Päivä, jona Jumalan armo puuttui asioihin
Filosofian ja lääketieteen tohtori Richard OwelIen on vanha ystäväni. Tapasin hänet, kun hän lauloi kuorossamme Pittsburghissa ja opiskeli Carnegien teknisessä korkeakoulussa saadakseen filosofian tohtorin arvon orgaanisessa kemiassa. Opiskeltuaan tämän jälkeen kaksi vuotta Stanfordin yliopistossa hän kirjoittautui John Hopkinsin yliopistoon Baltimoressa, jossa hän sai lääketieteen tohtorin arvon kolmessa vuodessa. Toimittuaan vuoden assistenttina ja toisen sisätaudeilla asuen sairaalassa hän sai nimityksen John Hopkinsin yliopistoon. Vuodesta 1968 lähtien Richard Owellen on toiminut lääketieteen apulaisprofessorina yliopistossa jakaen aikansa syöpätutkimuksen, potilaiden hoidon ja opettamisen kesken.

Opiskellessani filosofian tohtorin tutkintoa varten kemia pääaineenani Carnegien teknisessä korkeakoulussa aloin käydä Kathryn Kuhlmanin kouksissa, joita pidettiin joka perjantai Pittsburghin vanhassa Camegien salissa. Ensimmäistä kertaa elämässäni koin siellä Jumalan voiman toiminnassa, kun ihmiset kokoontuivat yhdessä palvomaan Häntä. Ennen pitkää tarjouduin vapaaehtoisena laulamaan kuorossa ja siellä kohtasin Rosen, joka oli kirjaimellisesti kasvanut Kathryn Kuhlmanin toiminnan parissa.
Aloin seurustella Rosen kanssa, rakastuimme, ja huhtikuussa 1959 neiti Kuhlman vihki meidät avioliittoon.

Pikku Joann syntyi vuoden kuluttua. Rosen raskaus ja synnytys sujuivat normaalisti, mutta kun me toimme lapsen kotiin sairaalasta, me huomasimme ison mustelman hänen takamuksissaan. Kysyin asiaa lääkäriltä, mutta hän vakuutti meille, ettei se ollut mikään paha merkki.
Molemmat vanhempani samoin kuin Rosen sisar huomasivat kuitenkin jotain omituista vauvan käyttäytymisessä. Joann oli äärimmäisen levoton — liian hermostunut äitini mielestä. Hän itki ja vikisi alituiseen eikä tahtonut syödä. Hän torjui usein pullon, antoi ylen ja huusi, jos satuimme liikuttamaan häntä ruokinnan aikana. Tämän lisäksi huomasimme, että vauvan toinen jalka oli aina koukussa ja polvi ja jalkaterä olivat kiertyneet ulospäin, joskus jopa suorassakulmassa. Oli mahdotonta saada lapsen molempia jalkoja yhtä aikaa suoriksi.
Kun veimme tytön perhelääkärimme luokse, tämä tutki hänen jalkansa ja lonkkansa. — Hänen oikeassa jalassaan on ehdottomasti jotain vikaa, hän sanoi. — En ole nyt varma siitä, mitä se on, mutta odotetaan vähän aikaa. Joskus tällaiset seikat korjaantuvat itsestään.

