Puhu tälle vuorelle
LINDA FORRESTER
Linda ja John (Woody) Forrester asuvat Milpi- tasissa, Kaliforniassa, San Franciscon lähden kaak­koispuolella Monument Peakin juurella sijaitsevalla asuntoalueella. Woody toimii tietokoneen ohjelmoit­sijana läheisessä San Josen kaupungissa. Heillä on kaksi tytärtä, Teresa ja Nanci.
Vuori on ollut aina samassa paikassa. Se seisoo kuin yksinäinen muistomerkki kohoten puolen mai­lin korkeuteen San Franciscon lahden syvänteestä. Talvisin sen huippu on joskus lumen peitossa; ke­sällä se on osittain ruskean ruohon peittämä. Su­mu tai pilvet estävät usein meitä näkemästä sitä vajaan kymmenen mailin päässä tasangolla sijaitse­vasta kodistamme. Mutta se on kuitenkin aina pai­kallaan, häämöttäen yllämme.
Lahden eteläisen seudun alkuperäiset asukkaat näyttävät pitävän vuoren olemassaolon itsestään selvänä. Sade syövyttää sitä. Aurinko kuivattaa sen paljaita rinteitä. Harvat uskaliaat kiipeävät sen huipulle. Mutta kaiken kaikkiaan se vain on pai­kallaan ja tulee aina olemaankin. Mikään ei voi lii­kuttaa sitä. Se on kuin sairaus. Siitä lähtien kun Aadam teki syntiä, sairaus on seurannut meitä. Ih­minen on oppinut elämään sen kanssa. Jotkut yrit­tävät kätkeä sen pilviin aivan kuin sitä ei olisi ole­massakaan opettamalla, ettei ole mitään sairautta. Toiset eivät ota sitä lainkaan huomioon, toivovat vain, ettei se tule heidän kotiinsa. Monet ovat yrit­täneet voittaa sen lääketieteen ja tutkimustyön kautta. Melkein kaikki hyväksyvät sen kuitenkin, samoin kuin he hyväksyvät vuoren, joka hallitsee elämän maisemaa ja kieltäytyy tottelemasta niitä, jotka haluaisivat heittää sen mereen.

Minä lukeuduin niihin, jotka pelkäävät sairautta ja yrittävät olla välittämättä siitä. Perheemme jäsenet eivät tavallisesti sairastuneet. Jos he sai­rastuivat, me löysimme aina jonkin pistoksen tai pillerin, joka toi avun. Mutta kun Nanci sairastui, kävi toisin.
Nanci, viidentoista kuukauden ikäinen pienokaisemme, oli ollut energinen lapsi siitä lähtien, kun hän oli alkanut kävellä. Oikeastaan hän ei koskaan kävellyt — hän juoksi. Sitten hän oli alkanut käyt­täytyä oudosti. Hän oli kaatuillut kovasti, ja jokai­sesta kaatumisesta jäi ruma mustelma. Mustelmat säilyivät, niin että tytön iho oli lopulta aivan täyn­nä niitä ja näytti siltä, kuin hänet olisi piesty pe­rusteellisesti.

Tammikuussa 1970 Nanci sitten heräsi eräänä maanantaiaamuna kovassa kuumeessa. Annoin hä­nelle lasten aspiriinia, mutta seuraavana päivänä kuume oli noin neljässäkymmenessä ja pysyi siellä.
Soitin Woodylle hänen toimistoonsa San Joseen, ja hän käski minun viedä lapsemme Kaiserin sairaalan ensiapuklinikalle Santa Claraan. Nanci oli syntynyt samassa sairaalassa, ja me tunsimme useita lääkä­reitä ja hoitajia.
Nuori lääkäri tutki tytön ensiapuhuoneessa. Hän totesi tulehdusta korvissa ja kurkussa, määräsi lää­kettä ja lähetti meidät kotiin. Kahden päivän kulut­tua Nancin tila oli entisellään, ja minä vein hänet takaisin sairaalaan. Ennen Oilimme aina selviytyneet sairaudesta lääkkeellä. Tällä kertaa se tuntui väijy­vän yllämme voittamattomana.
Viikolla huomasin jotakin muutakin. Nanci oli saanut nivukseensa hyvin pienen kirkkaanpunaisen verirakkulan. Ensimmäisenä päivänä se oli vain nuppineulanpään kokoinen. Nyt se oli kasvanut pik­kusormeni kynnen kokoiseksi. Lääkäri katsoi sitä, sanoi, että se oli todennäköisesti näppylä, johon muodostuisi aikanaan pää, antoi lisää lääkettä ja lä­hetti meidät takaisin kotiin.
Lauantaiaamuna olin melkein paniikin vallassa. Lääkkeistä huolimatta Nanci oli sairaampi kuin koskaan. — Meidän täytyy viedä hänet uudestaan sairaalaan, Woody sanoi.
Teresa istui takaistuimella ja minä pitelin Nan- cia sylissäni, kun me ajoimme Santa Claraa kohti. Aina ennen Nanci oli liikehtinyt levottomana. Tänä aamuna hän makasi liikkumattomana käsivarsilla­ni; hän oli liian heikko edes valittamaan. Hänen ihonsa oli kuumeinen.
Tohtori Feldman suoritti lyhyen tutkimuksen huolestuneen näköisenä. — Tämän lääkityksen olisi pitänyt saada kuume laskemaan. Eikä tuo hänen ni­vuksessaan oleva haava näytä ollenkaan hyvältä.
