Raamattu sanoo, että usko on luja luottamus siihen, jota toivotaan, ojentautuminen sen mukaan,
mikä ei näy. Ilman todellista päämäärää sinun uskosi ei voi kehittyä.
Minä opin tämän läksyn kaksikymmentä vuotta sitten, aloittelevana saarnaajana.
Minä pidin kokouksia eräässä amerikkalaisessa teltassa. Meillä ei ollut penkkejä, vaan kansa istui kaislamatoilla.
Siihen aikaan minulla ei ollut minkäänlaisia tuloja, joilla olisin elänyt. Minulla on tapana sanoa, että
minä olin hyvin hengellinen siihen aikaan, sillä minä paastosin ja rukoilin niin paljon.
Paastoamiseni ei varsinaisesti johtunut siitä, että olin niin hengellinen, vaan siitä, että minulla ei ollut yksinkertaisesti mitään syötävää. Minä asuin pienessä vuokraamassani huoneessa. Minulla ei ollut pöytää, ei tuolia eikä mitään muitakaan huonekaluja.
Mutta kerran kun istuin lukemassa Raamattua, minä koin Jumalan sanan valtavalla voimalla. Minä ajattelin, että koska minä olen Jumalan, kuninkaitten Kuninkaan, herrojen Herran poika, niin silloin minun täytyy saada tuoli ja pöytä!
Jouduin useasti myös kulkemaan pitkiä saarnamatkoja, joten tarvitsin todella myös polkupyörän. Mutta minulla ei ollut yhtään rahaa. Minä polvistuin ja rukoilin.

Isä, anna minulle pöytä, tuoli ja polkupyörä.Minä uskoin, että tulisin saamaan rukousvastauksen, ja ylistin siitä Jumalaa.
Kuukausi kului. Kaksi kuukautta kului – kolme,neljä, viisi… Ei vieläkään mitään vastasta. Olin hyvin pettynyt. Minä kysyin Jumalalta:
Jumala, mikä on vikana? Etkö ole kuullut rukoustani? Minä uskoin ja rukoilin mutten saanut minkäänlaista vastausta. Minähän tiedän, että Sinä et koskaan valehtele, minä tiedän, että Sinä tulet vastaamaan minulle, mutta jos Sinä et vastaa rukoukseeni ennen kuin minä olen kuollut, niin silloinhan minulla ei ole mitään hyötyä pyytämistäni asioista. Jumala, kuinka minä voin saarnata evankeliumia, kun minä itse en saa kokea, että kannattaa uskoa? Ja sitten minä istuin siinä ja itkin.

Äkkiä minä tunsin ihmeellisellä tavalla PyhänHengen läsnäolon. Minä kuulin sielussani hiljaisenäänen:
Minun poikani. Minä olen kuullut rukouksesi, ja Minä lähetän rukousvastauksen.
Mutta missä ovat pöytä, tuoli ja polkupyörä?-
Minä vain odotan, kunnes sinä tarkemmin määrittelet toivomuksesi rukouksessasi.
Monet lapsistani rukoilevat niin ympäri pyöreitä ja heikosti muotoiltuja rukouksia, että Minä en voi niihin vastata.
Sinä pyysit pöytää, tuolia ja polkupyörää. On olemassa tusinoittain pöytiä, tuoleja ja polkupyöriä.
Minkälaisen pöydän ja tuolin haluat saada? Ja minkälaisen polkupyörän pitää olla? Kun sinä menet
tavarataloon, sinä et kai sano: ”Lähettäkää kotiini pöytä, tuoli ja polkupyörä.”
Minä tahdon, että sinä tarkemmin määrittelet toivomuksesi.
Tämän Jumala paljasti minulle, kun rukoilin. Minä ymmärsin, että tässä kohtaa rukouksessani oli
mennyt väärin, niinpä polvistuin ja rukoilin:

Isä, vedä viiva kaikkien aikaisempien rukousteni yli. Minä aloitan alusta.
Ja sitten minä näin silmissäni täsmälleen, minkälaisen pöydän minä halusin saada.
Sen pitäisi olla filippiiniläistä mahonkia. Minä näin silmissäni myös tuolin.
Sen pitäisi olla terästä, ja siinä pitäisi olla pyörät, niin että voisin istua ja liikkua sillä.
Entäs polkupyörä? Oli olemassa polkupyöriä, jotka oli valmistettu Koreassa tai Japanissa, ja ne olivat aika
heikkoja rakenteeltaan. Mutta minä halusin saada vahvan polkupyörän, joten pyysin amerikkalaista.
Minä näin kaiken niin kirkkaasti ja minä annoin Herralle niin selvän kuvauksen, että Hän ei voinut käsittää sitä väärin.
Kuinka onnellinen olinkaan ja kuinka ylistin Jumalaa! Seuraavana aamuna nousin ylös ennen puolta
viittä mennäkseni varhaiseen rukouskokoukseen, iIlalla olin ollut täynnä uskoa ja luottamusta, aamulla
kaikki oli kuin poispyyhkäisty. Nukkuessani oli tapahtunut jotakin; olin kadottanut uskoni.

On eri asia alkaa uskoa kuin säilyttää usko siksi, kunnes saa vastauksen.
Monet ihmiset tulevat kirkkoon ja kokevat, kuinka usko syttyy heidän sydämissään.
Mutta heti kun he astuvat ulos kirkosta, katoaa usko.
Minä sanoin: Jumala, kuinka minä voin säilyä uskossa?
Aukaisin umpimähkään Raamatun. Katseeni osui Room. 4: 17:een, jossa puhutaan,
kuinka Jumala tekee kuolleet eläviksi ja kutsuu olemattomat, ikäänkuin ne olisivat.
Pyhä Henki antoi minulle ihmeellisen oppitunnin siitä, että kun ihminen on kunnolla alkanut uskoa,niin hänen pitää kutsua olemattomat asiat esille,kuin ne olisivat.
Minä sanoin sen tähden: ”Minulla on se!” ja niin minä menin ja saarnasin ihmisille ja aloin puhua niistä asioista, joita olin pyytänyt, kuin minulla jo olisivat ne. Minä sanoin: Minulla on pöytä, tuoli, ja minulla on polkupyörä!
Ja ne ihmiset, jotka asuivat slummikortteleissa, aivan kauhistuivat.
Kuinka tuo köyhä saarnaaja on voinut tulla varakkaaksi yhdessä yössä?

Lapset seurasivat minua jumalanpalveluksen jälkeen sanoen:
Näytä meille polkupyörä ja pöytä ja tuoli! Minä tunsin itseni hyvin onnettomaksi. Minä rukoilin:
Herra, Sinähän tiedät, että minulla ei ole mitään, mitä näyttää heille. Ja tämähän ei ollut minun ajatukseni kertoa heille tästä asiasta. Sinähän sanoit, että minun pitäisi tehdä niin. Nyt Sinun täytyy auttaa minua! Ja äkkiä minulle kirkastui.
Minä sanoin lapsille.
Tulkaa huoneeseeni!
Mutta missä on pöytä, tuoli ja polkupyörä?
he ihmettelivät astuessaan sisälle.
Saanko kysyä teiltä erästä asiaa? kysyin. -
Kuinka kauan te olette olleet äitinne vatsassa, ennen kuin te synnyitte maailmaan?
Yhdeksän kuukautta, eräs lapsista vastasi.
Mutta etkö ollut jo silloin kasvava olento, niin kuin olit syntymäsi jälkeenkin?
Kyllä toki, minuahan vain ei nähty silloin kun olin äidin vatsassa, mutta kasvoin siellä joka tapauksessa.

No niin, sitten näytän teille tuolin ja pöydän ja polkupyörän. Eilen illalla polvistuin ja rukoilin näiden asioiden puolesta,
ja silloin ne luotiin minuun uskossani ja mielikuvitusmaailmassani. Ja kun aika on kypsä, ne tulevat syntymään.