Me odotimme useita kuukausia, mutta mikään ei korjaantunut. Joann oli edelleenkin hyvin levoton ja itki usein, kun me kosketimme häntä. Kun hän imi ruokaa pullosta, hän pysähtyi tuon tuosta itkemään. Nämä olivat merkkejä siitä, että hänellä oli kova kipu. Mutta mikä? Ja missä?
Kun Joannin olisi kolmen kuukauden lopulla pitänyt kyetä nostamaan päänsä vuoteesta, hän ei kyennyt siihen. Kasvavan huolestumisen vallassa veimme hänet jälleen kerran lääkäriin.
Kun lääkäri tällä kertaa tutki lastamme, hän viittasi minut viereensä seisomaan. Pikku Joann makasi selällään tutkimuspöydällä. Tohtori otti hänen toisen jalkansa käteensä ja pani toisen käden hänen polvensa alle. Niin hän alkoi varovaisesti kääntää jalkaterää sisäänpäin. Joann huusi kivusta. — Jalka ei käänny lainkaan sisäänpäin, hän sanoi. — Katsokaahan nyt tätä. Hän alkoi varovaisesti kiertää jalkaa toiseen suuntaan, ulospäin. Minä vetäisin henkeä ja pidätin sitten hengitystäni, kun jalka vääntyi hänen kädessään, ei ainoastaan ylösalaisin vaan melkein täydet kolmesataa kuusikymmentä astetta. Vasta kun se oli tehnyt täyden ympyrän, lapsi alkoi valittaa tuskasta.
Tohtori pani jalan huolella alkuperäiseen asentoonsa. Sitten hän osoitti Joannin reiden sisäpuolella olevia poimuja. — Näitä lääkäri yleensä pitää silmällä, hän sanoi. — Tässä reidessä on kaksi poimua, mutta toisessa on vain yksi. Normaalilla lapsella on molemmissa reisissä samanlaiset poimut. Poikkeama tässä kuviossa on merkki jostakin sisäisestä viasta. Lonkassa, selässä tai sääressä on rakenteellinen vika. Tässä tapauksessa minusta tuntuu varmalta, että on kysymyksessä lonkka.

Rose otti lapsen syliinsä ja piteli häntä itseään vasten. — Tohtori, mitä te yritätte sanoa? hän kysyi silmät kyynelissä.
Tohtori laski kätensä Rosen olalle. — En voi sanoa varmaa, hän vastasi, — joten haluan ortopedi-kirurgin tutkivan hänet. Hän voi antaa meille lopullisen diagnoosin. Näyttää siltä kuin lonkka olisi poissa paikaltaan.
Rose istuutui pöydän vieressä olevalle tuolille ja piteli yhä lasta rintaansa vasten. Tohtori selitti meille hyvin rauhallisesti ja ystävällisesti, mitä meillä ehkä olisi odotettavissa. Joann tarvitsisi todennäköisesti lonkkatyynyn tai ehkä suorastaan kipsin. Hoito kestäisi pitkään, eikä sittenkään ollut sataprosenttisen varmaa, korjaantuisiko vika. Oli mahdollista, että hän olisi raajarikko koko elämänsä ja kulkisi ontuen. Toinen jalka saattaisi jäädä toista lyhyemmäksi, tai hän saisi ehkä kärsiä jostakin muusta vajavuudesta.
— Älkää viivytelkö, lääkäri sanoi. — Viekää hänet ortopedikirurgin vastaanotolle.
Sovimme vastaanottoajan kirurgille seuraavaksi maanantaiksi ja veimme Joannin kotiin.
Sinä iltana istuimme Rosen kanssa keskustelemassa. Olimme molemmat murtuneita, emmekä ainoastaan siitä syystä, että lapsemme tulisi mahdollisesti olemaan raajarikko. Kaikki tuntui niin epäoikeudenmukaiselta.
— Minä en ymmärrä tätä, Rose sanoi, kun me istuimme onnettomina pienessä olohuoneessamme. — Me yritämme palvella Herraa, ja Hän on antanut tämän tapahtua meille.
Rose oli vaiti, hänen sievät kasvonsa olivat pingottuneet ja hänen huulensa vapisivat hieman.

