Näkymätön todellisuus

Julkaistu 3 12 2017 - 01:44 by Keijo

Vaimoni ja minä olimme sunnuntai-illan rukouskokouksessa, johon aina osallistumme pastoreidemme kanssa. Palasimme kotiin aivan tavalliseen tapaan illalla ja menimme nukkumaan. Noin kolmen aikaan yöllä minut vietiin helvettiin. En tiennyt, kuinka jouduin sinne, ennen kuin palasin. Silloin Herra selitti sen. Minut vain jätettiin vankityrmään, joka oli aivan kuin tavallinen tyrmä, voit kuvitella. Siinä oli jykevät, rosoiset kiviseinät ja ovessa kalterit. En tiennyt vielä, missä olin. Tiesin vain, että siellä oli erittäin kuuma, hirvittävän kuuma. Oli niin kuuma, etten voinut uskoa olevani vielä hengissä. Tuntui, että minun olisi pitänyt tuhoutua sellaisessa kuumuudessa, mutta olin yhä hengissä. Huoneessa oli hetken aikaa valoisaa, ja uskon sen johtuneen Herran läsnäolosta, jotta näkisin ympärilleni paremmin, mutta sitten, noin minuutin päästä, tuli pimeää.

Olin vankityrmässä, ja siellä oli kanssani myös neljä olentoa. Silloin en tiennyt niiden olevan demoneita, koska jouduin sinne pelastumattomana henkilönä. Jumala otti pois mielestäni, että olin kristitty. En ymmärtänyt miksi, mutta Hän selitti minulle paluumatkalla. En tajunnut olentojen olevan demoneita. Ne olivat valtavia, 3,5 – 4 m pitkiä. Yksi demoni näkyy videolla. Videolla todistavista henkilöistä yksi näki saman demonin kuin minä, joten voit katsoa, miltä se todella näyttää. Siitä on erittäin hyvä kuva videolla siinä kohdassa, missä miestä ollaan kiskomassa helvettiin. Se on Kenneth Haginin todistuksessa.

Olento oli kauttaaltaan suomuinen. Sillä oli jättimäiset leuat ja valtavat hampaat, ulos pistävät kynnet ja silmät syvällä kuopissaan. Oliot olivat suunnattoman suuria. Toinen näytti aivan erilaiselta. Sillä oli veitsenteräviä eviä yltympäri, yksi pitkä käsi ja epäsuhtaiset jalat. Kaikki oli epämuodostunutta ja vänkyrää ja epäsuhtaista, epäsymmetristä: yksi käsi pitkä ja toinen lyhyt. Ne olivat oudon näköisiä otuksia, kamalan, kamalan näköisiä olioita.

Ne rienasivat Jumalaa. Ne kirosivat Jumalaa koko ajan. Ihmettelin: ”Miksi ne kiroavat Jumalaa? Miksi ne vihaavat Jumalaa niin paljon?” Sitten ne käänsivät huomionsa minuun ja tunsin, että samalla tavoin kuin ne vihasivat Jumalaa, ne vihasivat myös minua, ja ajattelin taas: ”Miksi ne vihaavat minua? En ole tehnyt niille mitään.” Ne vihasivat minua sellaisella vihalla, jota en ole koskaan kokenut maan päällä. Se oli paljon enemmän, kuin miten ihminen kykenee vihaamaan. Ne vihasivat minua kertakaikkisesti, ja tiesin, että ne oli määrätty kiduttamaan minua.

Kerron joistakin sellaisista siellä olleista asioista, joista en tiedä, miten saatoin olla perillä niistä. Helvetissä aistit ovat herkemmät, olet tietoisempi asioista, kuin mitä fyysiset ruumiimme tietävät. Olin tietoinen etäisyyksistä, ajasta jne. paljon suuremmassa määrin kuin täällä. Tiesin, että nämä oliot oli määrätty minua varten, kiduttamaan minua ikuisesti tässä paikassa.

Makasin tyrmän lattialla eikä minulla ollut lainkaan voimia kehossani. Ihmettelin: “Miksi pystyn tuskin edes liikahtamaan, mikä minua vaivaa?” Tiedostin, että voimani olivat tipotiessään ja makasin siellä vain avuttomana. Demoni kahmaisi minut ylös ja paiskasi seinään niin kuin juomalasin. Se vain nappasi minut niin kuin lasin. Niin kevyt olin, tai se oli niin voimakas. Se paiskasi minut seinään, ja joka ainoa luu kehossani murtui. Tunsin kivun! Lojuin taas vain lattialla, huutaen armoa, mutta näillä olioilla ei ole yhtään armoa, ei tippaakaan.