Lapset nauroivat katketakseen.
Ja kun he sitten myöhemmin tulivat kirkkoon jumalanpalveluksiin,
heillä oli tapana kysyä: No, kuinka menee?
Mutta minä ylistin Jumalaa varmana siitä, että jotain oli kehittymässä uskoni voimasta.
Vaikka ihmiset eivät voinet nähdä sitä, se todella kasvoi yhä enemmän.
Kuusi kuukautta myöhemmin, eräänä sateisena päivänä, kun en voinut mennä ulos työhön, pyysi
eräs amerikkalainen perhe minua auttamaan tavaroittensa pakkaamisessa. He matkustaisivat kotiin
Amerikkaan. Koska minä halusin saada hiukan ylimääräistä rahaa, lupasin mennä auttamaan heitä.
Kulkiessani heidän autotallinsa läpi tunsin äkkiä,
kuin jokin olisi liikkunut sisimmässäni. Kun katselin oikealle, huomasin, että siellä oli minun polkupyöräni!
Minä menin polkupyörän luo, otin kiinni ohjaustangosta ja sanoin:
Onko tämä todella se päivä? Tämä pyörä on minun!
Sitten menin ylös rappuja ja autoin heitä pakkaamisessa. Äkkiä herra Johnson ja hänen rouvansa alkoivat puhua polkupyörän myymisestä. Mutta minä ajattelin sydämessäni: ”Ei, ei, te ette voi myydä sitä. Minähän olen saanut sen ja kantanut sitä
kuusi kuukautta. Se on minun!” Minä uskoin ja rukoilin. Rouva Johnson huomasi, että rukoilin. Hän tuli luokseni ja sanoi:
Etkö sinä tarvitsisi polkupyörää? Etkö voisi ostaa tätä? Minä ajattelin, että miksi ostaisin sen, minähän olen kantanut sitä kuusi kuukautta. Mutta minä sanoin: Minulla ei ole rahaa. Silloin rouva Johnson meni miehensä luo sanoen:
Emmekö voisi antaa polkupyörää tälle köyhälle saarnaajalle? Hänhän kävelee mailikaupalla kutsumassa ihmisiä jumalanpalveluksiin. Mutta te tiedätte kuinka yksitotisia miehet voiva toisinaan olla.
Ei, ei käy päinsä, mies sanoi. – Me tarvitsemme rahaa ostaaksemme uuden polkupyörän saavuttuamme Amerikkaan.
Mutta minä tiedän erään asian, nimittäin sen, että kun mies ja nainen alkavat keskustella jostakin asiasta, nainen voittaa.
Minä tunnen hyvin tarkkaan länsimaisen psykologian! Kun mies Idässä sanoo: ”Minä olen perheen pää”,
hän tarkoittaa sitä todella. Hän on se, joka määrää! Kaikki muut saavat totella häntä! Mutta minä
alan hiljalleen ymmärtää, että asia on hieman toisin läntisellä pallonpuoliskolla. Kun mies sanoo:
”Minä olen perheenpää”, sanoo vaimo: ”Tietenkin sinä olet! Mutta minä olen kaula, ja minä voin kääntää päätä, minne haluan.”
Rouva Johnson siis käänsi miehensä pään. Mies sanoi: Saarnaaja Cho, sinä saat polkupyörän!
Ryntäsin alas rappuja polkupyörän luo. Se oli minulle kovin kallisarvoinen. Minä en osannut ajaa
sillä vaan kannoin sen olkapäilläni. Ja niin juoksin se olkapäilläni kotiin. Kun olin vienyt sen huoneeseeni, ryntäsin ulos huutaen:

Tulkaa katsomaan! Minä olen synnyttänyt sen polkupyörän! Kansaa kerääntyi joka suunnalta. He puistivat päätään sanoen:
Se toimii, se toimii! Mutta sitten he lisäsivät: Missä ovat pöytä ja tuoli? Sinunhan piti saada ne myös, eikö niin?
Siinä te olette oikeassa! minä sanoin. – Ja niin ryntäsin takaisin Johnsonien luo.
Älä tule takaisin! sanoi herra Johnson. – Sinähän viet pois kaiken, mitä meillä on…
-Ei, minä olen tullut tänne auttaakseni teitä. Kun minä aukaisin hänen työhuoneensa oven,
näin jotain. Siellä olivat minun pöytäni ja minun tuolini! Pöytä oli suurenmoinen. Se oli tehty filippiiniläisestä mahongista.
Tuoli oli erään tunnetun japanilaisen liikkeen valmistama. Kun vedin auki kirjoituspöydän laatikon, minä löysin nipun konekirjoituspaperia, täytekynän ja herätyskellon. Niihin aikoihin minulla ei ollut paperia, johon
olisin voinut kirjoittaa saarnojani, ei täytekynää, ei kelloa.
Minulla oli tapana kirjoittaa saarnani vanhojen lehtien marginaaleihin, ja saadakseni jotain,
jolla kirjoittaa, kävelin kaduilla yrittäen etsiä pieniä kynänpätkiä, jotka sitten pidensin laittamalla
palan bambua jatkeeksi.
Kelloa ei minulla myöskään ollut, ja kun oli aika alkaa jumalanpalvelus, kiipesin ylös vuorenhuipulle
ja lauloin kansaa koolle. Toisinaan lauloin tuntikaupalla, niin että lopulta olin aivan käheä.
Nähtyäni hienon paperin, kynän ja kellon työnsin laatikon kiinni ja rukoilin:

Herra, tosin minä en pyytänyt näitä asioita, mutta lisää ne niihin toisiin asioihin, jotka Sinä aiot minulle antaa!
Raamatussahan sanotaan, että Jumala tekee enemmän, niin, paljon enemmän, kuin voimme рууtää tai ajatella.
Sitten paikalle saapui eräs rakennusmestari, joka halusi ostaa kirjoituspöydän ja tuolin.
Hän seisoi siinä ja keskusteli herra Johnsonin kanssa. Minä ajattelin: Hyvä Jumala, nämähän ovat minun tavaroitani.
Äkkiä tulin ajatelleeksi Joosuaa ja Jerikoa, niinpä nousin ylös ja aloin kulkea pöydän ja tuolin
ympäri. Kerran, toisen, kolmannen, neljännen, viidennen, kuudennen, seitsemännen kerran! Samalla hoin:
- Jeesuksen nimessä, nämä ovat minun!
Herra Johnson sanoi: – Pyydämme jotakuta henkilöä säilyttämään näitä tavaroita siksi, kunnes me tulemme takaisin.
Ehkä hän voisi jättää ne raamattukouluun säilytettäviksi. Ei, silloinhan oppilaat voisivat vahingoittaa niitä.
Lähinnä leikillään hänen rouvansa sanoi: Mutta sinähän voit pyytää saarnaaja Chota säilyttämään huonekaluja.
Jaa, mutta hänellähän ei ole mitään paikkaа, jossa säilyttää niitä, sanoi herra Johnson.
Hänellähän tuskin on paikkaa, missä nukkua!
Minä keskeytin:
Onhan minulla paikka, missä nukkua!
Missä?
Pöydällä!
He nauroivat. Sitten he sanoivat:
Tarvitsetko sinä todella tätä pöytää?
Kyllä, tarvitsen.
Sitten sinä saat sen. Vie se kotiin!

Kun kannoin kotiin pöytää ja tuolia, tunsin itseni miljonääriksi. Minä koin, että Jumalan sana on tosi!
Ja minä tiesin, että mikäli minulla on selvä päämäärä rukoillessani, niin silloin Jumala vastaa.
Sen jälkeen en ole koskaan rukoillut heikkoja, määrittelemättömiä rukouksia.
Ennen kuin alan rukoilla, näen aina kirkkaasti ja selvästi sisäisin silmin sen asian, jonka puolesta alan rukoilla,
niin että Jumala ei käsitä väärin rukousaihettani.