Halusin nousta, mennä huoneen poikki hänen tykönsä, sulkea hänet syliini ja lohduttaa häntä. Mutta oma sisimpäni oli liian rauhaton. Minulla ei ollut mitään annettavaa.
— Me olemme kertoneet muille uskostamme parantumiseen, minä tokaisin, — ja nyt meillä on sairas lapsi.
— Jos Jumala salli meidän saada vioittuneen lapsen, Rose sanoi lopulta, — niin sitten Hän varmaan odottaa meidän pitävän hänet ja huolehtivan hänestä.
— Sehän on selvää, sanoin katkerasti. — Rakastan tätä lasta, ja teen kaiken mahdollisen hänen parantumisensa hyväksi. Jos hän ei parane, me kasvatamme hänet ja rakastamme häntä koko elämämme. Mutta se ei kuitenkaan tunnu oikeudenmukaiselta. Maailma on täynnä ihmisiä, jotka eivät rakasta Jumalaa, jotka eivät edes tunne Jumalaa. Monet näistä vihaavat Jumalaa, ja kuitenkin heillä on normaaleja lapsia. Miksi meidän lapsemme pitäisi olla vajaakykyinen?
Se oli kohtuuton kysymys. Tiesin ettei Rosella ollut siihen vastausta sen paremmin kuin minullakaan. Tiesin senkin, että ihmiset, jotka kyselevät Jumalan tarkoitusperiä, paljastavat sen, ettei heillä ole uskoa. Tajusin, ettei minulla ollut lainkaan uskoa, ei ainakaan sellaista, jota tarvittiin, että olisin nähnyt lapsemme parantuvan.
Kun seuraavana aamuna pukeuduin, Rose istui vuoteen laidalla. Hän oli valvonut melkein koko yön lapsen kanssa, ja hänen kasvonsa näyttivät uupuneilta. — Dick, hän sanoi epäröiden, — me olemme nähneet Pyhän Hengen tekevän monia ihmeitä neiti Kuhlmanin kokouksissa. Eikö meidän sinun mielestäsi pitäisi viedä Joann sinne ja uskoa, että Jumala parantaa hänet?
Rose oli jäänyt pois neiti Kuhlmanin kuorosta vähän ennen lapsen syntymää, ja vaikka me olimme olleet sen jälkeen muutamissa kokouksissa sekä Pittsburghissa että Youngstownissa, Ohiossa, häpeä ja hämmennys olivat estäneet meitä kertomasta kenellekään lapsemme tilasta. Vain minun vanhempani ja Rosen sisar tiesivät totuuden.
Pohdin Rosen kysymystä seisoessani pitkään peilin edessä hypistellen solmiotani. Uskoa? Olin juuri tajunnut, ettei minulla ollut yhtään uskoa, ei ainakaan sitä lajia, jota tarvittiin Joannin parantumiseen. Mutta muistin jotain, mitä olin kuullut neiti Kuhlmanin sanovan yhä uudestaan ja uudestaan: — Tee kaikki voitavasi. Sitten kun olet tullut omien mahdollisuuksiesi päähän, anna Jumalan puuttua asioihin.

Olimme olleet lääkärin puheilla. Ainoa mahdollinen keino oli lonkkatuki ja ehkä leikkaus, eikä sittenkään ollut mitään takeita parantumisesta. Rose oli oikeassa. Nyt oli aika luottaa täysin Jumalaan.
Perjantaiaamuna lähdimme viemään lastamme Camegien salissa pidettävään ihmekokoukseen. Istuessamme autossa me kumarsimme päämme rukoukseen: — Herra Jeesus, Sanassasi sanotaan, että meillä on etuoikeus tulla eteesi ja pyytää Sinua armossasi koskettamaan lapsemme ruumista. Mutta me emme vaadi tätä Sinulta, Herra. Me emme vaadi sitä, sillä tiedämme, että kaikki on Sinun armosi varassa. Me pyydämme yksinkertaisesti, että Sinä, Herra Jeesus, parantaisit pienen tyttäremme.
Rukous oli hyvin vaatimaton, ei sellainen kuin olin usein kuvitellut rukoilevani. Mielikuvituksessani minä painelin armoistuimen eteen ja heitin Jumalan lupaukset vasten Hänen kasvojaan ja vaadin, että Hän täyttäisi ne. Mutta nyt kun olin kasvokkain ongelman kanssa, joka oli suurempi kuin me, Rose ja minä käsitimme, että ainoa asia, johon voisimme turvautua, oli Jumalan armo.
Tilaisuus oli samanlainen kuin ne sadat muut, joissa olimme aikaisemmin olleet mukana; tällä kertaa me emme vain olleet tulleet katselijoina. Me tulimme odotuksin.