Viekää hänet yläkertaan verikokeeseen ja tulkaa sitten takaisin tänne odottamaan.
Tohtori Feldman tuli luoksemme laboratorioko­keiden jälkeen. Näin hänen kasvoistaan, että hän oli huolestunut. — Nanoilla on paha anemia, hän sanoi. — Jättäkää hänet sairaalaan.
Olin huojentunut. Olin pelännyt, että he antaisi­vat hänelle lisää pillereitä ja siirappia ja lähettäisi­vät meidät tiehemme. Anemia ei kuulostanut kovin pahalta, ja minä olin iloinen, että he aikoivat pitää tytön sairaalassa. Tuntui liian pelottavalta ottaa vastuu hyvin sairaan lapsen hoitamisesta itselle.
Lastentautien osastolla oli Nancin oma lääkäri, tohtori Catilleen 0’Brien, joka oli hoitanut häntä hänen syntymästään asti. — Suoritamme iltapäiväl­lä täydellisen tutkimuksen, hän sanoi. — Ei teidän tarvitse täällä odottaa. Voitte tulla takaisin noin kuuden aikaan illalla katsomaan häntä.
Jätimme Teresan naapurimme hoivaan ja pala­simme sairaalaan. Järkytyin, kun astuin Nancin huoneeseen. Hän makasi selällään vuoteessaan. Mo­lemmissa käsivarsissa oli letkut. Hänen silmänsä olivat kiinni.
Tohtori CTBrien ilmestyi ovelle. — Linda, tahtoi­sin tavata sinut ja Woodyn toimistossani. Olemme saaneet joitakin tuloksia kokeista.
Tunsin sydämeni takovan kurkussani, kun seura- simme häntä käytävää pitkin. 0’Brien viittasi mei­tä istuutumaan pienessä toimistossaan. Minä mel­kein huusin pelosta, kun näin kyyneleet hänen sil­missään.
— Teidän poissa ollessanne Nancin nenästä vuoti verta, ja sitten hän ulosti kahdesti puhdasta verta. Emme ole aivan tarkoin selvillä, mikä häntä vaivaa, mutta kysymyksessä on jompikumpi näistä kahdes­ta: joko laajalle levinnyt syöpäkasvain, jota ei voi­da hoitaa, tai leukemia.
Kuulin Woodyn vetävän ilmaa sisään hampaitten­sa välistä. Tartuin häntä kädestä ja tunsin, että hän alkoi vapista. — Voi, ei, hän änkytti. — Voi, ei­hän! Halusin itkeä, mutta Woody oli jo murtunut. Tiesin, että toisen meistä oli pysyttävä vahvana. Katsoin tohtori 0’Brieniä.
— Kaikki merkit viittaavat leukemiaan, hän sa­noi. — Teemme luuydinkokeen aivan kohta, mutta te voitte mennä ensin katsomaan häntä, jos haluat­te.
Käännyin Woodyn puoleen. — Ole hyvä ja soita pastori Langhoffille. Kysy, voiko hän tulla. Omi­tuista, että me olimme eläneet niin kuin monet muutkin aivan kuin Jumalaa ei olisi olemassakaan. Ja sitten kun joudumme vastatusten kuoleman kanssa, me pyydämme hengellistä apua.
Minut oli kasvatettu roomalaiskatolilaiseksi. Kun avioeroni jälkeen tapasin Woodyn, päätimme tehdä kompromissin hänen uskonsa ja minun uskoni välil­lä ja liittyä luterilaiseen kirkkoon Milpitasissa. Kä­vimme harvoin jumalanpalveluksissa. Emme tien­neet paljon mitään Jumalasta. Emme koskaan lu­keneet Raamattua emmekä rukoilleet. Mutta kun jouduimme kasvokkain kuoleman kanssa, me kut­suimme ainutta sellaista tuntemaamme henkilöä, jo­ka luullaksemme tunsi Jumalan — pastori Langhoffia Reformoidusta luterilaisesta kirkosta.
Pastori Langhoff oli vanhahko mies ja oli itsekin ollut sairaana. Itse asiassa hän nousi vuoteesta tul­lakseen luoksemme sairaalaan tuona iltana. Hän palveli meitä kuin isä lapsiaan ja oli kanssamme, kun hoitaja tuli noutamaan Nancia luuydinkokeeseen.
Tiesin, mitä he tekisivät. Olin nähnyt sen pitkän neulan, jonka he pistivät lonkkaonteloon imeäkseen sieltä luuydintä. Seisoin väristen, kun kuulin lapsen kauhistuttavat huudot.
Woody ja pastori olivat menneet käytävään kes­kustelemaan. Olin yksin huoneessa, kun tunsin ensi kertaa elämässäni Jumalan läsnäolon, koin, että Jumalan Poika oli luonani. En ollut milloinkaan kohdannut Jeesusta Kristusta. Minä vain tiesin Hä­nestä jotakin, en edes kovin paljoa. Mutta Jeesus Kristus oli hetken huoneessa kanssani.
Puolen tunnin kuluttua tohtori 0’Brien tuli takai­sin. — Valitettavasti, hän sanoi, — se on selvästi leukemia.
Aloin itkeä murtuneena, mutta kun huomasin Woodyn tuskan, minä pakotin itseni kestämään. Minulla ei ollut ketään muuta, johon olisin turvau­tunut. Tohtori 0’Brien sanoi, että me voisimme viipyä niin kauan kuin halusimme, mutta minulla oli hirvittävä tunne, että Nanci kuolisi tuona yönä, enkä minä tahtonut olla silloin paikalla. Halusin juosta. Mutta minne voit juosta, kun vuori ympä­röi sinua joka puolella?

