Jukka Rokka kolmas maailmansota?

Julkaistu 7 01 2010 - 01:39 by Keijo

Kolmiosainen unisarja tulevista tapahtumista
Nähty Japanissa huhtikuussa 1959

Näin seuraavan unisarjan kolmena “näytöksenä” huhtikuun 24.-26. päivinä 1959. Uskaltamatta väittää sen kirjaimellisen toteutumisen puolesta sen kaikissa kohdissa – onhan tämä unessa saatu – panen tämän unisarjan tämän kirjani sivuille, toivoen sen koituvan monille varoitukseksi ja herätyshuudoksi. “Se profeetta, jolla on uni, kertokoon unensa…” (Jer. 23:28).

Maailman yleistilannekatsaus ja suursodan alku
Eteeni avautuu näkyjä, joissa planeettamme pyörii silmieni edessä, niin että voin katsella sitä sekä sen elämää sen kaikissa maanosissa. Minua kehotetaan kiinnittämään katseeni maailmassa vallitsevaan tilanteeseen, joka kaikkine eri ilmenemismuotoineen on kuin puhkeamispisteeseen kypsynyt paise. Tuon mätäpaiseen haiseva visva on soluttautunut kansakuntien politiikkaan, uskontoihin sekä niiden kulttuuri- ja siveyselämän eri muotoihin, jopa totuutta etsivän tieteenkin piiriin, tehden saavutuksistaan kerskaavasta ihmiskunnasta huvitteluelämän synnillisiin vaahtoihin hukkuvan narrin.

Kaiken tämän ylle lausutaan pelottavia tuomion sanoja: “Katsele, ihminen, tuon planeetan sirkusten, huvipuistojen, ilohuoneitten, peliluolien ja kaikenlaisten nautintojen valheparatiisia. Näe ja huomaa, mikä irralleen päästettyjen intohimojen ja iljettävyyksien temmellyskenttä! Katso ja kauhistu tätä luonnottomien syntien eläimellistä Sodomaa ja Gomorraa!”

“Älä osallistu sen synteihin, sinä uloskutsuttu pyhien joukko. Älä saastuta itseäsi sen irstaalla menolla, sinä kalliisti ostettu kansa, sillä sinun vapauttamisesi hetki on lähellä! Näe ja vaikeroi, mikä kaikkien inhimillisten arvojen, moraalisten lakien ja siveyskäsitteiden romahduslaitos on maa, jossa asut! Älä anna sen juovuttavan taiteen silmääsi hivellä, sinun korvastasi sisään käydä. Älä katsele sen irvokkaitten luomusten, sen alastomain veistosten ja sen sekaisten piirrosten inhottavaa lokaa. Älä salli sen riivaavien sävelten rytmiisi tulla sinä taivaisen musiikin kuoro!”

“Mutta katsele myös aikasi ihmisen korkeimpia saavutuksia. Huomaa sen kaiken ylittävä tekniikan taso, sen rakennusten mahti, sen tieteen ja taiteen todelliset arvot. Ihmettele viisaittesi pilviä hipovaa työtä, heidän silmiinsä avaruutta ja syvyyksiä tutkivaa tarkkuutta!” Mihin pyrit, sinä Baabelin rakentaja? Mikä on nerollisten saavutustesi tarkoitus, sinä maan ihminen, sinä katoavaan tomuun sidottu tekojesi orja?”

“Nosta silmäsi ja tarkkaa, katso ja näe. Mitä näet? Mikä on tuo pieni, levottomuuttaan kuplahteleva, oman ihailunsa kurimukseen joutunut piste avaruuden sinessä? Mikä on tuo hysteerisesti vapiseva, tuskan ja pelon valtaama planeetta planeettain joukossa? Se on maa, jonka syntien paljous on noussut mittojen mittaan, kohonnut korkeuksien korkeuksiin, vajonnut helvetin syvyyksiin saakka!”