Pikku Joannilla tuntui olevan erityisen vaikea päivä. Kipu sai hänet rauhattomaksi moneen otteeseen. Koska emme halunneet hänen häiritsevän kokousta, me jäimme salin takaosaan. Rose piteli häntä ja vei hänet aina eteisaulaan, kun hän itki, ja tuli sitten takaisin kun hän oli tyyntynyt. Kokouksen kuluessa olimme antaneet istuinpaikkamme joillekin muille ja seisoimme salin peräseinään nojaten.
Joann oli kääritty huovan sisään, ja tuon tuostakin Rose nosti huopaa ja kurkisti sen alle. Hän uskoi, että kun Jumala alkoi toimia, hän näkisi jotain tapahtuvan.
Kokouksen lopulla jotain tapahtuikin. Joannin oikean jalan varpaat olivat olleet syntymästä saakka kippurassa hänen jalkateränsä alla. Kun me seisoimme siinä seinään nojaten, nuo pienen pienet vaaleanpunaiset varpaat alkoivat vähitellen rentoutua, kunnes ne näyttivät aivan terveen nelikuukautisen lapsen varpailta.
Rose nyhtäisi minua kasvot säteillen. — Jumala on alkanut toimia, hän sanoi. — Hänen läsnäolonsa on lapsen yllä. Minä menen lavalle. Hän oli päättäväinen, ja minä näin, ettei kannattanut yrittää pidätellä häntä.

Lähdimme etenemään käytävällä. Odotin, että joku vahtimestareista pysäyttäisi meidät, sillä heillä oli ankarat määräykset, etteivät he saaneet päästää eteen ketään, ennen kuin joku työntekijöistä oli keskustellut kyseisen henkilön kanssa ja antanut suostumuksensa. Mutta lähettyvillä ei ollut yhtään vahtimestaria. Me jatkoimme matkaamme käytävällä. Meidän kävellessämme neiti Kuhlman laskeutui lavalta ja suuntasi kulkunsa meitä kohti. Me kohtasimme toisemme salin keskellä.
— Rose, hän kysyi hämmästyneen näköisenä. — Onko lapsella jokin vaiva?
Rose yritti puhua, hänen äänensä tukahtui, hän yritti uudestaan: — O-o-on, neiti Kuhlman. Hänen lonkkansa oli jo hänen syntyessään poissa paikaltaan.
Neiti Kuhlman pudisti ihmeissään päätään. — Miksi et kertonut… ? Sitten hän keskeytti ja kohdisti sanansa täpötäydelle salille: — Haluan teidän kaikkien nousevan rukoukseen. Jumala parantaa tämän rakkaan pienokaisen.
Rose veti huovan Joannin yltä ja ojensi häntä neiti Kuhlmania kohti. Ympäri salia seisoi ihmisiä rukoillen silmät suljettuina. Minäkin rukoilin, mutta pidin silmäni auki. Tahdoin nähdä mitä tapahtui.
Seurasin tarkasti. Neiti Kuhlman ojensi herkät sormensa ja kosketti Joannin varpaita hyvin hellästi. Hän ei vetänyt. Hän ei edes tarttunut sormillaan kiinni lapsen varpaisiin, hän vain kosketti niitä kevyesti ja alkoi rukoilla: — Ihmeellinen Jeesus, kosketa tätä rakasta pienokaista…
Minä näin! Näin sen omin silmin! Jalka, joka oli vääntynyt luonnottomasti oikealle, alkoi suoristua. Se kääntyi hitaasti, kunnes varpaitten kärjet osoittivat ylöspäin niin kuin toisenkin jalan varpaat. Se näytti täysin normaalilta. Ja kuitenkin tiesin, että se, mitä näin, oli mahdotonta. Jokin ulkoinen voima oli liikuttanut tuota jalkaa. Mutta neiti Kuhlman ei liikuttanut sitä. Ei myöskään Rose, joka seisoi silmät suljettuina ja kasvot taivasta kohden kohotettuina. Eikä tietenkään pikku Joann liikuttanut sitä. Kuka muu sitten kuin Jumala!
Katselin jalkaa, kun se lepäsi luonnollisessa asennossaan, ja tiesin, että parantuminen oli täydellinen. — Kiitos, Herra, kuiskailin kerta toisensa jälkeen. — Kiitos.
Neiti Kuhlman lopetti rukouksensa ja yleisö istuutui. Rose kietoi lapsen huovan sisään, ja me lähdimme salin perää kohti.
— Näitkö sinä? kuiskasin kun pääsimme takaosaan.
— Mitä? Rose kysyi. — Minä rukoilin. Etkö sinä rukoillut ?
— Rukoilin minäkin, mutta minä pidin silmäni auki. Etkö sinä tuntenut sitä?
— Mitä ? Rose katsoi minua oudosti.
— Joannin jalkaa. Minä näin sen liikkuvan. Se suoristui. Minä näin hänen paranevan! Olin niin innoissani, että töin tuskin maltoin olla huutamatta.
Rosen silmät pyöristyivät ja ilo loisti hänen kasvoillaan. — Jeesus! hän kuiskasi. — Oi, Jeesus, kiitos!
Työnsimme oven auki ja melkein juoksimme eteishalliin. Siellä me aukaisimme jälleen huopakäärön ja katsoimme Joannin jalkoja. Ne olivat täydelliset. Enää ei toinen jalka ollut hänen vatsaansa vasten käpristyneenä niin kuin ennen. Eikä oikea jalkaterä ollut enää kääntynyt oikealle. Molemmatsääret olivat niin suorat kuin ne saattoivat olla ja molemmat jalkaterät kääntyivät aivan oikein.