Lähdimme sairaalasta ja ajoimme kotiin. Kuu oli juuri nousemassa Monument Peakin takaa, joka ko­hoaa talomme itäpuolella. Nancin sairaus oli kuin tuo jämerä vuori. Sille sai huutaa, sitä sai potkia, kaivaa, sen sai räjäyttää dynamiitilla. Mutta siinä se vain seisoi, liikkumattomana.
Naapurimme soitti heti kun pääsimme sisään. — Miten Nanci voi? hän rupatteli iloisesti. — Toivot­tavasti hän on kunnossa.
— Eikä ole! minä huusin puhelimeen. — Hänellä on leukemia.
Toisessa päässä oli pitkään hiljaista. Sitten kuu­lui hiljaa: — Haluatteko että tulemme teille?
— Emme, sanoin ja sain vähitellen, itsehillintäni takaisin. — Meidän täytyy saada olla kahden kes­ken. Jos voitte pitää Teresan tämän yön, niin näem­me sitten aamulla.
Vietimme illan kotona, yhdessä mutta yksin. Me halusimme turvautua toisiimme, mutta kun kaikki pinnallisuus oli riisuttu pois, me huomasimme, että me emme edes tunteneet toisiamme. Olimme kaksi yksinäistä kuolevaista mahdottoman tilanteen edes­sä.
Kuljin puolipimeässä talossa huoneesta toiseen it­kien. Seisoin pitkään Teresan huoneen ovella kat­sellen hänen valkoista sänkyään lavendelinsinisiä seiniä vasten. Rankaisiko Jumala minua, koska mi­nä olin eronnut? Teresa oli ensimmäisestä aviolii­tostani. Ottaisiko Jumala Nancin pois rangaistak­seen minua? — Miksi, Jumala? Miksi? minä itkin. — Miksi Sinä olet tehnyt tämän pienokaiselleni ? Hän on niin avuton. Hän ei kykene puolustautu­maan. Miksi olet niin julma, että kidutat meitä tällä tavalla?
Käännyin ja menin Nancin huoneeseen. Kuu hei­jasti vuorenhuipun kirkkaan keltaiseen huoneeseen, joka oli nyt kovin hiljainen ja autio. Vuode oli vie­lä sijaamatta aamun jäljiltä. Poimin lattialta pienen kumisen ankan. Painoin sitä, ja se vihelsi. Muistin ne sadat kerrat, jolloin Nanci oli puristanut sitä kylvyssä ja kikattanut, kun vihellys sai veden pulppuamaan ja poreilemaan. Panin kumiankan hellästi hoitopöydälle ja otin turkispeitteisen vaaleanpunai­sen possun. Kosketin sen sivussa olevaa pientä vetoavainta, ja sisältä kuului hitaasti muutamia vai­keroivia säveliä: — Kun oksa katkeaa, kehto pu­toaa … ja… lapsi… putoaa… maahan…
Minä parkaisin ja hoipuin keittiöön. Woody istui pöydän ääressä ja tuijotti pimeään. Kello oli mel­kein kolme aamuyöllä. Nukkuminen oli mahdoton­ta.

— Meillä on oltava toimintasuunnitelma, Woody sanoi. Hänen sanansa kuulostivat mekaanisilta ja sisällyksettömiltä. — Meidän on oltava myönteisiä. Me emme saa antaa oman mielialamme vaikuttaa Nanciin. Vaikka me olisimmekin luhistumassa si­säisesti, meidän on esiinnyttävä hänen tähtensä hy­myilevinä.
— Miten tyhjää, minä ajattelin. — Miten epäai­toa. Eikä meillä kuitenkaan ollut mitään muuta. Sovimme, että menettelisimme näin.
Seuraavana aamuna, sunnuntaina, palasimme sai­raalaan. — Hän on hirvittävän sairas, tohtori 0’Brien myönsi. — Mutta hän on pieni, ja se on hä­nelle eduksi. Todennäköisesti saamme taudin ly­hyessä ajassa lievenemään väliaikaisesti. Mutta tei­dän ei kuitenkaan pidä elätellä turhia toiveita,
— Kuinka kauan? kysyin.
— Jos onnistumme heti saamaan taudin lievene­mään väliaikaisesti, hän saattaa elää kaksikin vuot­ta, tohtori 0’Brien sanoi toivorikkaasti. — tällaiset lapset kuitenkin kestävät tavallisesti vuoden verran ja huononevat sitten hyvin nopeasti.
Me menimme katsomaan Nancia. Hänelle annet­tiin juuri verensiirtoa. Stanfordista oli tulossa he­matologi avustamaan lopullisessa diagnoosissa.
Meille kerrottiin, mitä oli odotettavissa. Lisää luuydinkokeita, lisää verensiirtoja.
— Miten he kuolevat, kun he kuolevat? minä än­kytin. Kun esitin kysymyksen, tajusin, että olin jo muuttanut Nancin mielessäni esineeksi, persoonatto­maksi kolmanneksi persoonaksi, joka valmistui ka­toamaan lopullisesti.
Tohtori 0’Brien oli hyvin ystävällinen. — Taval­lisesti kun pieni lapsi kuolee leukemiaan, kuoleman aiheuttaa halvaus. Hän saattaa joutua vähän kärsi­mään, mutta todennäköisesti hän menee nopeasti.