“Voi sinua, maa, sinä syntiesi ja kauhistustesi uhri! Voi sinua, sinä Luojasi hyvyyden hyljännyt kansojen paljous! Voi sinua, sinä oman voimasi ja viisautesi varaan rakentava katoavaisuus! Tämäkö on kiitollisuutta Luojasi töistä? Näinkö kumarrat Hänen rakkautensa edessä, painut tomuun Hänen armonsa helmaan? Viattomuutesiko on tehnyt sinusta poliittisten myllerrystesi kohteen? Rehellisyytesikö muutti sinut juonikkaitten vehkeilyjesi kiehuvaksi kattilaksi? Voi sinua, maa, kuinka oletkaan saastunut asukkaittesi alla! Raskaana painaa sinua syntiesi paljous! Sinun riettauksiesi mitta on täysi!”

“Missä on sinulle apu, kuka pelastaa sinut, sinä turmelusten orja? Ei pelasta sinua sinun valtiomiestesi viisaus, ei uskontojesi paljous. Vieras on heille Jumalan voima, kauhistus on heidän menonsa. Niin, missä on sinulle pelastus, sinä rääkkääntyneitten kansanmassojesi sortaja? Etsitkö sitä sotajoukkojesi voimasta, sinun ydinaseittesi mahdista? Vai takaako sen sinulle rauhankonferenssiesi paljous, niiden korskeat ruhtinaat? Etsitkö sitä paaviesi suurista sanoista, heidän messujensa pauhusta, vaiko Vatikaanin holvien alta?”

Olet tuomittu, sinä rauhanviittaasi kietoutuva fariseus! Sinun seppäsi ovat takoneet sinulle “rauhankellon”, sen tauluna valhe ja vääryys. Sen viisarit petosta näyttää, sen pauhina eetterin täyttää: “Rauha, rauha! Nyt on rauha, ei hätää mitään!” se huutavi länteen ja itään…

Mutta juuri silloin, sen kaiun parhaimmillaan soidessa, liikahtaa myöskin erehtymätön tuomion viisari ajankellon totuutta julistavassa taulussa! Se siirtyi viimeisen minuuttinsa armonajassa! Sen vavahduttava ääni kiiri halki avaruuksien, yli merten ja mantereitten: “Ottakaa pois rauha maasta, sillä se on punnittu ja kevyeksi havaittu! Puhaltakaa pasuunaan, te tuomion enkelit! Katso, taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät koskaan katoa!”

Ajankello kumahti kerran… toisen… kolmannen… Sota! Sota!! Suuri maailmansota on syttynyt! kiirii sen sanoma halki eetterin kaikilla aaltopituuksilla, saavuttaen maan syrjäisimmätkin kolkat. Sen pauhaavat sireenit soivat, ne ulvovat ja ne vaikeroivat. Niiden karmiva ääni sai veren hyytymään karuimpienkin suonissa. Se nostatti otsalle tuskan ja pelon kylmän hien. Se pani voimamiehet vapisemaan, nuorukaiset valittamaan ja vanhukset rintojansa lyömään. Siitä kalpeni valtiaitten kasvot, hervahtivat mahtavien polvet. Sitä itkivät vapisevat vaimot, vaikeroivat pienokaisten äidit, parkuivat viattomat lapset. Se oli alkavan tuomion ääntä. Se oli sinettien avauskäsky! Siitä kaatuivat vihojen maljat! Se oli tuomion pasuunain ääni!!

Useat Euroopan maat, samoin kaikki Pohjoismaat, olivat äkkiä tulleet kauheaksi sodan näyttämöksi. Kuin kussakin maassa mukana ollen saan katsella tuota kaameata tuhoa. Kaiken sen yksityiskohtaiseen kertomiseen ei kykyni riittäisi – ei myöskään paperi. Näen hirvittävää hätää ja epätoivoa. Kaikkialta kuuluu toivotonta, aivan eläimellistä huutoa, itkua, valitusta ja vaikerointia. Näen silpoutuneita ihmisiä, kuolevia sotilaita, raadeltuja lapsia ja vanhuksia. Kaupungit sortuvat, savupatsaat nousevat ja liekit nuoleskelevat ahnaasti joka suuntaan. Ilman täyttää pistävä ja polttava kaasumainen sumu. Atomipommeja ei kuitenkaan vielä käytetä.