— Mennään kotiin, sanoin. — Tahdon viettää lopun päivää ylistäen Jumalaa.
Emmekä me viettäneet ainoastaan loppupäivää Häntä ylistäen vaan myös suurimman osan yötä.
Iltaruoan jälkeen, jonka lapsi nautti ilman mitään vaikeuksia, me panimme hänet vatsalleen sänkyynsä. Me seisoimme toisiamme kädestä pitäen sängyn vieressä ja katselimme. Ensimmäistä kertaa elämässään Joann nosti päänsä ja katsoi ympärilleen. Olimme valveilla kolmeen asti yöllä ja katselimme häntä. Hän nukkui, heräsi välillä, kujersi, kurlutti ja nukahti taas. Tuntui aivan siltä, kuin Joann olisi hyvittänyt koko sen ajan, jolloin hänen elämänsä ei ollut ollut ilontäyteistä.
Seuraavana aamuna hänen jalkansa olivat yhä täysin terveet. Saatoin käsitellä niitä molempia vaivattomasti. Ainoa kerta, jolloin hän huudahti, oli se, kun aloin vääntää hänen säärtänsä ympäri ulospäin, niin kuin olin voinut tehdä vielä päivää aikaisemmin. Meidän Joannimme oli täysin terve. Ainoa ero hänen jaloissaan oli siinä, että toisessa oli kaksi poimua toisen yhtä vastaan — muistutus rakenteellisesta virheestä.
Maanantaina menimme sopimuksen mukaan ortopedikirurgin vastaanotolle. Hän katsoi lasta ja luki perhelääkärimme lähetteen. — Mitä varten teidän lääkärinne lähetti teidät tänne? hän kysyi vetäessään Joannin jalkoja.
— Hän arveli, että hänen toinen lonkkansa oli poissa paikaltaan, vastasin.
Lääkäri tutki Joannia vielä tarkemmin ja pudisti päätään. — Minä en ymmärrä tätä. Tässä lapsessa ei ole mitään vikaa.
Hänen vasen jalkansa on hivenen sisäänpäin kääntynyt — mutta ei se ole epänormaalia. Ette te tarvitse minun palveluksiani. Minusta tämä lapsi on täysin terve.
Meistä oli ilahduttavaa kuulla lääketieteen varmistus parantumisesta. Ja Joann söi normaalisti — hän ei enää itkeskellyt välillä.
Perjantaina, viikko sen jälkeen kun Joann oli parantunut, me menimme jälleen perhelääkärimme vastaanotolle. Hän kysyi, mitä oli tapahtunut ja miksi tulimme niin pian takaisin. Kerroimme tarinan kokonaisuudessaan hänelle.
Lääkäri ei räpäyttänyt silmäänsäkään, vaan tutki Joannia ja teki muistiinpanoja. Kerroimme hänelle senkin mitä toinen lääkäri oli sanonut. Hän yritti vääntää lapsen jalkaa edestakaisin ja ympäri suorittaen saman tutkimuksen kuin viikkoa aikaisemmin.