Demoni kaappasi minut ylös, ja toinen raastoi veitsenterävillä kynsillään lihani irti. Se repi lihani irti, eikä välittänyt hitusen vertaa tästä kehosta, jonka Jumala oli niin ihmeellisesti valmistanut. Se vihasi minua niin hillittömästi. Ihmettelin: “Miksi olen elossa, miksi elän tällaista? En käsitä, miksi en ole jo kuollut.” Lihani roikkui suikaleina. Verta ei näkynyt, vain roikkuvaa lihaa, koska elämä on veressä eikä helvetissä ole elämää. Eikä helvetissä ole liioin vettä.

Demonien ja helvetin löyhkä oli hirvittävä. En pysty edes kuvailemaan sitä. Siellä lemusi palava liha ja rikki. Demonit löyhkäsivät kuin avoviemäri, ällöttävä mätä liha, pilaantuneet munat, hapantunut maito ja mitä vielä voitkin kuvitella. Laita nämä yhteen, kerro tuhannella ja tuo nenäsi alle. Sitä siellä on hengitettävä. Löyhkä oli niin myrkyllistä, että se tappaisi, jos sitä pitäisi vetää sisään maanpäälliseen kehoomme. Ihmettelin: ”Miten voin olla elossa tässä löyhkässä, se on niin kammottava?” Kuitenkaan siellä ei kuolla, sitä on vain kärsittävä.

Makasin siis vankityrmässä, ja tuli pilkkopimeää, aivan sysipimeää. Tarkoitan pimeyttä, jollaista en ole koskaan ennen kokenut. Ja olen sentään ollut syvissä luolissa, tosi syvissä rautakaivoksissa Arizonassa. Helvetissä vallitsi pimeys, jota et voi edes kuvitella. Onnistuin ryömimään ulos. Kykenin vaivoin ryömimään, ja oliot ilmeisesti sallivat sen. Muistin, missä tyrmän ovi oli, joten ryömin sitä kohti tietäni tunnustellen, ja pääsin tyrmän ulkopuolelle. Katsoin johonkin suuntaan: pilkkopimeää. Kuulin vain kirkunaa. Miljardit ihmiset kirkuivat siellä. Tiesin, että ihmisiä oli miljardeittain. Ja ääni oli korviahuumaava. Jos olet joskus kuullut jonkun kirkuvan, tiedät – se on ärsyttävää. Jos kuulet miljardien ihmisten kirkuvan, et voi kuvitellakaan, miten se vaikuttaa mieleesi. Sitä ei yksinkertaisesti kestä. Pitelet korviasi, koska se on niin äänekästä ja tunkee läpi. Eikä kiljuntaa pääse pakoon.

Lisäksi pelko, joka sinut valtaa, on uskomaton. Kaikkialla vallitsee pelko. Siellä ei ole Jumalan läsnäoloa, joten on kärsittävä pelkoa ja kidutusta ja pimeyttä. Siellä ei näe mitään. Et edes näe, mitä on edessäsi.