Olimme käyneet Woodyn kanssa asuntoalueellam­me kokoontuvassa terapiaryhmässä. Avioliittomme oli ollut karikkoinen, ja me olimme yrittäneet löy­tää apua tältä erityiseltä humanismin tasolta. Eräs ryhmään osallistuva pariskunta kuuli Nancinsta ja soitti meille. Heidän pikku tyttärensä oli juuri kuol­lut leukemiaan, ja he halusivat tulla tapaamaan meitä ja kertomaan kokemuksistaan.
Se oli hirvittävää, mutta me sanoimme, että mei­dän oli tarpeen kuulla kaikki, niin että olisimme valmistautuneet, kun kuoleman hetki koittaa. Paris­kunta kertoi meille kaikki yksityiskohdat: miten lääkkeet olivat pöhöttäneet heidän lapsensa, miten häneltä oli lähtenyt tukka, miten hän oli kärsinyt suunnatonta tuskaa ja lopulta kuollut. He kertoivat, mitä oli odotettavissa keskinäisissä suhteissamme ja suhteissa perheen muihin jäseniin. Mitään toivoa herättävää ei sanottu.

Lääkärit olivat vähitellen saaneet hallintaansa Nancin raivoavan leukemian. Toisella viikolla se oli saatu tilapäisesti lievenemään lääkkeiden avulla, kunnes tauti pääsisi valloilleen ja seuraisi lopullinen kuolemaan johtava kohtaus. Mutta verirakkula, jota
sanottiin nyt verihaavaksi, oli kasvanut, niin että se peitti Nancin nivustaipeen toisen puolen koko­naan. Lääkärit sanoivat, että se oli leukemian ”se­kundäärinen seuraus” ja sisälsi mikrobin, joka voi­si tappaa lapsen. Ja ironista kyllä, ainoa lääkitys, joka voi parantaa siitä, oli tuhoisa useimmille leu­kemiapotilaille.
Eräänä iltana istuimme Woodyn kanssa keittiön pöydän ääressä sen jälkeen, kun Teresa oli mennyt nukkumaan. Olimme itkeneet itsemme loppuun, ja minä sanoin viimein: — Woody, kokeillaan Juma­laa?
— Tarkoitatko, että haluat viedä hänet uskollaparantajan luo? mieheni kysyi moittivasti.
— En varmastikaan, minä sanoin närkästyneenä. — He ovat puoskareita.
Woody oli ymmällä. — Minä luulin, että sinä sa­noit haluavasi kokeilla Jumalaa.
— Minä tarkoitan rukousta, sanoin.
— Mutta minä en osaa rukoilla.
— En minäkään, sanoin. — Mutta meidän on teh­tävä jotakin.
Woody nyökkäsi. Tartuin häntä kädestä ja sanoin takerrellen muutamia sanoja: — Jumala, anna hei­dän löytää jotakin, millä he voivat hoitaa häntä.
Se oli horjuva alku — aivan samaa, kuin olisi paiskannut vierinkivisoraa vuorta kohti siinä toi­vossa, että se juoksisi tiehensä. Mutta se oli alku kuitenkin, ja kun me seuraavana aamuna menimme sairaalaan, tohtori 0’Brien hymyili ensimmäisen kerran.
— Hyviä uutisia, hän sanoi. — Stanfordissa on löydetty lääkettä haavan hoitamiseen. Se on pienoi­nen ihme.
Kirurgi avasi Kaiserissa rakkulan, ja sen jälkeen Nanci sai muutamien viikkojen ajan tuskallista hoi­toa. Mutta hän oli kuitenkin paranemaan päin.
Tämä ensimmäinen kokemus rukouksesta sai mi­nut vakuuttuneeksi siitä, että oli saatavissa enem­män voimaa kuin olin tajunnut. Aloin rukoilla joka päivä, ennen kuin menin katsomaan Nancia.
Sitten tapahtui jotakin muuta. Eräs naapuri sa­noi kerran keskusteltuamme muista asioista: — Linda, Jumala rakastaa sinua, ja Hän rakastaa Nancia.
— Raamattu on täynnä kertomuksia siitä, miten Jeesus paransi sairaita, hän jatkoi. — Siinä kirkos­sa, johon minä kuulun, ei välttämättä uskota, että Jeesus parantaa vieläkin, mutta minä uskon. Minä uskon, että jos Jumala kerran rakastaa, niin Hän kykenee parantamaankin. Hänen sanansa olivat kuin kynttilä pimeässä huoneessa. Minä hapuilin sitä kohti.
Useita vuosia sitten, avioeroni aikoihin, olin ti­lannut Raamatun. Ajattelin siihen aikaan, että Raa­mattu tuottaisi talossa onnea. Nyt aloin ymmärtää, että Raamattu oli paljon enemmän kuin hyvän on­nen taikakalu. Menin makuuhuoneeni laatikolle, löy­sin sen ja lupasin itselleni, että lukisin luvun päi­vässä Luukkaan kirjasta lähtien.
Melkein heti mieleeni muistui menneisyydestä eräs jae. En tiennyt, mistä se löytyisi, tai edes sitä, oliko se Raamatussa. Mutta se soi mielessäni uu­destaan ja uudestaan päivästä toiseen: ”Sitä, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos.” Lisäsin rukousaikaani.

Kävin Nancin luona sai­raalassa joka aamu, ja lounaan jälkeen luin luvun Raamatusta ja rukoilin, ennen kuin Teresa tuli
koulusta. Siitä tuli merkityksellinen hetki päiväoh­jelmassani.
Eräänä iltapäivänä naapurini kysyi, olinko mil­loinkaan kuullut Kathryn Kuhlmanista. — Hän us­koo ihmeisiin, hän sanoi.