Maa on verinen temmellyskenttä! Vieraan sotilaan antura polkee katujen pintaa ja sen sotavaunut ja tankit myllertävät maata. Heidän riveihinsä on liittynyt osa armeijaa, mutta osa siitä taistelee rohkealla epätoivolla vapautensa puolesta. Sotilaista muodostetut teloitusryhmät pakotetaan ampumaan omia sotilastovereitaan sekä siviilikansaa – vanhuksia, naisia ja lapsia! Armoa ei anneta. Vastustajia rääkätään julmasti. Kaikkia, niin miehiä kuin naisiakin, pakotetaan tarttumaan aseisiin vihollisen riveissä. Suuret kuljetusjunat vievät pois kansanjoukkoja kuin karjalaumoja. Yli rajojen käy heidän kulkunsa – kohti tuntematonta tulevaisuutta.

Uskovia kidutetaan ja tapetaan mitä raaimmalla tavalla. Rukoushuoneita suljetaan, toisia poltetaan tahi käytetään iljettäviin tarkoituksiin. Monet veljet kieltäytyvät aseellisesta taistelusta, mutta toiset ovat valmiit siihen ryhtymään, kun esivalta kerran niin määrää, he ajattelevat. Mutta kohta moni heistäkin joutuu uuden harkinnan eteen, sillä kohta heidät komennetaan ampumaan aseista kieltäytyviä uskonveljiään! Jotkut ovat “esivallalle kuuliaisia” (!?) ja tottelevat, mutta toiset heittävät pois aseensa ja astuvat vapaaehtoisesti teloitettavien riviin. Siinä kysyttiin “pyhien kärsivällisyyttä ja uskoa”…

Heräsin hätääntyneenä, tuskan hiki otsalla, sillä juuri silloin tultiin minun tyköni, ojennettiin minulle kivääri ja käskettiin ampumaan uskonveljiäni. “Kiitos Jumalalle, että se oli unta!” huokasin yhä uudestaan. Mutta – olikohan se unta… vai oliko se näky tulevista tapahtumista?! Nukuin selälläni hyvässä asennossa ja tunsin olevani kaikin puolin kunnossa. Vaimoni nukkui rauhallisesti. Ulkopuolella oli myöskin syvä hiljaisuus. Mikään ulkonainen melu tahi ääni ei siis ilmeisesti ollut vaikuttamassa alitajuntani sotaisiin mielikuvien kehittelyihin, sillä asuimme ulkopuolella kaupungin, aivan rauhallisessa maaseudun hiljaisuudessa, jossa varsinkaan yöllä ei kuulu kuin sirkkojen siritys.

Koko maailman sota ja luonnonvoimien purkaukset
(II osa edellä kertomaani unta näytettiin minulle seuraavana yönä, eli huhtikuun 25. päivänä 1959.) Nuo kauheat taistelut näyttivät levittäytyvän yli koko Euroopan ja Aasian pelottavalla nopeudella. Maa toisensa jälkeen joutui sodan pyörteisiin, halusi tahi ei – kukapa olisi halunnut! Sen tuhoavat aallot vyöryivät myöskin yli Kaukoidän. Sodan alkuvaiheessa karttoivat suurvallat atomipommien käyttöä, mutta nyt näytti kuin kaikki helvetin ja taivaan voimat olisivat yhtyneet tuohon hirvittävään, historian suurimpaan verilöylyyn. Kuin kaiken tuhoava ja allensa murskaava pyörremyrsky se levisi yli maitten, kaupunkien ja kylien. Näytti kuin avaruus olisi täyttynyt suurilla jättiläislintuparvilla, niin suurina lentueina vyöryivät kaupunkeja tuhoavat teräslintulaivueet.

Muitten muassa Japanin saarimaa joutui hirveitten pommitusten kohteeksi. Seurasin Japanin tuhoa mitä syvimmän järkytyksen vallassa. Sodan yllättämät japanilaiset olivat kauhuissaan, sillä Hiroshiman ja Nagasakin päivät näyttivät tulleen – nyt koko tuon 100-miljoonaisen kansan osaksi – sellainen oli noitten kaameitten pommitusten vaikutus! Yhtäkkiä alkoi kuulua mahtavia räjähdyksiä, niin että tuntui kuin maa kaikkialla olisi sortunut ja repeillyt. Tokion kohdalta levittäytyi yli koko Japanin mantereen synkkä, melkein kaiken yöksi muuttava pimeys, jota kesti vain hetkisen. Sitten alkoi tuon pimeyden keskeltä syöksyä liekehtivää ainetta kohti avaruutta. Se nousi valtavalla ryskeellä, saaden taivaan näyttämään liekehtivältä tulimereltä. Sitä seurasi useampia maanjärähtelyjä. Tuntui kuin tuo saarivaltakunta olisi hajoamaisillaan tahi vaipumassa meren syvyyteen. Ilma alkoi täyttyä polttavalla, tuhkamaisella kaasulla, niin että ihmisten oli aina Kioton alueilla saakka hakeuduttava suojaan…