Minun on kerrottava teille, miten silmitöntä olikaan pelko, jota koin siellä. Se ottaa valtaansa. Olet ehkä joskus katsonut jotain kauhuelokuvaa ja tuntenut, kuinka pelko iskee kurkkuusi. Jos kerrot vähintäänkin tuhannella sen ja pidät sitä yllä – sellainen olo siellä on koko ajan! Ja minä satun tietämään jotakin pelosta. Nuoruudessa minulla oli tapana harrastaa lainelautailua. Ollessani hyvin nuori lautailimme kerran Cocoa Beachilla Floridassa, kun haiparvi ui ympärilleni. Yli 2,5-metrinen tiikerihai tuli ja haukkasi lainelautani keskeltä kahtia. Se sieppasi minua jalasta kiinni ja veti alas. Jalkani oli siis sen jättihain kidassa. En ollut kristitty silloin, vaan se tapahtui ennen kuin olin edes pelastunut. Yhtäkkiä hai päästi minusta irti. Tiedän, että Jumala avasi sen kidan. Mutta muutaman hetken ajan… pelko, joka sinut valtaa, se on kerta kaikkiaan musertava. Jos olet nähnyt elokuvan Tappajahai, sen aiheuttama pelko ei ole MITÄÄN verrattuna siihen, että todella elät ja koet niitä tapahtumia. Pelko oli kaameaa. Vieressäni oleva kaveri oli vain noin puolen metrin päässä, ja hai repäisi hänen jalkansa kokonaan irti! Hänet vedettiin rantaan, ja verta oli joka paikassa. Hän kirkui, eikä hänellä ollut jalkaa. Olen siis kokenut pelkoa, mutta se pelko ei ollut mitään, ei kerta kaikkiaan yhtikäs mitään verrattuna pelkoon, jota tunsin helvetissä. Niitä ei voi edes verrata. Luulen, että haiden hyökkäyksessä tuntemani pelko oli kuitenkin yksi suurimmista peloista, mitä maan päällä voi kokea.

Olin nyt tyrmän ulkopuolella ja katsoin johonkin suuntaan. Näin tulenlieskoja noin 16 km päässä siitä, missä olin. Tiesin niiden olevan 16 km päässä. Noin viisi kilometriä leveästä tulisesta pätsistä nousi lieskoja, jotka valaisivat horisonttia sen verran, että saatoin nähdä hiukan helvetin maisemaa.

Pimeys oli erittäin sakeaa – se syö kaiken valon. Valoa oli kuitenkin riittävästi, että pystyin hahmottamaan ympäristöä jonkin verran. Se oli kärventyneen näköistä ja kolkkoa! Siellä ei ollut ainoatakaan vihreää kasvinlehteä, ei minkäänlaista elämää, vain kiveä, maata ja sysimusta taivas, ja taivaalla näkyi savusumua. Lieskat olivat todella korkeita, joten pystyin näkemään vähän.

Helvetissä ei ole mitään elämää. Tuntuu oudolta olla maailmassa, jossa ei ole elämää. Täällä saamme nauttia puista ja raikkaasta ilmasta, mutta siellä kaikki on tyystin kuollutta.
Kuumuus oli niin polttavaa, ettei sitä voi edes kuvailla.

Tällaista tapahtuu helvetissä. Siellä on hirvittävän kuuma. Kaiken tämän pitäisi tappaa sinut, mutta et kuole! Minun oli vain jatkettava kaiken sen kärsimistä. Kaipasin mielenrauhaa, halusin paeta kirkunaa ja päästä pois sieltä. Se on kuin silloin, kun raskaan päivän jälkeen haluaa mennä illalla kotiin, haluaa vain päästä rauhoittumaan. Siellä joutui sietämään kaikkea sitä kirkunaa ja kidutusta. Eikä siitä pääse eroon ikinä, ei koskaan.

Sitten toinen demoneista tarttui minuun, kiskaisi minut takaisin tyrmään ja aloitti taas kidutukset, joista puhuminen inhottaa minua todella, koska en halua joutua elämään uudelleen mielessäni sitä piinaa. Ne rupesivat murskaamaan kalloani. Yksi demoni tarttui minuun ja yritti musertaa pääni. Kiljuin ja anoin armoa, mutta ei armoa! Suunnilleen tässä vaiheessa toinen tarttui käsivarteeni ja toinen jalkaani aikoen repiä irti raajani. Ajattelin: ”En kestä tätä, en kestä tätä!”

Aivan yhtäkkiä joku tarttui minuun ja veti pois tyrmästä. Tiedän, että se oli Herra, mutta silloin en tiennyt sitä. Olin siellä pelastumattomana henkilönä, joten en tiennyt tällaisia asioita. Jouduin sinne, aivan kuin en olisi koskaan vastaanottanut Herraa. Minut asetettiin sen pätsin ääreen, jonka olin nähnyt. Seisoin sen vierellä. Olin alhaalla onkalossa, kuin jättimäisessä luolassa, josta johti tunneli ylöspäin.