Katsoin häntä. — Älä vain sano, että sinä uskot uskollaparantajiin, minä sanoin pisteliäästi.
Naapuri hymyili lempeästi. — Miksi et kuuntele hänen radio-ohjelmaansa, ennen kuin tuomitset hä­net?
Uskoin naapuria ja tulin seuraavana päivänä sai­raalasta ajoissa kuullakseni kello yhdentoista lähe­tyksen. Pidin kuulemastani. Neiti Kuhlman puhui kokemuksesta, jota kutsuttiin ”uudeksisyntymäksi”. Vaikka minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, mistä hän puhui, se kuulosti jotenkin todelta. Pidin erikoisesti naisen myönteisestä, iloisesta luonteesta. Monet ystäväni olivat kielteisiä. Eräs pastori, jonka kanssa olimme puhelleet sairaalassa, sanoi jopa, että ”kuolema on kaikkein hienoin pa­rantuminen”. Tarvitsin myönteistä ääntä, joka oh­jaisi minua valoa kohti eikä pimeyteen.
Kuunneltuani eräänä päivänä puolen tunnin oh­jelman avasin Raamattuni luikeakseni yhden luvun Luukkaasta. Se sattui olemaan kertomus Jeesuksen Kristuksen ristiinnaulitsemisesta. Lukiessani minul­le vaikeni hämmästyttävä totuus. Jeesus Kristus kuoli puolestani. Juuri minun syntini veivät Hänet ristille. Hän kuoli, koska Hän rakasti minua. Aloin itkeä ja nyyhkyttää. — Voi, Jumala, minä olen pa­hoillani, että Sinun oli kuoltava minun tähteni.
Ja kuitenkin kun sanoin nuo sanat, tunsin sisäi­sen olemukseni muuttuvan riemukkaan keveäksi. Kokemus oli samanlainen kuin hyvän viinin aiheuttama juovuttava tunne, mutta minä koin sen hen­gessäni enkä vatsassani. Yhtäkkiä tiesin, mitä se oli. Minä olin syntynyt uudesti. Istuin olohuoneen vihreällä sohvalla huutaen ja nauraen ja itkien yh­tä aikaa. — Kiitos Jumala, että pelastit minut. Mi­nä rakastan Sinua! Olen tiennyt vuosikausia, että Sinä kuolit syntieni tähden. Nyt minä tiedän, että Sinä kuolit minun puolestani.
Sinä hetkenä aloin elää. Olin uusi luomus. Kaikki muuttui ympärilläni. Samaan aikaan Nancin paran­tuminen lakkasi olemasta pieni pimeässä huoneessa lepattava kynttilä — siitä tuli valtava valopallo, ai­van kuin itse aurinko, joka täytti olemukseni. Se oli mahdollista. Jumala voisi parantaa hänet.

Seuraavina päivinä jatkoin Luukkaan kirjan luke­mista, ja sen jälkeen luin Johanneksen kirjaa. Puo­len päivän aikaan eräänä päivänä, kun olin kuunnel­lut neiti Kuhlmania ja rukoillut, minä otin Raama­tun ja luin Johanneksen kuudetta lukua. Ja siellä se oli — se jae: ”Sitä, joka minun tyköni tulee, mi­nä en heitä ulos.”
Sen myötä paljastui jotakin muutakin, niin hät­kähdyttävää, että olin varma, ettei kukaan ollut ai­kaisemmin ymmärtänyt sitä. Uudessa Testamentis­sa ei kerrottu missään, että Jeesus olisi lähettänyt pois jonkun, joka tuli Hänen luoksensa saamaan terveyden. Hän paransi heidät kaikki!
Se näytti mahdottomalta. Kaikki — lääketieteen asiantuntijat ja ystäväni, jotka olivat menettäneet lapsensa — sanoivat, että Nanci kuolee. Ei ollut toivoa. Ja kuitenkin sisälläni orasti elämäni kärven­tyneestä erämaasta usko. Se oli yhtä pieni kuin si­napinsiemen, mutta se oli olemassa. Tiesin, että minun oli yhtä mahdotonta uskoa Nancin parantu­miseen kuin puhua vuorelle ja käskeä sitä hyppää­mään San Franciscon lahteen. Mutta eikö Raamattu sanonut, että Jumalalle on kaikki mahdollista? Ta­kerruin siihen kiinni.
Päätin luottaa Häneen, sittenkin, vaikka en ym­märtänyt sitä eikä se kuulostanut ymmärrettävältä. Jumalan olisi annettava Nancille uusi veri, uusi luuydin hänen luihinsa. Mutta minä päätin luottaa Hänen sanaansa, huolimatta siitä, mitä ihmiset sa­noisivat.

— Isä, minä rukoilin, — Sinä olet luvannut, että sitä, joka Sinun luoksesi tulee, Sinä et heitä ulos. Minä tulen Sinun luoksesi tämän tarpeen kanssa. Minä uskon, että Sinä pysyt sanassasi. Niin yksin­kertaista se oli. Nyt minun tarvitsi vain odottaa.
Viiden viikon kuluttua lääkärit antoivat meidän viedä Nancin kotiin. — Hän ei ole kunnossa, he va­roittivat meitä. — Eikä hän tule olemaankaan. Jos teillä on oikein hyvä onni, hän saattaa elää vielä puolitoista vuotta. Mutta sen jälkeen leukemia vie voiton lääkkeistä.