Asama! Asama!! Se purkautuu!! kuului epätoivoinen ääni tuhansien suusta. Ja todellakin. Nyt näkyi selvästi kuinka valtavat, punaisina hehkuvat laavamassat syöksyivät korkeuteen, josta ne sitten alkoivat laskeutua, peittäen allensa koko mantereen leveydeltä kaikki kaupungit ja kylät. Asamaa seurasi Fuji-vuoren purkaus, sekä monien muitten tuliperäisten vuorten maata järisyttävät tärähtelyt. Myöskin Tokion ja Jokohaman kaupungit näyttivät peittyvän kokonaan tuon palavan massan alle. Tuntui kuin nuo tulivuoret olisivat saaneet täysosuman atomipommeista, joitten häiritsemänä niissä piilevät luonnon voimat alkoivat purkaantua.

Suurvaltojen ydinaseet olivat toiminnassa. Atomipommien pelottavat voimat raatelivat maaparkaa, repivät ja polttivat kaupunkeja sekä korvensivat niissä olevia kansanmassoja. Samankaltainen hävitys näytti olevan kaikkien kansakuntien yllä. Luonnonvoimien valtavat purkaukset järkyttivät maan kaikkia osia. Maanjäristykset, patojen sortumiset, hävittävät tulvat, palavat kaupungit, kaatuneitten suuret ruumisröykkiöt, kuolevien ja haavoittuneitten kaameat avunhuudot, niin luomakunnan historian kaiken ylittävä hävitys ja tuho vyöryi yli koko maan piirin. Tuomioitten aika oli tullut “Oi Jumalani, onko tämä kaiken elämän loppu!?”…

Heräsin. Ympärilläni vallitsi hiljaisuus ja rauha… “Oi, Herra, oliko tämäkin vain unta?! Vai – oliko se edellisen yön näyn jatkoksi annettua profeetallista kieltä tulevista tuomioista?” värisi sydämeni vanhurskaan Jumalan tuomioitten pelosta.

Jeesuksen tulemus ja pyhien ylösotto
(III ja viimeinen osa tästä unisarjasta annettiin minulle seuraavana yönä. Aivan kuin edellisen yön tapahtumain ylle vedetty esirippu olisi siirretty syrjään ja niin oli jälleen edessäni mitä pelottavin sotanäyttämö. Uni jatkui siitä, mihin oli edellisenä yönä päättynyt.) Nyt näytti jo olevan “kansa kansaa vastaan ja valtakunta valtakuntaa vastaan”. Koko maailma oli yhtenä verisenä taistelukenttänä. Kaikki näytti sortuvan – kaiken elämän loppu näytti tulleen. Pelastuksen toivoa ei enää näyttänyt olevan. Ihmiset huusivat ja rukoilivat armoa. Pakanat kumarsivat jumaliaan. Papit lukivat rukouksiaan. Hätä oli suuri. Kaikkialla etsittiin Jumalaa, valitettiin ja tunnustettiin syntejä. Kuolema teki kaameaa työtään.

Näin ihmisiä aivan kuin kolmeen osaan ryhmittyneinä: (1) miljoonat pakanat ilman pelastuksen sanomaa, (2) suuret pelastumattomien, kristinuskoa tunnustavien joukot, ja (3) Kristukseen uskovat, uudestisyntyneet pyhät. Tällainen jakautuminen näytti tapahtuvan kaikkialla maailmassa. Pyhien joukko erottautui muista heidän rauhaa säteilevistä kasvoistaan.