Pätsin vierellä saatoin nähdä lieskojen läpi juuri sen verran, että erotin ihmishahmoja, kiljuvia ihmisiä tulessa, kiljumassa armoa, palamassa siellä! Tiesin, etten halunnut joutua sinne. Tuska, jota jo olin kärsinyt, oli tarpeeksi pahaa, mutta tiesin, että pätsin kuumuus oli vielä pahempaa. Ihmiset anelivat päästä pois.

Pätsin reunoilla oli yltympäri isokokoisia olioita, ja kun ihmiset ryömivät ylös yrittäen päästä pois, heidät sysättiin takaisin tuleen, eikä heidän sallittu tulla pois. Ajattelin: ”Voi, tämä paikka on niin kauhea, niin kauhea, niin kauhea ja hirvittävä.”

Olin pätsin vierellä ja näin seinämillä yltympäri rivissä paljon demoneja, kaiken kokoisia ja muotoisia, epämuodostuneita, rumia olioita – voit kuvitella. Ne olivat vänkkyröitä, epämuodostuneita otuksia, valtavia ja pieniä. Siellä oli valtavia puolitoistametrisiä jättiläishämähäkkejä, rottia, käärmeitä ja matoja, koska Raamatussahan kerrotaan, kuinka toukat ovat peittonasi (Jes 14:11). Siellä on kaikenlaisia vastenmielisiä olioita joka puolella, ja näytti siltä, että ne oli kahlehdittu seiniin. Ihmettelin, miksi ne oli kahlittu seiniin.

Olin helpottunut, sillä en halunnut niiden käyvän kimppuuni. Ne kaikki vihasivat minua silmittömästi! Sitäkään en ymmärtänyt. Ne eivät olleet pelkästään otuksia, vaan ne vihasivat ihmiskuntaa. Olin siis tyytyväinen, että ne oli kytketty kiinni seinään.

Ryhdyin nousemaan tunnelia ylös, pois liekehtivän pätsin luota. Pian tuli pimeämpää, mutta pystyin näkemään seinämillä olevat demonit. Ne olivat pelottavan voimakkaita. Mietin, kuka pystyisi torjumaan nämä oliot – kukaan ei pystyisi taistelemaan niitä vastaan. Jopa pelkokin oli niin musertava. En edes kyennyt kestämään sitä pelkoakaan.

Pahempaa, vielä pahempaa kuin kaikki kidutukset oli helvetissä se, että ensinnäkin tiesin maan päällä olevan elämän jatkuvan, ja ettei ihmisillä, useimmilla heistä, ollut aavistustakaan siitä, että alhaalla oleva maailma oli edes olemassa! He eivät edes tiedä, että tämä alhaalla oleva maailma on todellinen ja että miljardit ihmiset kärsivät ja kerjäävät vielä yhtä mahdollisuutta, että saisivat tilaisuuden päästä pois. Kuitenkaan he eivät ikinä saa mahdollisuutta päästä pois ja ovat vihaisia itselleen, etteivät käyttäneet tilaisuuttaan hyväkseen ja vastaanottaneet Jeesusta, vaan joutuvat olemaan siellä ikuisesti.

Pahinta helvetissä oli se, ettei ollut kerta kaikkiaan mitään toivoa päästä koskaan pois. Ymmärsin sen. Käsitin ikuisuuden. Pystyin tajuamaan ikuisuuden. Täällä maan päällä emme aivan kykene käsittämään sitä täysin. Mutta siellä ymmärsin sen. Tiesin, että olisin siellä aina ja ikuisesti, eikä minulla ollut mitään toivoa poispääsystä. Ajattelin vaimoani. En koskaan enää tapaisi vaimoani! Olen aina sanonut hänelle, että jos joskus joutuisimme eroon esimerkiksi maanjäristyksessä tai jonkin muun kamaluuden takia, etsisin hänet, tulisin hänen luokseen. ”Etsin sinut, jos joskus kadotamme toisemme”, sanoin. Mutta täällä en voinut päästä hänen luokseen. En näkisi häntä enää koskaan. Hänellä ei olisi ikinä aavistustakaan, missä minä olin, enkä voisi enää ikinä puhua hänelle. Ajatus vaivasi minua hirvittävällä tavalla! En voisi puhua hänelle, päästä hänen luokseen, eikä hän tietäisi, missä olin, eikä ollut toivoakaan, että pääsisin koskaan pois! Helvetissä käsität, ettet pääse sieltä koskaan pois, et koskaan! Maan päällähän on aina toivoa. Jopa keskitysleireille joutuneilla ihmisillä oli toivoa poispääsystä, tai ainakin kuolemasta, joka korjaisi heidät pois. Emme ole koskaan kokeneet täysin toivotonta tilannetta.