Hän nyökkäsi Roselle merkiksi, että hän oli lopettanut tutkimuksensa ja Rose voisi pukea Joannin. Sitten hän istuutui ja kallisti tuolinsa takakenoon.
— Niin, lapset muuttuvat, hän sanoi. Sitten hän lisäsi: — Mutta he eivät muutu näin nopeasti. Tämän täytyy olla Jumalan teko.
Olimme suunniltamme ilosta. Parantuminen oli täydellinen, ja jopa lääkäri antoi kunnian Jumalalle.

(tämä loppu on sitten hänen mietintöjä, pitäkää se mikä hyvä on)

Nyt, vuosia myöhemmin, kuulun maailman suurimpiin lukeutuvan lääketieteen tutkimuslaitoksen henkilökuntaan. Tässä asemassa en näe mitään ristiriitaa lääketieteellisen ja hengellisen parantumisen välillä. Ei lääkäri paranna. Hän voi antaa potilaalle lääkettä, mutta lääke ei muuta potilaan elimiä, se vain parantaa niiden toimintatapaa. Kaikki parantuminen on Jumalasta. Kirurgit voivat leikata pois pahat kudokset tai solut, mikä joskus nopeuttaa ruumiin parantumista. Mutta kukaan kirurgi ei kykene parantamaan. Hän vain ompelee leikkaushaavan kiinni tehtyään osansa. Ja Jumala parantaa.
Jumala on varannut meille monenlaisia ihmeellisiä läaikkeitä, kirurgista taitoa, ortopedistä taitoa, taitoa hoitaa sairaita — ja kristityllä on lisäksi se etu, että hän voi katsoa edemmäs kuin siihen, mitä lääkäri voi tehdä, nimittäin siihen, mitä Jumala voi tehdä.
Jotkut kollegoistani kieltävät tämän suoraan. Toiset, jotka ovat yhtä vilpittömiä, menevät vielä pitemmälle ja kieltävät Jumalan olemassaolon. Mutta kun he joutuvat kasvokkain sellaisen tosiasian kanssa, että jotkut heidän parantumattomista potilaistaan parantuvat käännyttyään Jumalan puoleen, he ovat todella ymmällään.
Jostakusta saattaa tuntua oudolta, että tieteelle omistautuneet rehellisyyteen pyrkivät miehet jättävät kokonaan huomioon ottamatta tämän parantumisen tien. Mutta Hengen asiat eivät ole luonnollisen mielen asioita. Luonnollinen mielammehän on vihollisuudessa Hengen mieltä vastaan. Jokainen ihminen, olkoonpa vaikka taitava tiedemies, joka kiertää sitä totuutta, että hän kapinoi Jumalaa vastaan ja tarvitsee Jeesusta Kristusta, menee miten pitkälle tahansa vastustaakseen Jumalan pelastussanomaa. Sama koskee Jumalan parantavan voiman tunnustamista. Mutta ne, jotka todella haluavat tulla tuntemaan kaiken totuuden, päätyvät lopulta Jeesukseen Kristukseen, jossa kaikki viisauden ja tiedon aarteet ovat kätkettyinä, niin kuin Paavali sanoo Kolossalaiskirjeensä toisessa luvussa.