Nancin ensimmäiset päivät sairaalasta päästyä olivat kovia. Kaksi päivää sen jälkeen kun toimme hänet kotiin, hän sai verta vuotavia haavoja huu­liinsa. Nämä levisivät pian hänen suuhunsa, ikeniin- sä ja kurkkuunsa. Lääkärit määrittivät sen tuliro­koksi, mutta tilanteen tekivät pulmalliseksi hänel­le antamamme lääkkeet, jotka saattoivat aiheuttaa samanlaisia oireita. Nancin nivuksessa oleva kädenkokoinen märkähaava kuivui vähitellen, mutta se oli puhdistettava kolmesti päivässä vetyperoksidil­la. Puhdistuksen jälkeen meidän oli sidottava hänet selälleen jalat ja kädet levälleen ja pidettävä lämpo-
lamppua avoimen haavan päällä, niin että se kui­vaisi.
Sairaanhoitaja kävi kaksi kertaa viikossa autta­massa, ja tilanne kävi vähitellen hiukan paremmak­si. Kuuden viikon kuluttua Nanci pääsi vähän liik­kumaan itsekseen, mutta hän oli yhä sairas pikku tyttö.
Tämä oli kovaa Woodylle. Hän ei voinut olla huo­maamatta minussa tapahtunutta suurta muutosta, eikä hän ymmärtänyt sitä. — Kultaseni, sinun on oltava varovainen, hän varoitti. — Sinulla ei ole va­raa innostua tällä tavalla. Kun Nanci kuolee, sinä varmasti romahdat.

— Sinä et ymmärrä, sanoin hänelle. — Nyt minä voin hyväksyä hänen kuolemansa — jos hän kuo­lee. Minä tiedän, että Jumala on minun kanssani ja hänen kanssaan. Mutta minä uskon kuitenkin, että Jumala parantaa hänet.
— Toivon, että minäkin voisin uskoa sen, Woody sanoi, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. — Kunpa voisinkin.
Eräänä iltapäivänä naapurini soitti, että Kathryn Kuhinaan oli tulossa Los Angelesiin pitämään ihmekokousta. Hän antoi minulle puhelinnumeron, josta voisin tiedustella asiaa.
Varauksista huolehtiva nainen sanoi, että edesta­kainen lento Los Angelesiin maksaisi seitsemän­kymmentä dollaria. Meillä ei ollut silloin rahaa, mutta hän sanoi panevansa nimemme seuraavan kuukauden eli kesäkuun listalle siltä varalta, että saisimme rahat.
Naapurin teini-ikäinen tyttö Janet oli ollut lap­senhoitajanamme aivan Nancin vauvaiästä lähtien. Tiistai-iltaisin Janetin kotona kokoontui joukko tei­ni-ikäisiä. Kun he saivat tietää, että me aioimme viedä Nancin Kathryn Kuhlmanin kokoukseen, he halusivat tukea meitä rukouksessa.
Seuraavana tiistai-iltana vein Nancin Janetin ko­tiin, jonne oli kerääntynyt yli sata nuorta tutki­maan Raamattua. He sopivat, että he kokoontuisi­vat Janetin kotiin paastoamaan ja rukoilemaan si­nä sunnuntaina, jolloin meidän oli määrä mennä Los Angelesiin. Hekin uskoivat, että Jumala paran­taisi Nancin.
Viikkoa ennen sitä, kun meidän oli määrä mat­kustaa, minä ajoin Fremontiin kristilliseen kirja­kauppaan. Eräs ystävä oli maininnut useita kirjoja, jotka hän toivoi minun lukevan, muun muassa kak­si Kathryn Kuhlmanin kirjaa Uskon ihmeisiin ja Jumala voi. Kaupassa ollessani selasin muovisia raamatunlukumerkkejä ostaakseni yhden Raamattu­ni väliin. Palasin moneen kertaan yhteen tiettyyn merkkiin ja lopulta ostinkin sen huomaamatta sen taakse painettua raamatunjaetta.
Kotimatkalla minut valtasi yhtäkkiä toivotto­muus. Minkälainen hullu minä Olinkaan? Kaikki sa­noivat, että Nanci oli ”parantumaton”, ja täällä mi­nä vain ostelin kirjoja, säästin rahaa lentolippuja varten ja suunnittelin vieväni hänet Los Angelesiin saakka sellaisen naisen johtamaan ihmekokoukseen, jota en ollut koskaan nähnytkään. Aloin itkeä.
Kääntyessäni moottoritieltä Dixon Landingkadulle katsoin ylöspäin. Näin vuoren häämöttävän ylä­puolellani. Se oli enemmän kuin saatoin kestää.
Kun itkuni viimein laantui, etsiskelin viereiseltä istuimelta paperinenäliinaa. Sitä tehdessäni sor­mukseni tarttui pienen kirjanmerkin nuoraan. Vil­kaisin muoviin kirjoitettua raamatunjaetta. Saatoin tuskin uskoa silmiäni: Jos teillä olisi uskoa sina­pinsiemenenkään verran, niin te voisitte sanoa tälle vuorelle: ” Siirry täältä tuonne?’, ja se siirtyisi, ei­kä mikään olisi teille mahdotonta (Mt 17: 20).
Katsoin vuorta ja hymyilin kyynelteni läpi. — Väisty tieltäni, vuori. Nanci paranee.