Olin siis tässä vaiheessa nousemassa tunnelia ylöspäin ja olin aivan kammon vallassa, toivottomasti kadotettu ja peloissani niiden demoneiden takia. Yhtäkkiä, aivan äkkiarvaamatta, Jeesus ilmestyi! Ylistys Herralle, Jeesus ilmestyi. Kirkkaus valaisi paikan. Näin vain Hänen ääriviivansa, miehen ääriviivat. En pystynyt näkemään Hänen kasvojaan, valo oli niin kirkas. Katsoin vain valoa kohti ja näin Hänen hahmonsa. Putosin polvilleni, alas lysähtäen. En voinut muuta kuin palvoa Häntä. Olin niin kiitollinen. Hetki sitten olin ikuisesti kadotettu ja nyt odottamatta sain tulla pois sieltä, koska olin jo ottanut vastaan Jeesuksen. Muut eivät pääse pois, mutta minä pääsin, koska olin jo pelastettu. Tiesin ja ymmärsin, ettei siitä paikasta ollut mitään muuta tietä ulos kuin vain Jeesus. Hän on ainoa tie, jota kulkea, jottei joudu sinne.

Ilmestyskirjassa 1:16 kerrotaan, että kun Johannes kävi taivaassa ja näki Jeesuksen, tämän kasvot olivat kuin loistava keskipäivän aurinko. Ja kun hän näki Jeesuksen, hän lankesi tämän jalkojen juureen kuin kuolleena. Minä tein täsmälleen niin. Vajosin Hänen jalkojensa juureen kuin kuollut. Luulisi, että minulla olisi ollut esittää miljoona kysymystä Hänelle, mutta kun olet siinä, et voi muuta kuin palvoa Häntä ja ylistää Hänen pyhää nimeään ja kiittää Häntä siitä, mistä Hän pelasti meidät.

Kun olin tyyntynyt, ainakin sen verran, että saatoin alkaa muodostaa ajatuksia, aioin sanoa Herralle – vaikka en edes usko, että kysyin Häneltä ääneen, ajattelin vain kysymyksen ja Hän vastasi minulle – kysyin: ”Herra, miksi lähetit minut tähän paikkaan? Miksi lähetit minut tänne?” Hän vastasi minulle: ”Koska ihmiset eivät usko, että tämä paikka on olemassa. Jopa jotkut minun omistani eivät usko tämän paikan olevan todellinen.” Järkytyin tästä vastauksesta. Minä luulin, että jokainen kristitty varmasti uskoo helvettiin. Mutta kaikki eivät usko palavaan helvettiin kirjaimellisesti. Kysyin Herralta: ”Miksi valitsit minut?” Hän ei kuitenkaan vastannut kysymykseeni.

Minulla ei ole aavistustakaan, miksi Hän valitsi minut menemään sinne. Minä olen vähiten todennäköinen henkilö menemään siihen paikkaan. Vaimoni ja minä inhoamme pahoja elokuvia. Vihaamme kaikkea pahaa. En edes pidä kesästä, vielä vähemmän helteestä. Helvetissä on törkyistä. Siellä ei ole järjestystä. Siellä vallitsee kaaos, epäjärjestys ja iljettävyys. Ja minä pidän kaikesta, mikä on järjestyksessä ja erinomaista. Herra ei vastannut siihen kysymykseeni. Hän sanoi minulle: ”Mene kertomaan ihmisille, että vihaan tätä paikkaa, että minun tahtoni ei ole, että yksikään luoduistani joutuu tähän paikkaan, ei yksikään! En koskaan valmistanut tätä ihmiselle. Tämä valmistettiin paholaiselle ja hänen enkeleilleen. Sinun on mentävä kertomaan heille! Minä olen antanut sinulle suun, mene ja kerro heille.”

