttö nousi seisomaan. Luulin hänen jo luhistuvan, mutta yhtäkkiä olin tietoinen jostakin muusta. Sama tuli, jonka olin nähnyt liikkuvan pään päältä toiselle, oli nyt Lisan päällä. Saatoin melkein nähdä uuden voiman virtaavan hänen ruumiiseensa.
Opastaja antoi tytön nojata itseensä, ja niin he alkoivat kävellä käytävällä eteenpäin. Ensin hitaasti, sitten luottavaisemmin he astelivat lavan juurelle, jossa joku nainen keskusteli heidän kanssaan lyhyesti. Bill Truett oli vastassa, ja pienen neuvottelun jälkeen Lisa vietiin lavalle.

Neiti Kuhlman kuunteli, kun nainen kertoi muutamia yksityiskohtia. Sitten hän ojentui Lisaa kohti. Lisa perääntyi askeleen ja lysähti sitten lattialle. Minä voihkaisin luullessani, että hänen jalkansa oli pettänyt. Mutta Lisa nousi jälleen jaloilleen.
— Tämä lapsi olkoon pyhitetty Jeesukselle Kristukselle, neiti Kuhlman sanoi, kun Lisa seisoi hänen edessään kasvot kyynelissä. — Näytähän nyt, miten sinä kävelet. Lisa rupesi juoksemaan edestakaisin lavalla, ja ihmiset alkoivat taputtaa käsiään ja ylistää Jumalaa. Ja kun kuoro sitten hymisi hiljaa: "Halleluja! Halleluja!", tuntui kuin enkelit olisivat laulaneet.
— Haluan, että tämä parantuminen todistetaan aidoksi, neiti Kuhlman sanoi. — Mene lääkärisi vastaanotolle ja tutkituta itsesi perusteellisesti. Tule sitten seuraavaan kokoukseen todistamaan siitä, mitä Jumala on sinulle tehnyt.
Katsoin Billiä. Hän oli ylitsepursuavan onnellinen aivan kuin hänen oma sisarensa olisi parantunut. Myöhemmin tulin tietämään, että Jumalan perheessä me olemme todellakin veljiä ja sisaria. Mutta juuri silloin saatoin ajatella vain Lisaa. Hän juoksi edestakaisin lavalla ontuen vielä hiukan mutta polkien jalkaansa. Purin huultani. Tiesin, että hänen lonkkaluunsa oli kuin voita eikä kestäisi pienintäkään painoa — mutta nyt se kesti. Oliko tämä todella mahdollista? Oliko Lisa parantunut?
Pelkäsin uskoa. Minuun oli sattunut kerran syvästi, kun lääkäri oli kertonut meille, ettei ollut mitään toivoa. En kestäisi, jos nyt uskoisin ja havaitsisin myöhemmin, että olin elättänyt ainoastaan tyhjää toivoa. Oli turvallisempaa olla uskomatta lainkaan.

Javier oli juuri lähdössä työhön, kun tulimme kotiin. Kerroimme hänelle, mitä oli tapahtunut. — Alkakaamme sitten toivoa, hän sanoi. — Sitä me emme ole tehneet aikaisemmin. Olemme kyllä rakastaneet kovasti pikku tyttöämme. Nyt meillä on toivoa. Ennemmin tai myöhemmin Jumala ehkä antaa meille uskoakin — uskoa ottaa vastaan Hänen ihmeellinen tekonsa. Nämä olivat viisaita sanoja.
Bill ja Cindy tulivat mukanamme meille. — Viekää ne kainalosauvat pois, Bill sanoi, kun yritin ojentaa ne Lisalle. — Ettekö te ymmärrä? Hän on parantunut!
Lopun iltaa Lisa nilkutti ympäri asuntoamme. Seurasin hänen jokaista askeltaan peläten, että hän kaatuisi. Mutta hän ei kaatunut. Itse asiassa näytti siltä, että hän voimistui aivan silmieni edessä.
Ensimmäinen kysymys, jonka Javier aamulla esitti oli: — Missä Lisa on? Miten hän voi?
Olin noussut aikaisemmin ja vein nyt Javierin ikkunan ääreen.
— Katso, sanoin osoittaen pihalle. Lisa ajoi pyörällään uima-altaan ympäri, nauroi ja leikki toisten lasten kanssa.
Kun Javier kääntyi pois ikkunasta, hänen kasvonsa olivat kyynelissä. Uskoinpa minä tai en, sillä ei ollut väliä. Hän ainakin uskoi.
Seuraavalla viikolla vein Lisan jälleen lastensairaalaan. Verikokeitten ja laajojen lonkan sekä rinnan röntgenkuvausten jälkeen meille sanottiin: — Soitamme teille heti, kun tiedämme jotakin.
Javierin silmät säkenöivät, kun hän kohtasi minut ovella. — No, mitä sait selville ?
Selostin hänelle tilanteen ja sanoin että meidän