Yhtäkkiä alkoi kuulua eri puolilta huuto: “Katsokaa, mitä tapahtuu! Mitä tapahtuu!” Huutajiksi huomasin ns. “nimikristittyjen” joukon. Jotkut heistä väittivät näkevänsä, kuinka osa ihmisiä muuttuu valkoisiksi olennoiksi ja he kohoavat maasta. Täysin pakanat sanoivat näkevänsä monien katoavan yhtäkkiä, mutta mitään “valkoiseksi muuttumista” enempää kuin “ylöskohoamistakaan” he eivät sano nähneensä.

Ihmetellessäni heidän huutoansa, huomasin samassa lähelläni olevan uskovaisen naisen muuttuvan silmänräpäyksessä hohtavan valkoiseksi, pilarimaiseksi olennoksi, joka alkoi nopeasti kohota ylöspäin. Kun käänsin päätäni eri suuntiin, niin näin tuon saman toistuvan kaikkialla. Edessäni olevan pyörivän maan jokaiselta kulmalta, sen kaikista kansoista, kielistä, heimoista ja sukukunnista nousi ylös valtava pyhien joukko, jotka silmänräpäyksessä muuttuivat valkoisiksi ylöspäin kohoaviksi olennoiksi.

Kun katsoin ylös taivaalle, näin avaruuden täyttyvän tuosta ihmeellisestä joukosta. Heitä oli niin paljon, että huusin suurella äänellä: “Miten tämä on mahdollista! Ja kuinka heitä on noin valtavan suuri joukko!” “Katso, etkö näe, kuinka pyhien haudat aukenevat”, kuulin äänen sanovan, vaikka en puhujaa nähnyt.

Ja todellakin! Kun katsoin jälleen alas, näin kuinka maan pinta kuplahteli ja puhkeili kuin ilmapallo, ja sieltä ja täältä nousi hohtavia olentoja kohti kirkkautta. Heitä nousi kaikkialta, sieltäkin, missä ei ollut hautausmaita, erämaista, metsistä, vuorilta, jopa talojen alta, läpi päällystettyjen katujen, halki kivisten muurien, soista, meristä ja vesien lähteistä! Niin, kaikkialta nousi esiin vuosituhansien aikana Kristuksessa kuolleitten ja Hänen nimensä tähden surmattujen pyhien joukko. He kaikki muuttuivat silmänräpäyksessä, mutta eivät yhden silmänräpäyksen aikana, vaan yhtämittaisena sarjana maan kaikilta ääriltä, kohoten kuin valkoiset kyyhkysparvet, jotka kokoontuivat yhteen avaruuden sinessä, jota peittävät sodan tuhopilvet väistyivät, avaten kirkkaan kulkuväylän hohtaville kirkkauden olennoille.

Yhtäkkiä heräsin lumoustilastani ja huusin: “Oi, Jumalani, Jumalani, enkö minä ollutkaan valmis! Jeesus, rakas Jeesus, enkö minä päässytkään kotiin!?” Ja silloin se tapahtui. Aivan siinä silmänräpäyksen murto-osassa minäkin muutuin häikäisevän kirkkaaksi, nopeasti ylöspäin kohoavaksi olennoksi, liittyen pian toisten ylöstemmattujen lukemattomaan paljouteen. Kohotessani näin maan sen joka puolelta. Se näytti olevan räjähtämäisillään.

Kun pyhien joukko oli noussut yläpuolelle maan ilmakerrosten, näytti kaamea hävitys maan päällä yhtäkkiä asettuvan. Pommikoneet katosivat ja taisteluitten ääni vaimeni. Mutta sieltä kuului valittava ääni: “Ylkä tuli! Ylkä tuli! Voi meitä, sillä me emme olleet valmiit!” Ihmiset lankesivat kasvoilleen ja huusivat: “Oi, Herra; armahda meitä, armahda meitä!” Näytti kuin olisi puhjennut kaikkien aikojen suurin herätys maan päällä, mutta kukaan ei sieltä enää näyttänyt liittyvän yhä vain ylöspäin kohoavaan valkoiseen joukkoon.

Ja jälleen kantautui maasta ylös korkeuteen rauhankellojen mahtava ääni: “Rauha, rauha! Nyt on rauha, ei enää koskaan sotaa, sillä sota on ikuisesti loppunut!” Jumalan Seurakunta oli otettu ylös.