Ajattelin itsekseni: ”Mutta Herra, minua ei uskota. He luulevat, että olen hullu tai että näin painajaista.” Eikö niin luulisi, vai mitä? Näin ajatellessani Herra vastasi minulle sanoen: ”Ei sinun tehtäväsi ole saada heitä vakuuttuneiksi. Se on Pyhän Hengen tehtävä! Sinä vain menet kertomaan heille!” Sisälläni sanoin: ”Kyllä, Herra! Juuri niin, minun on mentävä kertomaan heille.” En saa murehtia ja pelätä, mitä ihmiset ajattelevat minusta, on vain mentävä ja tehtävä se ja annettava Jumalan tehdä loput. Aamen. Kysyin Herralta: ”Miksi ne vihasivat minua niin paljon? Miksi ne olennot vihasivat minua?” Hän sanoi: ”Koska sinut on tehty minun kuvakseni ja ne vihaavat minua.” Paholainen ei pysty mihinkään Jumalaa vastaan. Hän ei pysty vahingoittamaan Jumalaa sinänsä, mutta hän pystyy vahingoittamaan Jumalan luomakuntaa. Siksi paholainen vihaa ihmiskuntaa ja pettää ihmisen vieden tämän helvettiin. Paholainen aiheuttaa ihmiselle sairauksia ja tekee, minkä voi, vahingoittaakseen Jumalan luomakuntaa.

Sitten Jumala antoi ajatustensa virrata minuun. Hän antoi minun koskettaa osaa sydämestään, sitä, kuinka paljon Hän rakastaa ihmiskuntaa. Uskomatonta, en edes pystynyt kestämään sitä. Se oli niin suunnatonta. Rakkaus, jota Hän tuntee ihmistä kohtaan – tämä kehomme ei kykene kestämään sitä. Tiedäthän, kuinka paljon me rakastamme vaimoamme ja lapsiamme. Sitä ei voi verratakaan siihen rakkauteen, joka Jumalalla on meitä kohtaan. Hänen rakkautensa on mittaamattoman paljon suurempi kuin meidän rakkautemme tai meidän kykymme rakastaa. Aivan niin kuin sanotaan Ef. 3:19:ssä: ”… oppia tuntemaan Kristuksen rakkauden, joka on kaikkea tietoa ylempänä”. Se on niin paljon tietoa ylempänä, ettei sitä edes käsitä. En kyennyt uskomaan, kuinka paljon Hän rakastikaan ihmiskuntaa: Hän kuoli vain yhdenkin puolesta, ettei tämä joutuisi helvettiin. Ja Häneen koskee valtavasti nähdä yhden Hänen luoduistaan joutuvan sinne. Se tuottaa tuskaa Herralle, Hän itkee nähdessään yhdenkin ihmisen joutuvan helvettiin. Olin hyvin surullinen Herran puolesta.

Tunsin Hänen sydämensä. Hän antoi minun koskettaa osaa sydämestään. Hän tunsi valtavaa surua siitä, että Hänen luomansa joutuivat sinne. Ja minä ajattelin: ”Minun on mentävä todistamaan, vaikka viimeiseen hengenvetooni saakka – minun täytyy mennä kertomaan maailmalle Jeesuksesta, kuinka hyvä Hän on.” Meillähän on evankeliumi. Se on ilosanoma. Se on ilosanoma, eikä maailma tiedä. Ihmisille on kerrottava! Meidän täytyy jakaa tätä tietoa. Ihmisiltä vain puuttuu tietoa tältä alalta. Jumala haluaa meidän kertovan heille, kuinka hyvä Hän on ja kuinka Hän vihaa helvettiä.

Hän sanoi minulle myös: ”Kerro heille, että minä tulen hyvin, hyvin pian.” Ja Hän sanoi sen uudestaan: ”Kerro heille, että minä tulen hyvin, hyvin pian.” Nyt ajattelen, että miksi en kysynyt Häneltä: ”Mitä tarkoitat, Herra? Mitä tarkoittaa sinulle ’pian’?” Näinhän me ajattelemme. Mutta minä en kysynyt. Sellaisia vain ei tule mieleen kysyä silloin. Haluat vain palvoa häntä niin. Jumalan rauha, joka tulee yllesi, kun olet Hänen vierellään, on ihmeellinen. Olen ollut voidelluissa jumalanpalveluskokouksissa, mutta niitä ei voi verratakaan siihen Jumalan rakkauteen ja rauhaan, jota tunnet ollessasi Hänen vierellään.