oli yksinkertaisesti odotettava. Hän vaati itsepintaisesti, että soittaisin tohtori Higginsille.
— Aioin juuri soittaa teille, tohtori sanoi, kun lopulta tavoitin hänet. — Olen neuvotellut seitsemän muun lääkärin kanssa Lisan tapauksesta. En kerta kaikkiaan tiedä, mitä sanoisin teille.
Nielaisin. — Tarkoitatteko, että jokin on hullusti?
Voisiko olla totta, että tämä oli vain julma kepponen, että toivoni olisi syttynyt vain särkyäkseen palasiksi?
— En tiedä, miten tämä on mahdollista, tohtori jatkoi aivan kuin ei olisi kuullut, mitä sanoin. — Me näemme kaikki saman seikan näistä röntgenkuvista. Sen sijaan että kasvain olisi levinnyt, se onkin kovasti pienentynyt. Me näemme merkkejä parantumisesta.
Hän ei tietenkään tiennyt mitään Kathryn Kuhlmanin kokouksesta, mutta hän oli puhunut ”parantumisen merkeistä”. Mitä vielä tarvitsin vakuuttuakseni siitä, että Jumala oli koskettanut Lisan elämää?
— Tohtori, onko teillä vähän aikaa? kysyin. — Haluan kertoa teille jotakin. Tiedän, että tämä kuulostaa teistä oudolta, mutta me veimme Lisan erään Kathryn Kuhlmanin kokoukseen. Siitä lähtien hän on kävellyt ilman kainalosauvoja, juossut, ajanut polkupyörällään, uinut ja käyttäytynyt normaalisti. Me uskomme, että Jumala on parantanut hänet.
Langan toisessa päässä oli pitkään hiljaista. — Haluan saada tämän asian selväksi, lääkäri sanoi lopulta. — Tehän ette ole antaneet hänelle mitään lääkitystä?

— Ei mitään.
— Ja te ette suostuneet kemoterapiaan ettekä kobolttihoitoon ?
— Emme, vastasin.
Seurasi jälleen pitkä tauko. — Saattaa olla, että hänen ruumiinsa kehittää jonkinlaista vastamyrkkyä. Tai syynä saattaa olla teidän Kathryn Kuhlmaninne. Olipa miten tahansa, kasvain on häviämässä. Ja minun tietääkseni tämä on ensimmäinen tapaus lääketieteen historiassa, kun näin on käynyt.
Minä itikin. Muistin lukeneeni kauan sitten Tuomaan tarinan Raamatusta. Hän uskoi, että Jeesus oli noussut kuolleista, kun hän näki naulojen jäljet Hänen käsissään. Miten Olinkaan hänen kaltaisensa. Ja kuitenkin Jumala oli antanut minun nähdä Hänen ihmetyönsä tyttäressäni.
— Voin kertoa teille vielä, tohtori Higgins sanoi lempeästi langan toisessa päässä, — että sairaalassa syntyy valtava riemu siitä, mitä Lisalle on tapahtunut, sillä hän on yksi sellainen potilas, jonka suhteen olimme menettäneet toivomme.
Lisa palasi kouluun syksyllä — ilman kainalosauvoja. Kuukautta myöhemmin vein hänet lääkärin vastaanotolle. Kasvain pieneni yhä. Se oli häviämässä. Lisa oli jo melkein normaali.
— Miten te selitätte tämän? kysyin.
— Ei meillä ole mitään selitystä, tohtori sanoi. — Koskaan aikaisemmin tällainen tapaus ei ole parantunut. Jos me olisimme antaneet hänelle kobolttihoitoa ja kasvain olisi hävinnyt, me olisimme kutsuneet sitä lääketieteelliseksi ihmeeksi. Mutta ilman minkään kaltaista hoitoa... Niin, mitä me voimme tähän sanoa?
Meidän papillamme kuitenkin oli jotain sanottavaa: — Jumala toimii monella tavalla. Tämä on varmasti Hänestä.

Nyt kun Lisa on täysin parantunut, monet ystävämme kysyvät: — Miksi tämä kaikki tapahtui?

(tämä loppu on sitten hänen mietintöjä, pitäkää se mikä hyvä on)

*Minä arvelen* että Jumala salli tämän sairauden meidän elämäämme vetääkseen meitä lähemmäksi toisiamme ja lähemmäksi Häntä. Löysin Raamatustani kertomuksen, joka selittää paljon. Eräänä päivänä Jeesus näki tiellä kulkiessaan miehen, joka oli ollut syntymästään saakka sokea. Jeesuksen seuraajat kysyivät Häneltä: — Mestari, miksi tämä mies on sokea? Siksikö, että hän teki syntiä, vai sen vuoksi, että hänen vanhempansa tekivät syntiä?
Mestari vastasi: — Ei kummastakaan syystä, vaan hän on sokea pikemminkin siksi, että Jumala tulee kirkastetuksi hänen parantumisensa kautta. Sitten Hän kosketti miestä ja tämä sai näkönsä.
*Minusta* tuntuu, että Lisa oli sairas siksi, että Jumala saattoi tulla kirkastetuksi hänen parantumisensa kautta.
Kunnian antamista Jumalalle ei opi kirjoista. Se täytyy oppia vaeltamalla Hänen kanssaan varjoisan laakson kautta. Jos elää aina vuorenhuipuilla, tulee kovaksi ja sitkeäksi, tunteettomaksi elämän herkimpiä asioita kohtaan. Arimmat viljelykasvit kasvavat vain laakson varjossa.
Olen viipynyt pitkään katsellen Javieria maalaustelineensä ääressä. Hänestä on mieluista käyttää hiiliä, tehdä varjoja. — Auringonpaiste paljastaa yksityiskohdan, hän sanoo, — mutta varjot paljastavat luonteen.
Vasta varjoisia polkuja kulkiessamme me opimme ylistämään Jumalaa pienistä asioista. Siellä me opimme, ettei Lisa oikeastaan ollut meidän, vaan Jumalan. Laaksossa me keksimme antamisen salaisuuden. Kun me luovuimme lapsestamme, Jumala oli niin armollinen, että antoi hänet takaisin — parantuneena.
Lisa ei enää pelkää varjoja. Hän on meidän tavallamme kokenut, että laaksossakin Jumala on kanssamme, Hänen vitsansa ja sauvansa lohduttavat meitä, niin että meidän maljamme tulvii Hänen hyvyyttään ja armoaan.

Laitoin aikaisemmin blogiin mutta sain
uuden linkin joka on hyvin käännetty
Enkelit puhuvat minulle Ronald Buck