Maa oli saanut “rauhanruhtinaansa”, antikristuksen! Tuo kansojen “jumalaksi” itsensä korottava “laiton”, sielunvihollinen, saatana, astuu esiin, lopettaa sodan ja lupaa ikuisen rauhan. Rääkkääntyneet kansojen jäännökset ovat siihen valmiit – heidän on kumarrettava ja palveltava häntä, joka “lohikäärmeen”, “pedon” ja “väärän profeetan” kolminaisuudessa alistaa kaiken jalkojensa alle, kunnes todellinen Rauhanruhtinas, kuningasten Kuningas ja herrain Herra “tulee pilvissä, ja kaikki silmät saavat nähdä Hänet, niidenkin, jotka Hänet lävistivät, ja kaikki maan sukukunnat vaikeroitsevat Hänen tullessansa. Totisesti, amen.”

Mutta näky jatkui. Kun maa, joka vähitellen muuttui pieneltä näyttäväksi kuin nuppineulan pää, katosi kokonaan näkyvistä, niin ilmestyi eteemme sanoinkuvaamattoman kaunis “planeetta”. Tuolle paratiisimaiselle taivaan kappaleelle pysähtyi ylöstemmattujen pyhien joukko. Kaikki oli “kuin unta vain”, niin kaunista, rauhallista ja pyhää meille maan tuskista ja kärsimyksistä tulleille. “Mutta eihän Raamatussa puhuttu mitään tällaisesta pyhien kokoontumispaikasta”, sanon hämmästyneenä lähelläni oleville. “Tämä on se ‘pilvi yläilmoissa’ jossa kohtaatte Herran”, kuulin jälleen äänen sanovan, vaikka en nytkään nähnyt kuka puhui.

Katsellessani tuota lukemattoman suurta pyhien joukkoa, huomasin maassa tuntemiani henkilöitä, omaisia ja ystäviä. Kuinka elävä ja puhdas yhteys meillä kaikilla olikaan toisiimme! Niin, siellä oli paljon ystäviä, joitten samalla tiellä kulkemisesta ei ajassa ollut edes tietoakaan. Mutta sieltä puuttui myöskin monia, joita oli oppinut pyhien seurassa näkemään. Siellä oli uskollisten uhraajien ja esirukoilijoitten iloitseva joukko. Siellä oli yllätyksestä hämmästyneitä sanan palvelijoita, sillä heidän joukkoonsa liittyi ennen toivottomiltakin näyttäneitä kasvoja. Siellä oli lähetyskenttien korjattua viljaa ja lähettien iloitseva armeija. Oi, mitkä taivaiset, ikuisesti yhdistävät siteet! Mikä riemullinen hetki, mikä odotuksen ihme!”

Tuota ihmettelyä ei kestänyt kuin vierähtävä ajanrahtunen, sillä melkein samassa hetkessä, kun saimme astua tuolle kauniille planeetalle, sen sametinpehmeälle ruohomatolle, kuului valtava pasunan ääni ja koko avaruuden täytti mitä ihanin musiikin väreily. Kaikkien katseet olivat suunnattuna ylös. Taivas yllämme aukeni ja ihmeellinen valonpaljous laskeutui paratiisimme ylle. Ylkä saapui! Elämän Herra, Jeesus Kristus, laskeutui taivaallisine joukkoinensa morsiantaan vastaan. Hänen kirkkautensa häikäisemänä minä – heräsin.

Se oli unisarjani kolmas ja viimeinen näytös, jonka toteutumista jään hartaasti odottamaan. “Katso, minä sanon teille salaisuuden: emme kaikki kuolemaan nuku, mutta kaikki me muutumme, yhtäkkiä, silmänräpäyksessä, viimeisen pasunan soidessa; sillä pasuna soi, ja kuolleet nousevat katoamattomina, ja me muutumme.” (1Kor. 15:51-52).

lainaus kirjasta Jukka Rokka, Näkyjen ja ilmestysten maailmaa, Ari-kustannus, 1975, ISBN 9517860196

PS.
“Siis japanin tulivuoret asama ja fuji purkautuvat juuri ennen tempausta?”
Keijo

Kommentoi

  Textile ohje

Päivän Sana

Minä olen nähnyt hänen tiensä, mutta Minä parannan hänet ja johdatan häntä ja annan jälleen lohdutuksen

Kategoriat

Ulkoiset linkit

RSS Feeds

Etsi tästä sivustosta