Vasta viime vuosina, sen jälkeen kun liityin Johns Hopkinsin yliopiston henkilökuntaan lääketieteen apulaisprofessorina, olen alkanut täysin arvostaa Jumalan armon suuruutta, kun Hän paransi pikku Joannin. Parantumista ei saanut aikaan minun eikä Rosen usko. Kummallakaan meillä ei ollut sellaista uskoa, jolla ”vaaditaan” parantumista. Kaikki oli Jumalan armoa — Hänen ansaitsematon suosionosoituksensa.
Kim me menimme tuohon kokoukseen, meillä oli syytä odottaa ihmettä. Olimme nähneet monien muiden parantuvan, ja tiesimme tietenkin, että Jumala rakastaa pieniä lapsia. Mutta siltikään meillä ei ollut sitä uskoa, joka tuntui meistä välttämättömältä sellaisen ihmeen näkemiseksi. Ja kuitenkin meistä tuntui, että meidän oli annettava Jumalalle tilaisuus koskettaa lastamme. Ja kun me luovutimme lapsen, Jumala otti hänet vastaan ja paransi hänet.
Tämän ihmeen kautta olen oppinut, että on eri asia, jos meillä on USKO JUMALAAN, joka useimmilla on, ja toisaalta JUMALAN USKO (sama usko joka Jumalalla on), joka on Pyhän Hengen lahja. Jumalan usko sallii meidän uskoa, että Jumala tekee ihmeen. Mutta jos meillä ei ole Jumalan uskoa, meidän täytyy ensin tehdä kaikki inhimillisesti mahdollinen uskoen, että Jumala ehkä haluaa toimia lääketieteen kautta, ja jättää loput Hänen armollisiin käsiinsä.
Monet yrittävät pakottaa Jumalaa toimimaan lähestymällä Häntä melkein vaatien Häntä tekemään jotakin. Silloin tällöin Jumala vastaa sellaisiin vaatimuksiin; ei siksi, että Hänen tarvitsisi, vaan koska Hän säälii meitä. Minusta on kuitenkin paljon turvallisempaa olla yksinkertaisesti riippuvainen Hänen armostaan kaikissa tarpeissani.

Olin monesti pohtinut, miten monet näkemistäni parantumisista olivat psykosomaattisia. Ihmisluonteen tutkimisen pohjalta tiesin, että jotkut todennäköisesti olivat. Mutta neljän kuukauden ikäinen lapsi ei tiedä tarpeeksi paljon parantuakseen siten. Se, mitä me tuona päivänä näimme Carnegien salin käytävällä, ei ollut henkinen prosessi; se oli puhtaasti fyysistä. Ja se tapahtui hetkessä. Ei ole mitään lääketieteellistä termiä kuvaamaan sitä, paitsi sana ”ihme”.
Minulta kysytään alituiseen: — Miksi on olemassa vajavuutta ja epämuodostuneisuutta? Miksi Jumala sallii sairautta ihmisille, varsinkin uskoville? Miksi Joannista tuli vajaakykyinen? Nämä ovat hankalia kysymyksiä, erittäinkin lääkärin vastattaviksi. Minulla ei todellakaan ole vastausta. Joannin suhteen olen nyt kuitenkin täysin vakuuttunut siitä, että Jumala salli tämän vaivan hänelle siksi, että hänen parantumisensa todistaisi Hänestä. Me tunsimme, että jos Jumala kerran antoi meille sairaan lapsen, Hän halusi uskoa meille jotain vielä suurempaa — todistuksen Hänen parantavasta voimastaan.