Lohdutus (poimittu facebookista)

Julkaistu 27 02 2018 - 11:50 by Keijo

LUE JA TULE KOSKETETUKSI. TÄMÄ TARINA ON TOSI.

Vuonna 1975 menin Kotkaan nuorisopastoriksi. Siellä tutustuin Suvilaakson perheeseen. Veljiä oli kolme: Veikko, Pertti ja Lasse. Koko perhe kuului seurakuntaan jota palvelin. Olen tavannut Lassea muutaman kerran näiden vuosikymmenten aikana Kotkasta lähdettyäni ja oppinut tuntemaan hänet vakaana kristittynä.

Marraskuussa 2009 Kouvolassa, jossa olimme pitämässä Pastorit Areenalla –konserttia, Lasse tuli pitkästä aikaa tapaamaan minua. Hän oli konsertin aikana kokenut voimakkaasti haluavansa jakaa kanssani katkelman omasta ja vaimonsa Vuokon elämästä. Myöhemmin hän lähetti minulle saman kertomuksen sähköpostilla: ”Tulet tarvitsemaan sitä jossakin tilanteessa, jonkun henkilön kohdalla. Saat vapaasti käyttää, miten koet”, Lasse kirjoitti.

Luimme Lassen kertomusta työtoverien kanssa liikuttuneina ja samalla rohkaistuneina. Surumielinen ja koskettava kertomus sisältää väkevän ja lohdullisen välähdyksen taivaan todellisuudesta. Koti, jonne kaikki olemme matkalla on todellinen.

Hannu Grönroos

Näin Lasse kirjoittaa:
————————————-
Asuttiin Vaasassa, ja saatiin ostettua oma rintamamiestalo v, 93. Elokuun alussa muutimme siihen asumaan ja olimme todella onnellisia. Monen vuoden unelma toteutui. Kävelimme pihapiirissä ja teimme seuraavaa kevättä ajatellen piha ja puutarhasuunnitelmia. Onnellinen talon omistajapariskunta, (Lasse 35v. Vuokko 36v) katseli omaa tupaa, kolmen pienen lapsensa kanssa. (Sonja 11v. Saara 9v, ja Mikael 3v)

Vain muutama viikko tuosta hetkestä vaimoni sai kuulla sairastavansa parantumatonta syöpää. Syöpä oli levinnyt jo niin laajalle alueelle, ettei ollut lääketieteellistä parannuskeinoa.

Kevät saapui, kävelin pihalla ja muistelin syksyllä tehdyt suunnitelmat. Katseeni huomasi makuuhuoneen ikkunassa vaimoni piirteet, joka letkuihin sidottuna katseli myös pihapiiriä. Sanattomina vaan huomasimme. Suunnitelmat eivät toteutuneetkaan.

Aika riensi nopeasti heinäkuuhun ja vaimoni joutui sairaalaan. Samana iltana sairaalasta soitettiin: ”Tule tänne, nyt elämän liekki alkaa sammumaan.”

Kun saavuin vaimoni vuoteen vierelle, näin hätääntyneitä hoitajia ja lääkärin, joka oli tullut tutuksi prosessin aikana. Vaimoni kuiskasi, jos voisin siunata hänet matkalle. (Vaimoni elimistöstä oli syöpäkasvain rikkonut valtimon, jota ei saatu korjatuksi, ja hän tiesi, että hän saa siirtyä ajan rajan tuolle puolelle tulevana yönä.) Siinä hoitajien ja lääkärin läsnäollessa sain siunata vaimoni iäisyysmatkaa varten, matkaa, jolle hän valmistautui.

Lääkäri vei minut huoneen ulkopuolelle ja kertoi: ”Olen näiden kuukausien aikana huomannut teissä valtavan rauhan. Se on tehnyt minuun niin suuren vaikutuksen, että ne asiat, mitkä vielä vuosi sitten olivat elämässäni tärkeitä, ovat menettäneet merkityksensä. Olen joutunut laittamaan asiani kuntoon ja olen nyt teidän kanssanne samalla tiellä.” Hän samalla kertoi, että muutama tunti ja kaikki on ohi.

Jäin valvomaan vaimoni sängyn viereen ja yöllä kahden aikaan huomasin, että nyt hengitys loppuu. Elintoimintoja valvova kone kävi piippaamaan, ja sain sammuttaa sen hoitajien luvalla. Hoitajat poistuivat paikalta naapurihuoneeseen, jossa oli toinen vastaava tapaus.