Saatoin tuskin tajuta Shrine Auditoriumiin ko­koontuneen joukon suuruutta. Meidät ohjattiin istu­maan permannolle. Oli lämmin, kun me tulimme, ja minä riisuin kengät Nancin jalasta ja pyysin Woodya pitämään niitä. Nanci oli ollut kärttyinen lento­koneessa. Hän ei ollut saanut nukkua ja väänteleh­ti levottomana, kun kävimme istumaan. Woodykin oli levoton.
— Kyllähän tämä sinulle sopii, hän sanoi, — mut­ta minä luulen, etten minä kestä neljää tuntia kir­kossa istumista.
Kokous alkoi, ja mahtava kuoro puhkesi laula­maan. Sitten neiti Kuhlman esitteli Dinon. Rakastan musiikkia, ja minua viehätti tämä nuori komea kreikkalainen, joka käsitteli flyygelin koskettimia kuin enkeli harppua.
Mutta Nanci ei ollut kiinnostunut. Hän liikehti levottomana. Kun oli aivan hiljaista ja Dino hyväi­li flyygelin koskettimia höyhenenkevyesti, Nanci al­koi itkeä. Käytävältä kurottautui heti vahtimestari meitä kohti. — Rouva, teidän täytyy viedä lapsi ulos. Hän häiritsee muita.
— Viedä hänet ulos, minä ajattelin närkästynee­nä. — Me olemme säästäneet kaksi kuukautta pääs­täksemme tänne, ja nyt minut käsketään ulos. Katsoin Woodya. Hän nyökkäsi. — Etkö voisi käydä kävelemässä hänen kanssaan? hän kuiskasi. — Tule sitten takaisin.
Kiukkuni nousi, mutta minä purin huuliani ja kompuroin käytävälle. Astelin eteisaulaan hämilläni ja suuttuneena.
Nanci oli melkein kahden vuoden ja painava kan­nettava, mutta minä kuljin edestakaisin, kunnes hän rauhoittui. Sitten palasin paikalleni. Muutaman minuutin kuluttua hän alkoi jälleen hälistä. Ja vah­timestari ilmestyi jälleen paikalle. Tällä kertaa hän ei ollut kovin ystävällinen. — Rouva, hän sanoi an­karasti, — monet ovat tulleet tänne kaukaa ja kiel­täytyneet paljosta päästäkseen tulemaan. Teidän on vietävä lapsi ulos. Minäkin olin tullut kaukaa. Aloin väitellä, mutta vahtimestari antoi minulle pienen merkin peukalol­laan aivan kuin sanoen: — Ulos! En halunnut jär­jestää kohtausta, joten otin Nancin syliini, kompu­roin polvien ja jalkojen ylitse ja suuntasin takaisin eteisaulaan. Olin raivoissani.
— On tämäkin muka kristillinen kokous, mumisin ovella seisovalle miehelle. — Ihmiset ajetaan tie­hensä sairaan lapsen kanssa parantumiskokouksestakin. Kumma kokous! Kävelin aulassa kantaen Nancia. Hänen kenkänsä olivat Woodylla, enkä minä halunnut laskea häntä likaiselle lattialle. Istuin rappusilla. Kävin naisten­huoneessa. Kuljin edestakaisin. Mitä enemmän kä­velin, sitä vihaisemmaksi tuli ja sitä levottomam­pi Nanci oli. Tämä ei kerta kaikkiaan tuntunut oi­kealta. Oilimme säästäneet rahaa. Ja minähän olin halunnut nähdä Kathryn Kuhlmanin. Nyt kuitenkin Woody, joka ei ollut edes halunnut tulla kokouk­seen, istui mukavasti paikallaan sillä aikaa, kun minä olin ulkona.
Lopulta istuuduin jälleen rappusille. — Hyvä on, Jumala, minä sanoin kiukussani, — jos Sinä aiot tehdä sen, niin Sinun on tehtävä se jonain toisena päivänä.
Minä antauduin.
Saatoin päätellä salista kuuluvista äänistä, että parantumiset olivat alkaneet. Juuri silloin eteisau­lan poikki käveli keski-ikäinen nainen. Hän säteili iloa. — Mitä te tarvitsette? hän kysyi.
Nyökkäsin Nancia kohti, joka vääntelehti sylissä­ni. — Hänellä on leukemia, sanoin. — Me emme voi olla kokouksessa, koska hän häiritsee muita.
Nainen vain hymyili säteilevästi. — Rakas Jee­sus, me vaadimme tälle lapselle terveyttä. Sitten hän alkoi kiittää Jumalaa. — Kiitos, Herra, että pa­rannat tämän lapsen. Minä ylistän Sinua siitä, että teet hänet terveeksi. Tulkoon kaikki kunnia Sinulle.
— Ohoh, onpa tämä paikka täynnä tärähtäneitä tänään, ajattelin. Mutta en päässyt pakoon naisen rakkautta ja iloa. Hän uskoi, että Nanci parani. Katkeruuteni ja suuttumukseni alkoi vähitellen hä­vitä, ja kun hän seisoi kädet koholla ylistäen Juma­laa, oma uskon sinapinsiemeneni alkoi palata.
— Sisällä tapahtuu paljon, hän sanoi. — Miksi et­te tule seisomaan tähän ovelle? Tästä voitte nähdä, ja jos lapsi käy levottomaksi, te voitte siirtyä au­laan.
Saatoin tuskin uskoa näkemääni. Lavan molem­milta puolilta nousi pitkä jono ihmisiä. Kaikki to­distivat, että he olivat parantuneet.
Nanci, joka oli rimpuillut käsivarsillani, rauhoit­tui. Hän sanoi kerta toisensa jälkeen: ”Hallelu­ja!” .