Katsoin sitten ylös ja näin seinämillä ne julmat demonit. Nyt ne näyttivät seinällä olevilta muurahaisilta! Ne näyttivät pelkiltä muurahaisilta! Ne olivat edelleen suuria, mutta koska vierelläni oli Jumalan voima, koko Jumalan luova voima, ne näyttivät muurahaisilta. En tajunnut. Ajattelin: ”Herra, ne ovat pelkkiä muurahaisia!” Hän sanoi: ”Sinun täytyy vain sitoa ne ja ajaa ne pois minun nimessäni.” Ajattelin: ”Voi pojat, minkä voiman Hän onkaan antanut seurakunnalle.” Ilman Jeesusta meistä ei ole mitään vastusta näille julmille demoneille, ei mitään. Ne ovat julmia, mutta Hänen rinnallaan ne eivät ole mitään! Silloin minussa nousi rohkeus ja nähdessäni oliot minun teki mieli tokaista: ”Tekö olitte niitä elukoita, jotka kiduttivat minua haluten repiä minut kappaleiksi? Käykää päälle! Käykääs nyt päälle!” Ehkä lihani nousi hiukan tai jotain. Ajattelin, että ”Jeesus, näytä niille!”

Lähtiessämme helvetistä nousimme ylös, maan pinnan yläpuolelle. Nousimme yläpuolelle, koska olimme yhä tunnelissa. Hetken kuluttua en nähnyt sitä enää, mutta olimme kuin pyörremyrskyssä, valtavassa tuulenpyörteessä. Jatkoimme edelleen ylöspäin. Meidän oli ilmeisesti mentävä ylös päästäksemme pois siitä. Kun pääsimme sen yläpäähän, katsoin alas maata kohti. Olimme hyvin korkealla. Näin maan kaartuvan. On upeaa nähdä maapallo ylhäältä! Tiedän, että Jumala järjesti tämän minulle. Hän olisi voinut lähteä tunnelista miten vain olisi halunnut. Hän tiesi, että lapsena olin aina sydämestäni halunnut nähdä, miltä maapallo näytti avaruudesta käsin. Olinko katsellut liikaa Star Trek -sarjaa tai jotain, mene ja tiedä? Ajattelin vain, että olisi tosi kiva nähdä maapallo, ja kuinka se riippuu tyhjyydessä.

Kun katsot sitä, mietit: ”Mikä tätä palloa pitää ylhäällä? Mikä saa sen pyörimään niin täydellisellä tavalla?” Jumalalla on kaikki upeasti hallinnassa. Jumalan voima, joka virtasi minuun, se voima, joka Hänellä on, se on niin ihmeellinen. Hänellä on niin valtavasti voimaa. Joka ainut asia on Hänen hallinnassaan. Päästäsi ei putoa hiuskarvakaan maahan Hänen tietämättään. Yksikään lintu ei putoa maahan Hänen tietämättään. Näitä ajatuksia tulvi mieleeni. Jumalalla on niin valtavasti voimaa. Se tuntui suunnattomalta. Jesajassa 40:22 on kohta, jossa sanotaan, että Herra istuu korkealla maanpiirin päällä. Siellä minä olin, korkealla maanpiirin päällä. Ajattelin jopa: ”Herra, ennen Kristoffer Kolumbustakin ihmiset olisivat voineet lukea tuon sananpaikan ja ymmärtää, että maa on pyöreä.” Eikö niin? Ihmisethän pohtivat asiaa, ja maan uskottiin olevan litteä. Joka tapauksessa kun palasimme alas, läpäisimme maapalloa suojaavat kilvet. Tiesin että menimme maata ympäröivän, suojaavan lämpökerroksen läpi. Minä vain tiesin sen. Ajattelin jopa typerästi, että ”täällä sitä mennään Jumalan kanssa, mitenköhän Hän aikoo läpäistä sen suojakerroksen?” Se on avaruudessa läpäistävä tarkalleen oikeassa kulmassa. Menimme sen läpi ilman minkäänmoisia ongelmia. No, se ei ollut yllätys! Herra varmaan pyöritteli silmiään ja sanoi: ’Minä hoidan kyllä sen asian’. Psalmissa 47:10 sanotaan:

Sillä maan kilvet ovat Jumalan…

Hänen hallinnassaan on kaikki, kaikki. En millään halunnut Hänen lähtevän. Halusin vain olla Hänen seurassaan. Lähestyimme nopeasti Kaliforniaa. Lähestyimme tosi nopeasti, vinhaa vauhtia ja tulimme kotini luokse. Pystyin katsomaan suoraan kotimme katon läpi. Näin itseni makaamassa lattialla. Se tuntui minusta silloin, siinä tilanteessa todella merkilliseltä, koska näin ruumiini siellä makaamassa. Ajattelin: ”Tuo ei voi olla minä, minä olen täällä, tämä on minä!” Enhän ole koskaan nähnyt kahta itseäni. Siellä lojuin, ja ajattelin: ”Tuo ei oikeasti ole minä.” Mieleeni välähti se sanankohta, jossa Paavali sanoo, että olemme pelkässä telttamajassa (2 Kor. 5:1). Ajattelin: ”Tuo on vain telttamaja, se ei ole mitään. Se on väliaikainen. Tämä on todellinen minä.” Tästä ikuisuudessa on kysymys. Mieleeni välähti myös, että olemme savua, ja että elämä, josta murehdimme, on vain savua niin kuin Jaak. 4:14:ssä sanotaan, ja kuinka lyhyt tämä elämä onkaan. Se on lyhyt. Sata vuotta, jos elää niin pitkään, ei ole mitään! Se haihtuu kuin savu. Ajattelin: ”Meidän on elettävä Jumalalle.” Sillä, mitä teemme nyt, täällä, on merkitystä ikuisuudessa. Meidän on todistettava. Meidän on lähdettävä liikkeelle ja pelastettava kadotetut. Me emme saa olla huolissamme kaikenlaisista mitättömistä pikkuasioista, joita me kaikki murehdimme ja joiden annamme viedä aikaamme niin paljon. Meidän todella täytyy lähteä saarnaamaan evankeliumin ilosanomaa, koska elämä loppuu hyvin nopeasti.

Näin kehoni makaavan siellä ja ajattelin, että oli aivan kuin nousisit pois autostasi ja katsoisit sitten autoasi. Se et ole sinä, se on autosi. Se vain kuljettaa sinua ympäriinsä. Tältä asia minusta näytti. Keho kuljettaa minua ympäriinsä täällä maan päällä, mutta tämä on todellinen minä. Ja ajattelin: ”Herra, älä lähde, älä lähde. Haluan vain olla kanssasi vielä hetken.” Mutta Hän lähti. Tulin kehoni luo, ja jokin veti minut takaisin ruumiiseeni, aivan kuin minut olisi imaistu takaisin nenäni tai suuni kautta.

Juuri silloin, silloin kun Herra lähti, kaikki pelko, kidutus ja piina palasivat mieleeni! Raamatussa sanotaan 1 Joh. 4:18:ssa ”Täydellinen rakkaus karkottaa pelon.” Täydellinen rakkaus oli ollut vierelläni koko sen ajan, ja kun Hän lähti, yhtäkkiä kaikki pelko ja helvetin kauhut tulivat mieleeni. En voinut kestää sitä, en voinut kestää sitä! Kiljuin. Olin tuskissa. En saattanut elää sen kanssa. Tiesin, ettei tämä ruumis kyennyt kestämään sellaista pelkoa. Sellaisesta paineesta ei voi selvitä. Ruumis ei ole tarpeeksi vahva. Silloin rukoilin, pystyin rukoilemaan: ”Ota se pois mielestäni!”

Luonnollisessa mielessä ajateltuna ihmisen täytyisi saada monenlaista apua tai hoitoa selvitäkseen tällaisesta traumasta, mutta Jumala otti sen pois, Hän otti trauman heti pois. Hän jätti muiston, mutta otti trauman ja pelon pois. Olin hyvin kiitollinen.

Tämän jälkeen tapahtui hyvin monenlaisia asioita. Olisipa minulla aikaa kertoa kaikesta siitä, mitä Jumala vahvisti, että minulle tulisi tapahtumaan.

Lähde

Kommentoi

  Textile ohje

Päivän Sana

Ja astuessaan maihin Jeesus näki paljon kansaa, ja Hänen kävi heitä sääliksi, ja Hän paransi heidän sairaansa.

Kategoriat

Ulkoiset linkit

RSS Feeds

Etsi tästä sivustosta