Sisimmässäni huusin Jumalan puoleen. Eihän tässä näin pitänyt käydä. Näytä voimasi. Lasaruksellekin huusit tule ulos ja Lasarus tuli. Enhän mä pärjää millään yksin isänä ja äitinä. Poika on vasta 4- vuotias ja tytöt ovat murrosiän kynnyksellä. Rukoilin ja itkin Jumalan edessä. AUTA.

Noin puolen tunnin päästä hoitajat palasivat, pesivät vaimoni elottoman ruumiin ja vaihtoivat hänelle puhtaat vaatteet päälle. Sovittiin, että hän saa jäädä siihen huoneeseen, että voin käydä lasten kanssa heti aamulla hyvästelemässä hänet. Täytettiin vielä joitakin papereita, ja lähdimme poistumaan huoneesta.

Kun tartuin potilashuoneen ovenkahvaan, vaimoni sängystä kuului sanat: ”Lasse tule tänne. Sä olet hoitanut mua, kantanut saunalle ja pessyt, lääkinnyt ja valvonut vuoteeni vierellä. Käy tuohon viereiseen sänkyyn lepäämään.” Hoitajat katsoivat pelästyneinä toisiinsa. Oma sydämeni pomppi kummallisesti. Voiko tämä olla totta?

Kun astuin vaimoni vierelle takaisin, hän katsoi suoraan silmiini ja sanoi: ”Kävin jo katsomassa paikkaa, johon kohta pääsen. Tulin vielä sanomaan sinulle, että kerro jokaiselle ihmiselle, joita tapaat. Elämä ei lopu siihen kun täältä lähdemme. Elämä jatkuu ajan rajan tuolla puolella. Kävin sen jo katsomassa sitä paikkaa.” Hän antoi evästystä vietäväksi lapsille, kun heidät tapaan.

Keskustelimme asiasta vielä jonkin aikaa, kunnes neljän jälkeen aamuyöstä elämä pakeni. Tuntui todella raskaalta vastaanottaa vaimo takaisin ja taas luovuttaa. Huusin Jumalan puoleen, purin tuskaani Hänelle. Odotin kauemmin kuin edellisellä kerralla, ennen kuin kutsuin hoitajat paikalle.

He saapuivat ja sanoivat: “Emme ymmärrä, mitä äsken tapahtui, mutta nyt aivan varmasti kaikki on lopullisesti ohi.” He lähtivät hakemaan pesuvälineitä uudelleen. Pesivät ja pukivat vaimoni, kuten aikaisemminkin. Täytettiin uusia papereita ja sovimme taas, että ruumis saa jäädä paikoilleen, ja tulemme sanomaan lasten kanssa hyvästi aamulla.

Avasimme jälleen oven, ja vielä kerran vaimoni sängystä kuului sanat: ”Lasse tule tänne.” Hoitajat olivat entistäkin hätääntyneempiä. Astuin vaimoni luokse, otin häntä kädestä kiinni, ja hän kuiskasi hiljaa: ”Sain vielä luvan tulla sanomaan sinulle. Sitten kun on sinun aikasi lähteä, saan tulla sua vastaan.”

Hoitajat jäivät vaimoni vuoteen viereen, kun menin hoitajien toimistosta soittamaan kotiini Usko Katolle. Tiesin, että, vaimoni veli Usko Katto oli tullut yön aikana kotiimme Vaasaan. Usko työskenteli vielä silloin Tampereen yliopistollisessa sairaalassa erikoishoitajana. (Nykyisin Tampereen Helluntaiseurakunnan johtava pastori).

Sanoin Uskolle: ”Nyt en jaksa enää. Olen luovuttanut Vuokon kaksi kertaa kuolemalle ja ottanut hänet kaksi kertaa takaisin. Tule tänne avukseni.”

Usko saapui luokseni. Hän neuvotteli hoitajien kanssa hoitotoimenpiteistä, sillä vaimollani oli kovat tuskat. Vielä voimien kadotessakin, huomasin, että vaimoni nosti käsiä ylös. Katseellaan seurasi jotakin katonrajassa, ja hän yritti soperrella vielä jotakin. Laitoin korvani aivan hänen huulilleen ja kuuntelin, mitä hänellä on asiaa: ”Jeesus, Jeesus,” kuului hiljaa hänen huuliltaan, ja samalla hän painoi päänsä tutun uskovaisen hoitajan syliin, ja lähti matkalle, joka meillä on vielä edessäpäin.

Kommentoi

  Textile ohje

Päivän Sana

Minä sanoin: "Herra, ole minulle armollinen, paranna minun sieluni, sillä minä olen tehnyt syntiä Sinua vastaan."

Kategoriat

Ulkoiset linkit

RSS Feeds

Etsi tästä sivustosta