Halleluja? Mistä hän oli tuon sanan siepannut? Me emme totisesti käyttäneet sitä kodissamme. En­kä ollut kuullut kenenkään kokouksessa sanovan si­tä. Nancin sanavarasto oli rajoittunut sellaisiin sa­noihin kuin ”äiti”, ”isä”, ”kuuma” ja ”ei”.
— Minä menen takaisin paikalleni, sanoin vieres­säni olevalle naiselle. Selkääni särki, kun olin pidel­lyt Nancia niin pitkään, ja minä olin väsynyt minua kohdanneisiin vastuksiin. Ryömin jälleen polvien ja jalkojen ylitse ja lysähdin viimein Woodyn viereen.
Hetken kuluttua Nanci oli unessa sylissäni. Kuuntelin neiti Kuhlmanin ilmoittavan parantumisia, joi­ta tapahtui eri puolilla salia.
— Lonkka. Joku paranee vakavasta lonkkaviasta.
— Parvekkeella joku paranee selkävaivasta.
— Sydänvika…
— Leukemia…
Leukemia! Olin melkein unohtanut kaiken tämän keskellä perimmäisen syyn, jonka vuoksi olimme kokouksessa.
— Leukemia. Joku paranee tällä hetkellä leuke­miasta, neiti Kuhlznan toisti.
Silloin tiesin. Se oli Nanci. Aloin itkeä.
En halunnut itkeä. Olin luvannut itselleni, että py­syisin hyvin järkevänä, vaikka Nanci paranisikin. Mutta en voinut olla itkemättä. Katsoin Woodya. Hän katsoi suoraan eteenpäin, mutta kyyneleet va­luivat hänen silmälasiensa alta.
Yhtäkkiä Nanci potkaisi aivan odottamatta mi­nua vatsaan. Lujasti. Hänen päänsä oli vasemman kyynärvarteni mutkassa ja minä pidin häntä itseäni vasten. Tartuin hänen jalkoihinsa, ettei hän enää
potkaisisi minua, mutta sitten tunsin potkaisun uu­destaan. Tällä kertaa huomasin, että hänen jalkansa eivät liikkuneet. Voimakas isku oli peräisin hänen ruumiistaan, hänen sisältään.
Katselin hänen kasvojaan, jotka olivat tavallisesti hyvin kalpeat. Nyt ne olivat punakat, hehkuvat ja hikipisaroiden peittämät. Jotain tapahtui hänen ruumiinsa sisällä. Samaan aikaan minä tunsin ruu­miissani lievää lämpöä ja pistelyä. En pystynyt pi­dättämään itseäni pitempään. — Kiitos, Jeesus. Kii­tos!

Palatessamme lentokentälle emme voineet muuta kuin itkeä. Woody varoitti minua kiihtymästä. — Jos hän on parantunut, aika näyttää sen, hän sanoi viisaasti. Tiesin, että hän on oikeassa, mutta mi­kään ei voinut pidättää ilon kyyneleitäni.
Seuraavana tiistaina menimme tohtori 0’Brienin luo säännölliseen tarkistukseen. Kerroin hänelle kai­ken. Hän kuunteli kärsivällisesti, ja sitten huoma­sin, että hänen silmänsä alkoivat kostua. — Mitä nyt? kysyin.
— Siinä paikassa, mistä te sanoitte potkaisun tul­leen, sijaitsee perna. Ja se on yksi niistä tärkeistä elimistä, jotka liittyvät hänen tautiinsa.
— Luuletteko te, että hän on parantunut? kysyin.
Hän ojensi kätensä ja kosketti käsivarttani ja sa­noi: — Haluan uskoa sen koko sydämestäni.
— Miksi sitten ette usko? kysyin.
— Koska en ole koskaan nähnyt sellaista tapahtu­van, hän sanoi. — On niin kovin vaikea uskoa sel­laista, mitä ei ole aikaisemmin nähnyt tapahtuvan. Kai te ymmärrätte?
Tietenkin minä ymmärsin. Mutta minulla oli nyt silmät, joilla näin. Lähtiessäni sanoin: — Se on kui­tenkin tapahtunut. Se, että emme ole koskaan näh­neet vuoren liikkuvan, ei merkitse sitä, ettei se lii­ku.
Tohtori 0’Brien taputti Nancia olalle. — Ei ole olemassa mitään testiä, joka todistaisi sen nyt. Vain aika näyttää, onko parantuminen todellinen.
Aika on osoittanut sen. Nancin väri parani päivä päivältä. Hänen ruokahalunsa ja elinvoimansa pala­si. Lopetimme lääkkeitten antamisen. Kaikki nel­jän vuoden aikana suoritetut kokeet ovat olleet kielteisiä. Hänen ruumiissaan ei ole minkäänlaista merkkiä taudista.
Niin ihmeellinen kuin Nancin parantuminen onkin ollut, kotimme ja meidän elämämme parantuminen on ollut vielä yliluonnollisempi. Edessämme oli toti­sesti vuoria, joiden olisi täytynyt siirtyä! Tilanne kodissamme oli kuin vuorijono — rosoisia ja kallioi­sia vuoria. Nancin parantumisen jälkeen Woody on ottanut Jeesuksen Kristuksen vastaan henkilökoh­taisena Vapahtajanaan ja me olemme molemmat saaneet kasteen Pyhässä Hengessä. Kodissamme, joka oli menossa avioeroa kohti, vallitsee nyt jumalallinen järjestys.
Ihmeiden vuorijono! Ja kaikki alkoi sinapinsieme­nen kokoisesta uskosta.